Korkean vuoren rinteille

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Selvitäänkö me tästä?

kelopuuNäinä hetkinä on julkistettu uusi hallitus ja sen julkistama hallitusohjelma. Monet ovat älähtäneet, jotkut ovat suuttuneet, toiset kiittelevät. Ratkaisut ovat vaikeita. Tai riippuu siitä, mistä kulmasta katsoo. Katsooko asioita pientuloisen, työttömän, pikkulapsiperheen, eläkeläisen, opiskelijan, vai yrittäjän, hyvin toimeentulevan tai uraputkessa olevan kanttilta. Mutta monen mielessä on kysymys: Selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Mietitäänpä asioita muutamasta näkökulmasta:

Perheen isä on ollut työttömänä jo niin pitkään, että ansiosidonnainen on jo pian päättymässä. Yritetty on, mutta jokaisesta työllistymisyrityksestä on tullut karenssia, sillä kaikki työ ei olekaan TE- keskukselle kelpaavaa. Olisi vain pitänyt olla kotona hiljaa eikä yrittää. Nyt perhe on velkaantunut karenssikuukausien takia. Yhteiskuntaa ei kiinnosta, sillä perheen äiti käy töissä ja tienaa lähihoitajana liikaa. Iltakävelyllä äiti puristaa isän kättä lujasti ja kysyy: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Yksinhuoltajaäiti on masentunut vaikean avioeron takia ja jäänyt pitkälle sairaslomalle. Nyt kuntoutusjakson jälkeen on väläytetty mahdollisuutta hakea työkyvyttömyyseläkettä. Äiti on kotona, eikä jaksa joka päivä laittaa kunnon ruokaa. Puhumattakaan virikkeellisistä lukutuokioista tai askarteluhetkistä lapsen kanssa. Päivähoitopaikka on ainoa valopilkku, sillä sen hetken, kun lapsi on päivähoidossa, äiti saa olla vapaa syyllisyydestään. Hallituksen päätökset pelottavat. Otetaanko meiltä päivähoitopaikka pois, koska minä en ole töissä? Äiti ajattelee viimeiseksi illalla, ennenkuin ottaa nukahtamislääkkeensä: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Kansaneläkkeellä oleva nainen on melkoinen penninvenyttäjä. Hän tietää miten tehdä ruokaa yksinkertaisista aineista ja miten sukat parsitaan kolmatta kertaa samasta kohdasta. Mutta viime aikoina on ollut murhetta, sillä lääkelaskut ovat kasvaneet melkoisesti. Kaihileikkaus on tulossa, mutta sairaalalaskut pelottavat. Televisiouutisissa puhuttiin lääkekulujen vähennysoikeuden supistamisesta. Kissa hyppää syliin ja sitä silittäessään nainen kysyy kissalta: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

korttikuva

 

Keksittyjä tapauksia, mutta voivat olla tottakin. Kyllä tässä on itsellekin tullut mieleen huokaus: selvitäänkö me tästä? Ihan oikeasti? Mies katsoo silmiin ja vastaa: selvitään me, tavalla tai toisella, ihan oikeasti.

Vahvistun koko ajan

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Kesän huumaa

sydän-hiekassaEnsimmäinen kesän tuntu minulle tulee tuoksusta. Siitä kun aikaisin aamulla tai myöhään illalla menet ulos ja ilman lämpö kohtaa kasvavan kostean ruohon ja lehden. Toivon, että se tuoksumuisto säilyy mielessäni aina vanhainkotiin asti. Tuoksut ovat muutenkin merkittäviä. Eilen katselin sisustuslehteä, jossa oli kuvattuna hehkuvan violetti syreeninkukka ja mieleeni tuli heti syreenin tuoksu. Ihan kuin koko lehden sivu olisi oikeasti tuoksunut.

Tänään olen saanut istua auringonpaisteessa takapihalla. Olen istunut silmät kiinni lepotuolissa, nojannut vähän taakse ja saanut auringon lämpöä. Jopa niin paljon, että silmissä on tuntunut, vaikka luomet ovat olleet kiinni. Lämpö on tuntunut hyvältä ja lohduttavalta. Aurinko on sanonut minulle: elämässä on toivoa, sillä minä olen olemassa vaikka pilven tullessa et olekaan siihen jaksanut uskoa.

Alkukesän huumaa. Odotuksen huumaa. Täyttymyksen odotusta. Ei minulla ole suuria suunnitelmia, vain pieniä hyviä hetkiä. Odotan lepoa ja rauhaa. Hiljaisuutta ja hiekkarantoja. Rakkautta ja rentoutusta. Uudistumista ja unennäköä. Läheisyyttä ja lohdutusta. Kukkia ja korkokenkiä paljoissa jaloissa.

lomavarpaat

 

Kesä on tulossa ja se tuntuu hyvältä. Suu menee hymyyn ja varpaat löytyvät sandaaliin. Voin sanoa olevani huumassa. Enkä edes yritä päästä pois.

Elämän pilareita

pylväsJa nyt en tarkoita mitään pilasoittopilareita, vaan niitä pylväitä, jotka auttavat pitämään katon korkealla ja elintilan elämässä sopivana. Niitä pilareita, joiden varassa ja suojassa on hyvä olla. Jossa voin elää ja rakastaa, itkeäkin ja olla heikko.

Koko elämäni olen uskonut Jumalaan. Siihen, että minulle on aina tarjolla isompi käsi ja syli ja turva ja joka kyllä sanoo rehellisesti myös ne minun virheeni, mutta joka ei silti jätä eikä hylkää eikä heitä roskikseen. Jumalaani liitän aina adjektiivit: viisas,uskollinen, oikeudenmukainen ja pyhä.

Toinen pilarini on usko hyvyyteen. Jollain kummallisella tavalla siihen liittyy myös kiinteästi usko pahuuteen, mutta että se pahuus on vain siivelläeläjä, joka tulee vielä häviämään. Hyvyyttä on ja hyvyys ei jätä heikompaa. Hyvyys näkee ihmisen sydämeen ja muuttaa sitä. Hyvyys tuo tullessaan rauhan ja levon, mutta samalla hyvyys on myös haavoittuvainen ja altis hyväksikäytölle. Kuitenkaan en halua luopua hyvyydestä.

Kolmas pilari on elämä itsessään. Se, että elämä on lahja ja mahdollisuus, muuttuva ja arvoituksellinen. Koska en voi nähdä kulman taakse, enkä tiedä tulevasta, tekee se elämästä entistä arvokkaampaa juuri tässä hetkessä. Jokaisella hetkellä, hengenvedolla ja ratkaisulla, sanalla ja sanomattajättämisellä on merkitystä siihen tulevaan, vielä aavistuksenomaiseen. Miksi elän, ei ole sattumaa, vaan minun elämälläni on tarkoitus. Enkä pysty pilaamaan elämäni tarkoitusta, vaikka usein sitä väärillä ratkaisuillani yritänkin tiedostamattani.

kaariporttiNeljäs pilari (jostain kummallisesta syystä haluan, että asioita on parillinen lukumäärä) on ihminen. Läheinen ihminen tai läheiset ihmiset. Tämä on se pilari, jonka varassa kattoni ei lepää, mutta joka tekee asumuksestani kauniimman ja täydellisemmän. Ilman toista ihmistä en pystyisi peilaamaan itseäni ja tekemisiäni. Toisesta ihmisestä opin eniten elämästä ja kompromisseista, vuoropuhelusta ja yhteydestä. Opin myös itsestäni ja yksinäisyydestä kun minulla on tarpeeksi vertailupohjaa. Ihminen on mielenkiintoinen. Ja ihminen on aina tarina. Läheinen ihminen näkee myös minun tarinani ja läsnäolollaan tekee siitä kauniimman.

Minun pilarini ovat tässä. Lahjana sinulle. Saat tutkia niitä ja tarkastella, ja minun puolestani vaikka arvostella, mutta sinä et pysty niitä murtamaan ja kaatamaan. Jotkut ovat sitä yrittäneet tahallaan ja tiedostamattaan. Kuitenkin siinä onnistumatta. Pilari voi horjua, mutta se ei kokonaan kaadu, sillä se ei ole yksin.

kropan herätystä ja rasvan sulatusta

minä-ja-pipoKävin vaa-assa. Ehkä ei tarvitsisi kirjoittaa mitään muuta. Siinä se koko kauheudessaan. Tulosta oli tullut pitkin talvea. Ja nyt sitten olisi aika kuoriutua kaikista niistä talvitamineista ja paljastaa sisus. Mutta kun ei huvita. Ei näillä tuloksilla. Jälleen on uuden ryhtiliikkeen paikka. Pitää tehdä muistilista siitä mitä pitää muistaa ja mitä pitää unohtaa.

1. Jääkaapin tsekkaus. Vapusta on jäänyt vielä hyvää pitsavärkkiä ja toisaalta tekisi mieli ihanaa aitoitalialaista tattirisottoa valkoviinillä ja parmesaanilla ja voilla. Eikö olekin niin, että aloittaa ei voi ennenkuin on jääkaappi syöty tyhjäksi kaikista herkuista. Sitä olenkin nyt tämän päivän antaumuksella ja suurella kaihoudellakin tehnyt niin että vyötärö kiristää.

2. Oikeanlaisen ryhtiliiketekniikan haltuunotto. Ei muutakuin valitsemaan kirjahyllystä kaikkien niiden upeiden dieettiruokaohje- elämänhaltuunottamisopusten joukosta se ainoa oikea juuri tähän hetkeen sopiva. Ja löytyihän se: kaikkein inhimillisin ja minua ymmärtävin teos, jossa lähdetään liikkeelle korvien välistä, eikä ensimmäisenä kajota oliiviöljyyn.

3. Liikuntasuunnitelma. Ensin pitää tietysti hahmottaa asia liikkuminen. Kuinka nopeasti sitä pitää liikkua ja miten pitkänaikaa kerralla? Täytyykö ihan hengästyä, vai voiko samalla päivittää facea? Ja jos liikunnaksi lasketaan hengästyminen, niin tämäniltainen Tähdet Tähdet- ohjelmajakso oli niin hengästyttävän ihana, että kyllä tuntee ihminen liikkuneensa ainakin sen puolitoista tuntia putkeen. (tosin kyllä nautin samalla sitä tähteettähteet-pitsaa…)

minä-ja-kenkä4. Vaatekaapin tsekkaus. Mitkä vaatteet voi ottaa uudelleen käyttöön dieetin oikein purressa ja mille vaatteille voi antaa lähtöpassit partiolaisille telttamateriaaliksi? Paljonko menee rahaa tulevana kesänä uusien vaatteiden hankintaan? ja onko minulla siihen varaa?

Tekosyitä on monia. Mutta pääasia on, että tunnistaa ne tekosyiksi aloittamatta jättämiselle. Tällä kertaa haluan aloittaa…ja jatkaa…ja päästä ainakin tyydyttävään lopputulokseen. En ehkä joudu koko garderobia uudistamaan, mutta jos sentään kesällä jo pystyisin viemään edes roskat- hengästymättä.

Pyhää ja arkea

ikkunaenkeliKun työssä on niin syvällä ihmisten arjessa ja vielä usein siinä nurjassa puolessa, tarvitsee latautuakseen välillä pyhää ja juhlaa. Ja tällä pyhällä tarkoitan myös sitä pyhyyden kokemusta, mikä ei ole ihmisen keksimää tai luomaa, vaan tulee usein yllätyksenä ja syvänä kokemuksena.

Pyhän kokemus. Minulle se on tietoiseksi tullutta hyvän ilman hengittämistä. Pyhä on kuin raikkaus, joka kirkastaa ja ylevöittää merkillisellä tavalla. Pyhä tuntuu. Tai tuoksuu tai jopa maistuu. Ja yleensä pyhän kokeminen saa minut hymyilemään ja katsomaan ylös.

Pyhän kokemukseen liittyy usein myös hetkellisyys. Pyhään ei voi jäädä, vaan on aina palattava takaisin, palattava arkeen. Mutta jokaisessa palaamisessa on uuden tuntu. Pyhän kokeminen nimittäin muuttaa aina ihmistä. Vaikka ei aina pysyvästi, mutta edes hetkiseksi kerrallaan.

Mitä sinä tarvitset pyhän kokemiseen? Tarvitsetko luonnon, auringon, metsän vai järven? Koetko pyhyyttä helpoimmin kirkossa? Vai kenties taiteen äärellä? Ehkä vastasyntynyttä katsoessasi?

Etsi oma pyhyyden lähteesi. Etsi ja viivy sen äärellä. Käy tankkaamassa ja hengittämässä. Anna pyhälle mahdollisuus. Se voi olla sinun mahdollisuutesi kestää tässä arjessa. Ja minun.

Uusi sivu käännettävänä

IMG_4060Aikaa on kulunut ja hampaankolossa on yhä vähemmän asioita. Eräs ystävä puhui kahdesta vuodesta, minä ajattelen, että toipuminen kestää koko elämän, eikä siltikään koskaan tule ennalleen. En tiedä, onko edes tarvetta. Takaisin paluuseen ei ole mahdollisuuksia, ei edes astraalitasolla, saatikka fyysisesti ja oikeasti.

Eilen illalla kotona oli hyvä jutteluhetki. Tiedäthän niitä hetkiä, kun molemmat ovat vapautuneita ja läheisyys antaa luvan olla rehellinen ja avoin pohjia myöten. Se on niitä hetkiä, kun tulee sanoneeksi asioita ihan oikeasti ja oltua auki ja vapaa. Siinä hetkessä minäkin totesin olevani onnellinen ja vapaa suuremmista katkeruuksista. Hengitin tässä ja nyt, en mennyttä enkä tulevaa.

Uskon edelleen ihmisyyteen, vaikka näenkin, että on ihmisiä, jotka elävät myös toisia ihmisiä varten ja sitten on niitä, jotka tallovat edeltään aina yhden ihmisen kerrallaan. Uskon rakkauteen, vaikka näenkin itsessäni arpia, jotka vihlovat huonolla säällä. Uskon tulevaisuuteen, vaikka hetki sitten toivoin kuolevani puukoniskuihin selässä ja sydämessä. Uskon siihen, että minä tulen nousemaan ja että saan kauneimmat siivet ever. Eikä uskoni Jumalaan kuollut, vaikka häntä kovasti haukuin ja soimasinkin huonoista korteista ja pahasta raekuurosta. Heinäsirkoista ja paiseista puhumattakaan.

jäinen puuVielä jokin aika sitten näin joka paikassa ällöttävän onnellisia ihmisiä ja olin heille niin kateellinen, että leukaperissä kiristi. Tänään tiedän, että toisten kadehtiminen ei lisää piiruakaan omaa onnellisuuttani, eikä muiden menestys ole minulta pois. Ja uskon vakaasti, että minullekin on pala kakkua olemassa, jossa on valkosuklaakuorrute ja nonparelleja.

Uusi sivu on käännettävänä ja se on jo käännetty. Vielä en osaa ajatella itsestäni kovin suuria. Häpeän omaa jätettyä itseäni. Mutta onneksi nyt osaan jo uskoa elämään. Tulossa on uusia sivuja, uusia voittamisen arvoisia esteitä, valloittamisen arvoisia vuoria. Ja jos ei niin olisi, olisin vain yksi pieni hapan pihlajanmarja, joka talven jälkeen löytyy tallattuna lumen alta kovasti  jäätyneenä. Siihen en suostu. En vain suostu.

kaikki elämäni rakkausvarannot

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! 😀

 

 

Kuinka paljon kipua ja turhaumaa

ikkunaenkeliTapaan paljon ihmisiä, jotka ovat elämässään joutuneet kyykytetyiksi. Tiedät sen tilanteen, kun joku käyttää sinua kohtaa ylivoimaa tai valtaa ja kävelee ylitsesi ikäänkuin sinulla ei olisi mitään merkitystä tai ihmisarvoa. Ja aina joudut itse kärsimään tai maksamaan tai antamaan periksi. Koska raha, tai röyhkeys, tai valta, tai voima, tai pahuus. Annat periksi, koska et jaksa tai koska sinulle ei vaan anneta mahdollisuutta olla tasavertainen.

Maailmassa on liian paljon vääryyden voittokulkua. Sitä, kuinka röyhkeämmin ja julkeammin valehtelevat saavat sanoa sen viimeisen sanan. Ja liian usein se on mies, joka voittaa ja nainen, joka alistuu ylivoiman alle. Vaikka sunnuntaina oli kansainvälinen naistenpäivä ja moni päivitti facebookkiaan kauniilla kukkakimpuilla ja muilla mukavilla lahjuksilla, se ei mielestäni ole pelkästään tuon päivän tarkoitus. Kansainvälisesti ja ihan kansallisestikin katsottuna, naisten asema on vielä edelleen olla nöyrä ja antaa periksi. Liian usein.

Avioerossa nainen, joka ei jaksa pitää puoliaan, antaa asioiden olla ja maksaa vaikka miehen velat, että saisi olla rauhassa. Ja mies antaa asioiden tapahtua. Tai nainen on hiljaa ja suostuu liian pieneen elatusmaksuun, koska ei vaan jaksa riidellä ylivertaisen verbaaliakrobaattinarsistin kanssa. Ja mies antaa asioiden tapahtua. Voi, mikä uljaus! Oih, mikä luomakunnan kruunu! Lapsia hankitaan, mutta kun niistä onkin vähän vaivaa, ne on helppo ulkoistaa avioerossa toiselle vanhemmalle ja unohtaa. Koska oma elämä, koska itsensä toteuttaminen, koska elämisen sietämätön keveys.

Kuinka paljon kipua ja turhaumaa maailmassa kannetaan?! Kipua, joka on toisen aiheuttamaa. Turhaumaa, jonka kanssa vaan on elettävä ja jota täytyy sietää päivästä toiseen.

Rehellisyys ei todellakaan peri maata. Mutta se perii taivaan.

Valo paljastaa

helleaurinkoVaikka koko talvilomani ajan oli sateista ja pilvistä ja harmaata ja kuumeista ja flunssaista ja ikävää, olen kuitenkin nauttinut siitä, että päivän ja yön ero on selvä. Aamulla valo lisääntyy ja yöllä on pimeää. Ja päivä pitenee koko ajan vauhdilla. Kevät alkaa tuoksua ilmassa. Ja kun sataa, sanon itselleni: sada vaan, sillä jokainen vesipisara sulattaa lunta ja jäätä ja kevät tulee nopeammin. Ja kesä. <3

Kaipaan lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan väriä ja vehreyttä. Kaipaan pääsiäistä ja suklaamunia. Kaipaan vapaata järven pintaa ja pitkiä kävelylenkkejä varvassandaaleissa. Kaipaan kahvihetkiä puistonpenkillä satamassa. Kaipaan viinilasillista terassilla. Kaipaan hiekkarannan tuntua varpaidenvälissä. Kaipaan kesäyön automatkoja. Kaipaan ja odotan. ja tulen kärsimättömäksi.

Valo paljastaa likaisen ikkunan ja likatahran lattialla. Valo paljastaa kuraisen autonkyljen ja sängyn alle karkaavan villakoiran. Valo paljastaa myös mielessä hiipivän masennuksen ja surun. Paljastaa ja pelottaa, koska se myös vaatii tekemään asialle jotain. Jossain vaiheessa ne ikkunat tulee pestyä, koska ei enää kestä sitä tosiseikkaa, että ulkona lisääntyvä kauneus ei näy. Kun katu kuivuu ja aurinko paistaa, on aika kun autonkylki pestään hohtavan kiiltäväksi. Helppoa on ottaa imuri tai rätti, mutta miten mielen saisi vapaaksi masennuksesta ja peloista ja suruista?

Puhuminen puhdistaa. On puhuttava paitsi itselle myös toisille. Eikä vain niille, jotka ovat aina samaa mieltä. On uskallettava kääntää perspektiiviä. Itsestä ulos, ulkoa itseen, oikealle ja vasemmalle. Ja tärkeää on katsoa myös ylös. Umpikujassa voi katsoa vain ylös. Siellä on tilaa ja ilmaa ja taivas ja aurinko ja pilvet ja kuu ja tähdet. Ja kokonainen avaruus. Perspektiiviä minuuteen ja omiin pelkoihin.

Valo voi paljastaa myös kauneutta. Värejä ja tekstuureja. Nukkaisen posken ja tuikkivan silmän. Valo auttaa löytämään tien pimeydessä. Pelko voi poistua ja masennus ja suru.

Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.

Minulla on paljon

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

sopeutumista ja kipua

aino-ja-kelloNivelkivut ovat tulleet takaisin. Tämä jatkuvasti muuttuva ilmanala on pahasta. Kylmä on pahasta. Kosteus on pahasta. Talvi on pahasta. Olen kankea ja särkyinen. Ja juuri nyt, kun pitäisi olla vahva ja reipas.

Sairastuin aikoinaan sarkoidoosiin salakavalasti yskimällä. Yskin puoli vuotta, kyljessä naksahti ja menin lääkäriin keuhkokuumeesta. Jouduin keuhkokuviin ja tulos: jotain vakavaa. Lisää tutkimuksia ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen helpotus: ei syöpää, mutta sarkoidoosi. Ikävä vaiva, voi parantua, lääkkeenä kortisoni. Ja sitten kotiin syömään pillereitä, kärsimään nivelkivuista ja turpoamaan muodottomaksi.

Kolme vuotta söin lääkkeitä ja sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että pärjäsin ilman. Kroonistuin, mutta olen pärjännyt ilman lääkettä nyt tammikuusta 2011. Tänä talvena vain on tuntunut nivelissä ja ytimissä enemmän kuin aikoihin. Syö naista tämmöinen.

Kipu on tuttua. Olen alkanut ajatella erään mietelmän tavoin: sinä aamuna kun mistään ei satu, olen kuollut. Mutta joskus vaan kivusta ärsyyntyy enemmän kuin toiste. Ja joskus sitä vaan olisi oltava pystyvä ja kestävä ja voimakas. Omasta tahdostani, en kenenkään vaatimuksesta.

Exä ei ymmärtänyt kipua, eikä heikkoutta eikä väsymystä. Toisella. Olin varmasti suuri pettymys, kun en ollut sellainen hiihtäjämaratoonarijuoksijakilpapyöräilijä kuin hänen nykyinen puolisonsa on. Minä vain en ollut, enkä ole. Ja minun pitää elää sen asian kanssa. Ja kivun.

Toisen on vaikea sopeutua asiaan, mikä ei suoraan kosketa itseä. Toisen nahan alle ei vaan pääse, eikä pään sisään. Eikä toisen tuntemuksia voi tuntea. Mutta voi kuunnella ja haluta ymmärtää.

Eilen, kun kerroin miehelleni, kuinka särkyinen olen, hän istui viereeni ja laski kätensä kipeälle nivelelle. Pelkkä lämmin käsi toi apua ja lohtua. Tulin kuulluksi ja onnelliseksi ja kohdatuksi. Myötätunto auttaa sopeutumistaistelussa ja rakkaus parantaa pahimman kivun. Taidankin toivottaa hyvää yötä ja mennä nauttimaan annoksen särkylääkettä.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään

kaariporttiOlen jälleen muuttamassa. Tavaroita laatikkoon- ja laatikoista ulos. Huolellista pakkaamista, että mikään ei menisi rikki. Suunnittelua huonekalujen paikoista ja se johtaa aina verhojen miettimiseen ja tauluihin sekä koriste-esineisiin ja huoneiden värimaailmaan. Aivot raksuttavat koko ajan asioita joita pitää muistaa, joita olisi jo kiva päästä tekemään ja joiden olisi jo pitänyt toteutua. Kuukauden kuluttua kaikki on taas kohdallaan, tavarat ja ihmiset yhdessä osoitteessa.

Portti auki ja portti kiinni.

Ylimääräisen ylimääräisiä tavaroita ei enää paljoa ole, sillä muuttoja on ollut niin usein ja niin pienin välein, että karsintaa on tehty. Se helpottaa. Kaikkien muuttojeni jälkeen olen miettinyt sitä, mikä on ylimääräistä ja turhaa. Jos joku muu lajittelisi tavaroitani, hän säästäisi varmasti eri asioita kuin minä, tai heittäisi pois. Jokaisen tunnearvoasiat kun ovat niin henkilökohtaisia.

Tämä pois ja tuo talteen.

Jokaiseen uuteen kotiin muuttaessa sitä toivoo, että tapahtuma olisi jollakin lailla lopullinen. Että tapahtuisi se ihme, että saisi asua juuri tuossa kodissa niin pitkään, että näkisi jonkun elämäntilanteen vaihtuvan ennen osoitetta. Että näkisi naapureiden vaihtuvan ja tuntisi kuuluvansa kalustoon. Ja joku tulisi kysymään neuvoa ”te kun olette asuneet täällä niin pitkään…”.

Täällä elän ja muualle en haikaile.

Taas pitäisi pystyä katsomaan kulman taakse, mutta se ei ole mahdollista. Ja jos sinne näkisikin, niin pelottaisiko sinne astuminen enemmän kun tietää mitä tulee? Haluan edelleen uskoa ja luottaa tulevaan. Haluan rakentaa enemmän kuin purkaa. Haluan astua uuteen, tästä portista, tallettaa tärkeät ja elää juuri näin.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään, siitä mun matkani pitää.

 

Kenelle lupaan ja mitä

verhokangasUusi vuosi on alkanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta astua uuteen, ihan kuin astuisi ensimmäistä kertaa puhtaalle, neitseelliselle lumihangelle tehden ne ainoat jäljet, jotka erottuvat. Seuraavat hukkuvat jo jälkien paljouteen. Ja ne ovat vain edellisten toistoa. ensimmäiset askelet, ensimmäiset jäljet, ensimmäinen hengenveto, niillä on merkitystä.

Tänä vuonna olin vuoden vaihtuessa tanssilattialla mieheni käsivarsilla ja katsoin ikkunasta, kuinka ensimmäinen, suuri valkoinen ilotulituspallo kohosi taivaalle. Sen jälkeen tulevia oli paljon, mutta muistan selvästi vain sen ensimmäisen.

En luvannut mitään. En itselleni enkä toiselle. Olin vain siinä hetkessä ja mieli avoimena kaikelle sille, mitä on tulossa. En elänyt menneessä, enkä tulevassa, vaan juuri vain siinä yhdessä hetkessä. Lupauksissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Tärkeää on muistaa elää nyt.

Tänään itkin vähän. Itkin, koska uskalsin rakastaa. Rakastaminen on vaarallista ja pelottavaa. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Ja jälleen huomasin eläväni jotain muuta hetkeä kuin sitä, mikä on käsillä. Minä saan rakastaa juuri nyt, enkä juuri nyt ole menettämässä mitään. Miksi siis pelkään ja itken jotain mörköä tulevaisuudessa? Pelkään ja itken,koska ihminen haluaa lupauksia. Lupauksia siitä, että kaikki menee hyvin. Lupauksia siitä, että toinen ei jätä, eikä kuole. Lupauksia onnesta ja autuudesta. Vaikka ei ihminen sellaisia lupauksia voi antaa.

Ihminen ei voi luvata sellaista, mistä ei ole lopullisesti vastuussa.

Silti minä haluaisin, että minulle luvataan. Rakkautta ja onnea ja menestystä ja iloa.

Kirjoittamattomat joulukortit

kaksi-kynttilääTänä vuonna olen tehnyt historiaa: En ole kirjoittanut yhtään joulukorttia, en leiponut yhtään piparkakkua, enkä paistanut lanttuporkkanaperunamaksalaatikonlaatikkoa. Ei ole ollut aikaa, eikä ole huvittanut. Vielä on 12 päivää aikaa ennen kuin on jouluaatto ja kaikkien odotusten kulminaatiopiste.

Olen kyllä ostanut kortteja, pari kymmentä. Tuossa ne odottavat, tietokoneen vieressä. Ehkä laitan ne kaappiin korttilaatikkoon jossain vaiheessa viikonloppua. Kysyin mieheltä, haittaako, jos ei lähetetä tänä vuonna, hän sanoi, että ei haittaa. Hyvä näin. Nyt en jaksaisi. Paljon töitä ja flunssakin yrittää puskea läpi vastustuksen.

Minulla on kirja, jossa on joulukorttiosoitelista. Siitä on vuosien varrella kadonnut monta nimeä ja monta nimeä on tullut tilalle. Jotkut nimet on poistettu, koska nämä henkilöt eivät enää elä. Mutta monta nimeä on vain ajan saatossa jäänyt pois. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat tulleet yhdentekeviksi, ehkä ennemmin niinpäin, että minä olen tullut näille ihmisille yhdentekeväksi ja sitä kautta myös olen vapauttanut itseni kortin lähettämisen velvollisuudesta.

Sitten on niitä, joiden osoitetta katson lämmöllä joka vuosi, mutta tiedän, että heille riittää se, että ajattelen heitä rakkaudella tai lähetän tekstarin jouluaattona.

Tämä vuosi on tämän lainen. En tiedä, vaikka kirjoittaisin ilolla ensi vuonna kaksinkertaisen määrän kortteja. Tänä vuonna aion opetella olemaan ilman syyllistymistä kirjoittamattomista joulukorteista. Laatikot ja piparkakut kyllä aion paistaa. Ihan niinkuin ennenkin.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?

 

niin minä sinulle kuulun

vihkisormuksetMeillä oli viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Aloitin taas alusta näiden vuosipäivien laskemisen. Mietin etukäteen, ja vähän pelkäsinkin, onko siinä enää mitään hohtoa. Tuntuuko enää miltään viettää jälleen kerran ensimmäistä hääpäivää? Tiedän, että moni fundamentalisti naurahtaa ja sanoo, että vain ensimmäisellä kerralla pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta voin kertoa heille kaikille, että kyllä tällä päivällä oli minulle merkitystä. minä halusin juhlia ja viettää sitä ja sanoa miehelleni, että vaikka et olekaan ensimmäinen mieheni, olet minulle se merkittävin, tässä ja nyt. Sinä olet.

Muistan hyvin niitä tunteita mitä vihkipäivääni liittyi. Paljon rakkautta ja jopa tyttömäistä riemua kampaajalle mennessäni. Valmistelut tehtiin itse, myös ruuat. Valmistin ilolla jopa oman hääkimppuni, josta tuli kaunis ja valkoinen. Halusin pukeutua valkoiseen. Teemaväri, sanoi mieheni. Ja jopa tunsin itseni ihan oikeaksi morsiameksi.

Rahaa oli vähän, ei ollut suuria timantteja, eikä merkkivaatteita. Mutta oli uusi mekko ja huivi, hopeahilekengät ja kaksi hopeista vihkisormusta itsetuunaamassa rasiassa. Ja mikä tärkeintä: vierelläni alttarilla seisoi juuri sellainen mies, jota pystyisin rakastamaan koko loppuikäni. Vaikka kuka sanoisi mitä. Ja vaikka kuka arvostelisi ja nyrpistelisi.

Vuosi on mennyt ja tunne toisesta on syventynyt ja kasvanut. Ensimmäinen hääpäiväkin on jo takana. Ja sitä juhlittiin. Pikkuisen ja sopivasti. Rahaa ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Mutta rakkautta on jopa enemmän kuin silloin.

minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

väsymyksen olemusta ja nukkumarituaaleja

auringonlasku1Väsymys on merkillinen tunne. Paitsi, että se tekee jossakin vaiheessa aina uniseksi, tekee se koko elimistön vähän hitaammaksi ja jotenkin kumman pehmeäksi. Niin kauan, kun väsymys ei ole liiallista, se tuntuu melko miellyttävältä ja toivotultakin. On hyvä olla välillä vähän väsynyt.

Väsynyt ja onnellinen.

Onnellinen siitä, että kohta saa asettua yöpuulle. Riisua päivän vaatteet, käydä iltapesulla, harjata huolellisesti hampaat, asettaa silmälasit yöpöydälle ja sitten asettua makuuasentoon omaan sänkyyn. Se on hyvä hetki. Omassa sängyssä ei ole mitään ikävää, mikä vaivaisi tai kummittelisi yön aikana. On hetki, jolloin voi unohtaa kaiken suorittamisen ja touhukkuuden. Saa vain olla.

Vaikka nukkuma-asentoni on yleensä kyljellään (useimmiten juuri oikealla kyljellä), aloitan nukkumarituaalini selälläni maaten. Jalat suorassa, nilkoista ristissä, oikea jalka päällä, sievästi paikoillaan. Kädet ovat joko peiton päällä tai alla. Siinä on hyvä jutella vielä viimeisimmät asiat, jotka ovat mielessä, tai sitten neureskella päivän sattumuksille. Olla rauhassa, olla ystävä, olla rakastettu.

Väsymyksen voittaessa, sammutan valot, käännyn kyljelleni ja suljen silmäni. Nukahdan kuulemma aivan heti. Siinä nukahtamisen hetkessä on taikaa. Pimeys, joka valtaa, ei ole paha, eikä pelottava. Se on pelkästään pehmeä, jopa upottava. Ja siihen unen upottavaan pehmeyteen on hyvä astua.

Taidan mennä sinne nytkin, tänä iltana, turvallisella mielellä.

”Rauhassa minä lepään ja nukun.”

hyvää yötä <3

Sinä teet minulle hyvää <3

lyhtySinä tulit minun elämääni silloin kun olin hukassa ja rikki.

Minä olin monimutkainen ja kielsin sinua tulemasta lähemmäs.

Et uskonut.

Tulit viereeni ja kannoit silloin kun en itse jaksanut kävellä, enkä edes seisoa.

Pidit kädestä silloinkin kun vain itkin ja tärisin.

Opetit minut luottamaan ja katsomaan uusia mahdollisuuksia.

Veit minut hiljaisuuteen ja rauhaan.

Sinä teit minulle pesän, jossa olin turvassa.

Sinä teet niin edellen. Sinä teet minulle hyvää.

Kiitos!

Ollaan ihan rauhassa

Vaikeuksia ei kukaan toivo, eikä pyydä. Ensimmäinen asia, mitä kotoa pois muuttava nuori ajattelee, on se, kuinka hienoa on itse päättää omista asioistaan. Siitä mitä syö ja koska ja siitä, milloin menee nukkumaan ja koska herää. Tai siitä, ketä kutsuu milloinkin kylään käymään. Ja yleensä ei ajattele tulevia vaikeuksia. On olemassa vain toivo ja vahva luottamus siitä, että siivet kantavat kyllä ja kaikki asiat vaan jotenkin selviävät. Itsestään.

Elämä kuitenkin harvoin on juuri toivotun laista. Joskus paattimme ottaa vain vähän pohjakosketusta, mutta entäs sitten, kun pohjaan tulee reikä, vettä alkaa tulvia veneeseen ja uppoaminen on vähintäänkin lähellä? Mistä silloin ammennamme voimaa, rohkeutta ja sitä toivoa tai luottamusta?

Minä olen saanut ehkä jo syntymälahjana merkillisen optimismin. Vaikka asiat meinaavat kaataa ja upottaa (betonirengas nilkoissa on vaikea pysyä pinnalla), niin kuitenkin jossain vaiheessa nousee luottamus siihen, että kyllä tästäkin vielä, jollain merkillisellä tavalla, ehkä jo huomenna, päästään pintaan ja nähdään auringonvalo ja taivaansini. Kiitos tästä syntymälahjasta! Se on pelastanut minut monesti.

Optimismi on vähän niinkuin rauha, joka laskeutuu hartioille kesken stressaavan tilanteen. Se on kuin taskulamppu, jonka duracelparisto ei lopu, vaikka tunneli on kuolettavan pitkä ja pimeä. Optimismi on kuin suojelusenkeli, joka pitää kädestä rohkaisevasti kivun keskellä.

laituriOptimismi ei ole kuitenkaan sinisilmäisen sokea, vaan se näkee ja tietää kyllä asioiden ja tilanteiden vakavuuden. Kun olin nuori, minua vähän pilkattiin kotona tästä optimismistani. Kyllä elämä vielä sinuakin opettaa- tyylillä. Ja  minä melkein uskoin, että elämän kuuluu olla vain tuskien taivalta ja hymyn täytyy pyyhiä pois, sillä eihän tässä mitään hauskaa voi olla. Hauska on syntiä tai ainakin jotenkin paheellista. Onneksi en uskonut sisimmässäni, vaan kuulin optimismini äänen: Usko unelmiisi, tyttö! Koet vielä paljon ihanaa.

Ei tullut pelkästään ihanaa. Tuli myös kipua ja surua. Mutta optimismi on auttanut minua avaamalla silmiäni näkemään kulman, jonka takaa voikin tulla jotain uutta ja hyvää. Uusi alku ja uusi yritys vaikka joka päivä.

Ja optimismi on se, joka kuiskaa korvassani: Ollaan vaan ihan rauhassa, kyllä tämäkin tästä, usko pois.

Riidankylväjä vai sovinnonrakentaja

rakkausEilen tunsin olevani oikea riidankylväjä. Kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle aamusta alkaen. Nostin esille aiheita, jotka normitilassa eivät olisi olleet yhtään haitallisia, mutta juuri tuossa mielentilassa aikaansaivat pahaa mieltä ja tappiomielialaa. Itkin ja puhisin ja pahoitin mieltäni. Ja toisen. En olisi saanut enkä halunnut. Oikeasti, käsi sydämellä.

Tuollainen riidan kylväminen on kuin lumipallo. Kun kerran aloittaa, ei jotenkin vaan saa aihetta katkeamaan ja sitä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes tulee paha maku suuhun ja itsekin tuntee itsensä ihan luuseriksi. Ja sitten kaduttaa. Kovasti. Oikeasti, käsi sydämellä.

Enkä varmaan osannut illalla edes pyytää anteeksi. Tein kyllä semmoisia pieniä sovinnon elkeitä. Katsoin silmiin, hymyilinkin. Annoin suukon ja toisen. Mutta jotenkin vaan se anteeksipyyntö ei tullut ulos suusta. Ja sitten nukuin vielä huonosti kaupantekijäisiksi, kiitokseksi itselleni huonosti suoritetusta päivästä. Onneksi toinen tuntui vierellä nukkuvan ihan hyvin.

Luulisi, että tähän ikään ja elämänkokemukseen asti olisi jo oppinut laittamaan asioita vaakakuppiin ja mittaamaan sitä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Esimerkiksi: kannattaako alkaa nassuttaa pienistä asioista, kun vaakakupin toisella puolella on paljon hyvää ja kaunista? Voin sanoa, että ei kannata. Kurja fiilis. Huonosti nukuttu yö. Morkkis ja henkinen krapula.

Voi, kun osaisin olla semmoinen sovinnonrakentaja. Ihminen, jonka lähellä olisi hyvä olla ja joka osaa punnita oikein asioita ja tärkeyksiä. Aina en vaan osaa, enkä jaksa, enkä edes tahdo. Olen siis ihminen, enkä pyhimys. Mutta toivottavasti edes vähän enemmän rakkauden rakentaja.

 

Mikä saa muuttua ja mikä ei

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

Rakkauden arvoinen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Pelkkää beigeä

patsas1Elämästäni on tullut viime päivinä beigeä. Ja se on juuri se värisävy, jota en ole koskaan noteerannut, enkä voinut itselleni missään muodossa hyväksyä. En pidä sen mitäänsanomattomuudesta ja kasvoni se saa näyttämään keuhkotautisen kalpealta. Ja nyt minun sisälläni asuu beige. Monelle ihmiselle beige on hyvä ja ainut mahdollinen väri. Minimalisteille se jopa huutaa räikeyttä. Minulle se on epäväri, jonka olemassaolon voisi aivan yhtä hyvin kieltää ihmisiä latistuttamasta.

Mitäkö nyt tälläkin sitten tarkoitan, sinä kysyt.

Elämäni tunneskaalat eivät ole koskaan olleet haileat. Olen jokotai tai sekäettä, mutta en ehkäjos tai ihansama. Väreissä nautin kirkkaista syvistä sävyistä tai valkoisesta ja mustasta. Minä joko rakastan vahvasti tai vihaan syvästi, mutta en ole kivahko tai semiseco. Tänään olen huomannut värien haalistuneen ja mitäänsanomattomuuden pyrkineen sisälle ja päässeenkin jo eteiseen.

Olen yleensä syksyihminen, mutta tämä syksy on ollut jokseenkin vaikea. Väsymys valtaa alaa eikä mikään asia maistu miltään. Huomaan olevani hidas ja haluton. Ja tulkintani on jälkimasennus. Kaikesta siitä mitä on ollut ja mikä on täytynyt kestää ja selvittää ja minkä on saanut koko elimistön äärimmäisiin selviytymissuorituksiin. Nyt kun ei tarvitse jaksaa pakosti, voikin antaa itselleen luvan tajuta mitä on ollut.

Beige ei ole onneksi sama kuin tummanharmaa tai musta. Beige on sävyltään valoisa ja lämmin. Ainakin minun beigeni. Ja minun rakaani kietovat minua yhä tiukemmin lähelleen ja sanovat: ole rauhassa väsynyt, se menee kyllä ohi…ajallaan.

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

lokakuun angstia vai syysbitcheyttä?

tuikkuamppeliTämä syksy on ollut jotenkin erityisen ankea. Syvenevä pimeys ja lisääntyvä kylmyys tunkeutuvat sisälle ja aikaansaavat monenlaisia taantumuksen tuntemuksia. Kuten esimerkiksi kolotuksia, käpertymisentarvetta ja erityisesti suuttumuspuuskia. Olen siis ollut viime aikoina todellinen bitch!

…ja olen löytänyt sielunsiskoja! Muutama muukin, yleensä niin ihanainen naiseläjä, on tunnustanut itsessään samankaltaisia piirteitä. Ai että miten syysbitcheys sitten ilmenee? No esimerkiksi tulee tartuttua ihmisten kertomaan vastoinkäymiseen sellaisella raivonsekaisella tarmolla, että kertoja alkaa jo katua asian esille nostamista. Tai että toisten ihmisten pikkuviat saavat valtavat mittasuhteet omassa mielessä ja maailmanparannus alkaa taifuuninomaisesti ja jopa toista syyllistäen.

Mutta sitten on myös se toinen ääripää, jossa mikään asia ei tunnu enää elämisenarvoiselta, sitä haluaa vain kuolla pois tai ainakin kadota maailmankartalta mustaan aukkoon tai vain itkeä ja käpertyä kainaloon. Nämä päivät ovat läheisilleni vähintäänkin yhtä rasittavia.

…ja kiitos kysymästä, olen sytytellyt kynttilöitä! Olen kohta konkurssissa pelkästään savuna ilmaan poltettujen eurojen takia. Olen myös keskustellut ja itkenyt ja yrittänyt nauruterapiaa kavereiden kesken. Mutta mikään ei vain tunnu tänä syksynä auttavan. Vuoropäivinä olen joko angstaava läänintaiteilija tai raivoava bitch. Tai pahinta olla näitä jopa saman päivän aikana vuorotellen.

…ja kiitos kysymästä, hormonitasapainoni pitäisi olla kunnossa! Vitamiinihiilariproteiinisokeritasapainosta en sitten olekaan yhtä varma. Suklaata kuluu ja pastaa ja punaviiniä ja juustoja ja oituotaihanaaleipää ja lontoonrakeita ja pullakahveja. Se taasen näkyy vyötäröllä ja antaa vain hetkellistä lohtua ankeaan elämään.

Pikkuisen taas helpotti kun sai purkaa paineita. Ehkä asioiden tiedostaminen auttaa myös hillitsemään sisäistä ääriliikehdintää. Ja voi olla, että tänään töiden jälkeen menen ja ostan itselleni vähän lisää kynttilöitä ja ehkäpä myös pikkuisen suklaata.

 

Hengähdä hetken

luumutVuosien mittaan on jotenkin tottunut hektisiin hetkiin ja elämisen mutkiin. Jopa siinä määrin, että vastoinkäymisiä ihan odottaa tulevaksi. Itku pitkästä ilosta (ja pieru paljon nauramisesta, erään mummun lisäys) on iskostunut takaraivoon sellaisella vimmalla, että on vaikea iloita hyvästä hetkestä ilman, että odottaa koko ajan jotain ikävää. Ja se, jos mikä, estää elämäniloa.

Miten tämä sitten ilmenee arjessa? No esimerkiksi, kun joku kysyy mitä kuuluu, niin siihen pitää vastata jotenkin vältellen. Kuten: Nooo, kyllähän tämä tässä ihan hyvin menee siis juuri tällä hetkellä, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Kun voisi vastata: Kiitos kysymästä, minulle kuuluu nyt oikein hyvää! Samalla, kun vastaisi tällä tavalla, sitä asettaisi itsensä vaaraan, jossa katolta tipahtaisi vähintääkin tiili niskaan tai ainakin jättäisi sormensa auton oven väliin. Suurempi onnentunnustus tuntuu tuovan kohdalle todellisen katastrofin suuruusluokkana sairastuminen, työttömyys tai rutto.

Fatalistinen ajattelu on täysin ideologiaani vastaan taisteleva, mutta kuitenkin huomaan sortuvani siihen kerta toisensa jälkeen. Itselle tapahtuva pitkään kestävä onni tuntuu olevan tavoittamattomissa. Omassa mielessä. Ja se jos mikä, estää näkemästä onnea juuri tässä ja juuri nyt.

Haluan julistautua irti tällaisesta ajattelusta! Vaikka se ei ole helppoa ja vaatii muistuttelemista ja itseruoskintaa. Mitä siis olen tehnyt konkreettisesti asian hyväksi? Olen yksinkertaisesti yrittänyt pysähtyä tähän hetkeen. Koska eilistä ei enää ole, eikä huominen ole vielä läheskään varma, vain tämä hetki on merkityksellinen. Ja jos tässä hetkessä voin hengittää vapaasti, nautin raittiista ilmasta. Nyt. Tai, jos tässä hetkessä ei ahdista, silitän huolirypyt otsalta ja hymyilen. Nyt. Lisäksi olen opetellut sanomaan reippaasti: Minä olen onnellinen juuri nyt, juuri tässä.

Ikävät asiat eivät ole rangaistusta onnesta. Mutta onnenhetket voivat olla keitaita ikävien asioiden välillä ja joskus jopa aikana.

Hengähdä, ystäväni, sinäkin, ja nauti onnestasi! Entäpä, jos se pitkä ilo tuleekin itkun jälkeen, olemme vaan käsittäneet ympyrän syklin väärin. (sama toimii pieruunkin…) Voidaan hyvin ja ollaan reippaasti onnellisia!

 

Näkökulmia

pikkuheppaTapasin taannoin naisen, joka oli pahoittanut mielensä siitä mitä olin kirjoittanut. Siinä nyt ei ole  mitään kummallista. Kirjoituksieni suorasukaisuus voi todellakin satuttaa tai ainakin aikaansaada harmistusta tai sydämen tykytyksiä. Mutta harmistuksen syy oli tällä kertaa auki kirjoittamani tunteet siitä miten joskus koin tulleeni kohdelluksi. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta samalla jäin miettimään sitä, millaista viestiä me annamme ulospäin toisille ihmisille. Kuka haluaa näyttää ulospäin sen että on tullut satutetuksi, tai että kokee yksinäisyyttä ja ulossulkemista? Minä en ainakaan halunut tuolloin näyttää. Kuitenkin ne asiat mitä olen kirjoittanut blogissani, ovat omia kokemuksiani ja sitä kautta todellisia asioita.

Mietin keskustelumme jälkeen myös sitä, mistä tuntemuksemme nousevat. Sama asia eri aikoina voi tuntua ihan toiselta. Kokemukseni johtuivat siis eniten minusta itsestäni, ei pelkästään ympärilläni olevista ihmisistä. Tuona aikana olin väsynyt, kipeä ja yksinäinen, paljosta luopunut ja omaa paikkaani etsivä. En siis ollut maaperältä kovinkaan otollinen onnistumiseen. Minun tilanteeni näytti muista ihmisistä tuolloin varmastikin hyvältä. Hehän katsoivat asiaa omasta näkökulmastaan, eivät minun. Tämä on pelkästään luonnollista.

Seuraavaksi mietin sitä kuinka kuulin naisen äänestä myös syytöstä siitä, että en ollut kertonut juuri hänelle mitään. No, kenelle sinä kerrot mitäkin itsestäsi? Jokaisella meistä on oma reviirinsä, jonka yli ei halua astua. Toisilla se on laajempi ja toisilla suppeampi. Minulla se on joko tai, riippuen asiasta, olosuhteista tai elämäntilanteesta.

Olen pahoillani siitä, että jonkun täytyi pahoittaa mielensä, mutta en ole pahoillani siitä mitä kirjoitin. Blogini suurin tarkoitus on saada sanoittaa elämäniloa kahlitsevia asioita rehellisesti ja omasta itsestä katsoen ja sitä kautta yrittää löytää paitsi syitä ja seurauksia, myös ulospääsyä ja iloa. Historia on tehnyt minut tällaiseksi kuin olen ja minun on vain koitettava elää sen asian kanssa parhaan yrityksen mukaan.

Muutos ei synny, jos tunteet lakaistaan maton alle. Katkeruus tekee pesää paikkoihin mitä ei tuuleteta. En ole täydellinen, mutta toivon oppivani vielä jotakin. Erityisesti itsestäni.

 

Mitä sinulle kertoisin

punahuiviJos tapaisimme ensimmäistä kertaa, mitä sinulle kertoisin?

Kertoisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kulman takana sinua odottaa jotakin hyvää ja odottamisen arvoista ja sinne kulman taakse kannattaa kurkistaa, vaikka pelottaakin.

Kertoisin sinulle, että kipu on elämää, eikä elämää ole ilman kipua. Helpolla ei pääse kukaan, eikä supersuorittajanaapurin loistoelämä ole elämiseen yhtään sen sopivampi kuin sinun oma jo tutuksi tullut via dolorosasi.

Kertoisin, että taivas on auki kaikille ja ilmaa riittää niin paljon, että jaksaa hengittää, vaikka elämä olisikin puristettu niin pieneen koloon, että sinne ei aurinko paista. Avaat vain silmäsi ja katsot rohkeasti ylöspäin ja sitten vedät syvään henkeä. Huomaatko, miten keuhkot täyttyvät raittiista ilmasta ja ummehtunut pääsee ulos?

Kertoisin, että et ole yksin. Aina on joku, joka on olemassa. Vaikka se olisi se lähikaupan kassa, tai kirjastonhoitaja. Ja aina on joku, joka voi sanoa sinulle: tuo on ihan niinkuin minun elämästäni. Vaikka kokemuksesi ovat henkilökohtaisia, on olemassa joku, jonka kokemukset ovat samankaltaisia.

Kertoisin sinulle, että minäkin olen elämässäni meinannut luovuttaa, monta kertaa, mutta että sitten jollain kummalla tavalla olen saanut uutta voimaa ja iloa ja merkitystä. Ja olen iloinnut että en sittenkään luovuttanut, vaan jatkoin olemista.

Kertoisin sinulle. että rakkautta on niin paljon, että siitä riittää jokaiselle. Mutta että se vaatii sydämen avaamista ja itsensä alttiiksi asettamista. Ja se on hemmetin pelottavaa ja samalla käsittämättömän kaunista.

Jos tapaisimme ensimmäistä kertaa, halaisin sinua ja ottaisin kiinni kädestäsi ja sanoisin: Lähdetään yhdessä eteenpäin! Jatketaan etsimistä, kivun sietämistä, hengittämistä, kokemusten jakamista, iloitsemista ja rakastamista yhdessä.

Ja toivomista! Siitä emme luovu enää koskaan! <3

Viimeiset veneet

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

Itkahtelua omaan tahtiin

unelmiaMinulla on selvästikin aikoja, jolloin tunteet ovat tavallistakin pinnemmassa, eli siis itku tulee missä tahansa, vaikka kuinka yrittäisi estää sitä ja vaikka kuinka hävettäisi. Nyt minulla on juuri semmoinen vaihe meneillään. Ja tietenkin itku tuli taas toissapäivänä semmoisesa tilanteessa, että harmittaa ihan vietävästi. Ja nolottaa ja suututtaa ja raivostuttaa ja…

Olin palaverissa missä sovittiin tyttären asioista ja paikalla oli muutaman ammattilaisen lisäksi tietysti myös armas rakas ex-mieheni suurine egoineen. Ihmettelen kyllä miten hän egoineen niin pieneen huoneeseen oikein saikin itsensä sullottua, mutta siellä sitä oltiin suloisessa sillisuolatuntumassa. Asiat kärjistyivät, niinkuin ne vain joskus voivat kärjistyä. Yritin sovitella (sanon tämän käsi sydämellä ja oikeasti sitä tarkoittaen), mutta muutaman vähemmän ystävällisen kommentin kuultuani minulta tuli yksinkertaisen selkeästi ja tahtomattani pieni itku. Tähän kuulin kommentin siitä kuinka ”joku voisi nyt lopettaa itkahtelun että päästäisiin asiassa eteenpäin”. Kiitos ystävällisyydestä ja kannustuksesta, aplodit otan myöhemmin vastaan, nyt haluan vain vajota maan alle.

Mitä se itkahtelu sitten sananmukaisesti tarkoittaa? Netistä löysinkin määritelmää: ”Itkahtelu on itkemisen erityismuoto, joka on syytä erottaa aidosta kyyneleiden vuodattamisesta tunnekokemusten seurauksena. Itkahtelu tarkoittaa tarkoitushakuista, vaikeasta vuorovaikutustilanteesta luistamista, silloin kun halutaan välttää asian käsittely tai vastuun kantamista omista teoistaan.” Noniin, sain siis melkoisen meriitin niskoilleni ja hartioilleni, vaikka todellisuudessa yritin niellä itkuani viimeiseen asti.

Sain itkuni loppumaan, sillä suutuin melkoisesti. Vaikka tunnistan itkahtelun raivostuttavuuden, en mielestäni syyllistynyt siihen, sillä jos olisin saanut itse valita, en olisi tuossa seurassa enkä ainakaan exän läsnäollessa tirauttanut pisaraakaan. Enkä ollut väistämässä mitään vastuuta, vaan päinvastoin halusin edistää sekä tyttäreni hyvinvointia, myös heidän isä-tytär-suhdettaan.

Olin kaksi päivää kuin jyrän alle jäänyt. Saamani ikävät sanat ja suoranaiset v++++ilut pyörivät mielessä, vaikka yritin tehdä kaikkia positiivisia ja kivoja syysaskareita kotosalla. Mietin sivistystä ja sitä, kuinka korkeakoulutus ja akateemisuus eivät välttämättä lisää sivistystä eivätkä ainakaan sydämen avaruutta. Mietin myös omaa osuuttani ja sitä kuinka typerältä tuntuu olla näin herkkä. Se saattaa ihmisen toisten armoille ja riisuu paljaaksi. Itkevää on aina helppo pilkata, mutta onko itkeminen väärin? Tekeekö itkeminen ihmisestä moukan tai vähempiarvoisen?

Vuorovaikutustilanteissa esiintyy joskus myös seuraavaa: ”Nöyryyttäminen.
Tämä kuuluu enimmäkseen entisaikojen yhteisöihin. Tarkoituksena on sama kuin
mitätöinnillä ym. eli oman aseman korottaminen toiseen nähden.” Tämä seuraavakin tuntuu tutulta: ”Aggressiivinen viestintä sisältää jyrääviä mielipiteitä, omat mielipiteet ilmaistaan kuin ne olisivat ainoita oikeita totuuksia ja mielipidekysymyksiin saatetaan suhtautua siten, että jonkun on aina oltava oikeassa ja jonkun väärässä. Aggressiiviseen tyyliin kuuluu myös sanaton viestintä, jolla pyritään torjumaan eriävät mielipiteet. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi äänen korottaminen, tai ivallinen äänensävy.”

lasia-puussa

niimpä… olen itkahtelija mieluummin kuin toisia nöyryyttävä jyrä. Eikä itkeminen ole aina kivaa, varsinkaan, jos sitä tulee tehtyä enemmän kuin laki sallii.

Kokemus oli tämäkin. Pitäisköhän kotiin rakentaa semmoinen itkupuu, jonka alla voisi ja saisi kaikki itkeä rauhassa omat itkunsa ilman, että kukaan tulee viereen pilkkaamaan. Taidankin alkaa suunnitella tuota ihan tosissani.

minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

pienessä horkassa itsensä voittaen

Oletko koskaan kokenut sellaista, että itsesi voittamisen hetkellä huomaat yhtäkkiä alkavasi täristä. Ihan kokonaan. Se tärinä lähtee sisältä ja alkaa pienellä vapinalla ja viluntunteella kunnes huomaat täriseväsi aivan kokonaan niin että puhekin on jo vaikeaa.

Jos et, niin hyvä, sillä minun hetkeni oli tänään.

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Minun piti lohduttaa. Jälleen kerran samasta asiasta ihmistä, joka oli kokenut taas jääneensä toiseksi. Ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, ikuinen kakkonen, yhdentekevä, välttämätön paha omissa tunteissani. Ja nyt kuuntelin toisen suusta näitä asioita.

Joskus olen ollut paikalla, kun tuntematon isä on kertonut tyttärelleen kaupassa kuinka kauniilta hän näyttää sovittamassaan mekossa. Melkein kapsahdin tuon miehen kaulaan, niin iloinen olin tuon tytön puolesta. Sanoin miehelle, että hän on varmasti maailman viisain isä. Mies jäi katsomaan perääni kummastuneena. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin.

Minun puheluni jatkui toisen keskustelijan kanssa. Naisen, jonka ei olisi pitänyt kuulua elämänpiiriini sitten millään tavalla, mutta siinä hän nyt vain oli keskustelemassa sivistyneesti puhelimessa minun kanssani. Ja siinä puhelussa ei ollut ylimielisyyden häivääkään, eikä piruilun, eikä pahansuopuuden. Oli vain kaksi äiti-ihmistä, jotka jakoivat huolen ihmisestä, jota kumpikin on oppinut rakastamaan omalla tavallaan ja omalla tasollaan.

korttikuvaJa minä aloin täristä. Huomasin, kuinka voimavarani hupenivat tutina kerrallaan päästä kantapäähän ja sitä kautta lattialle. Sain sanottua mitä halusin. Eikä minun tarvitse yhtään hävetä.

Puhelun loputtua aloin itkeä. Mies toi viltin ympärilleni ja antoi minun tutista siinä kainalossa kotisohvalla, turvassa ja rakastettuna.

Olin voittanut itseni. Enkä hakenut edes sitä oksennuspussia mitä olin luullut tarvitsevani.

Valon pisaroita

taivasOn olemassa monia vertauksia pienistä iloista kuten: tähtipöly, valonsäde tai valon pisara. Pieni asia, mutta kaunis vertaus ja hetkenä suuri. Miksi me ihmiset sitten tavoittelemme suurta onnea keinolla millä hyvänsä?

Voisin kirjoittaa sinulle tänä iltana, että onnea on elokuun aamun vielä lämmin sadesumu kasvoilla. Tai kirkkaan yötaivaan yksi tähti, joka muistuttaa siitä kuinka pieni olet ja saat olla. Onnea on käsi, joka etsiytyy käteesi. Olipa se sitten puolison tai tyttären tai vaikka ystävällisen työtoverin. Onnea on aamukahvi kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla istuen. Ja toisen syli.

Paljon en pyydä, vain tarpeellisen.

Minä tarvitsen tähtipölyä ja valon säteitä. Tarvitsen kättä ja syliä. Minä tarvitsen aamukahvini. Ja niitä valon pisaroita.

Pyydänkö liikaa?

mankelin läpi ja siitä yli!

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

feng shui- elämää

puukasvotKävin eilen illalla kirjastossa. Lainasin useamman kirjan, vähän  nuotteja, pikkuisen ruokaohjeita ja sitten ihan läpällä: Sisustajan Feng Shui. No joo, jos kotini olisi edes pikkuisen uljaampi, olisi valintani ollut edes jotenkin ymmärrettävä, mutta nyt sain tyttäreltä aikamoiset ilmeet ja mieheltä ymmärtäväisen hymyn. 😀

Tänään siivouksen jälkeen aloin tutkia kirjaani. Aloitin asunnon sisäpiirroksesta ja vertasin sitä kirjan ohjeisiin. Löysin helposti kodistani kohdat, joita olin korostanut ja kohdat, joita olin laiminlyönyt ja asiat, jotka kirjan mukaan olivat hyvin. En ole taikauskoinen, enkä höperö (huom. paljoa ainakaan), mutta aloin katsella kotiani vähän uusin silmin. Miksi en panosta tiettyihin kohtiin yhtä paljon kuin toisiin? Mitä se kertoo minusta?

Kirjasta opin uusia asioita, kuten sen, että ruokailutilaan ei suositella kelloa seinälle. Selityksenä oli, että kello tuo ruokailijoille mieleen ajankulun ja tuo kiireentuntua. Noniin. Minun ruokapöytäni vieressä komeilee halkaijisaltaan 60cm suuruinen sininen kellotaulu. Ja uskokaa tai älkää, menin sitten siirtämään rakkaan kelloni toiseen paikkaan.

Aloin ajatella elämistä ylipäänsä. Mihin osa-alueisiin minä panostan elämässä? Koitanko tehdä asiat niin, että paitsi itselläni on hyvä olla, myös minun läheiseni hyötyisivät valinnoistani? Näenkö selkeästi mikä tekijä aiheuttaa minulle tuskaa, vai kuljenko tuttuja polkuja vain tavan vuoksi? Enkö uskalla uudistua? Pois se minusta!

Jos feng shui- elämä on harmoniaa, niin kiitos, kyllä! Harmonia ja tasapaino ovat tavoiteltavia hyveitä, mutta joskus vaan niin kovin kaukana arkielämästä. Vaikka en hurahtanutkaan kirjan filosofiaan, haluan oppia siitä ajattelun syventämistä.  Ja koskaan ei ole huono juttu harkita asioita.

Ja olen iloinen, että kirjankin mukaan kukat ovat vain hyväksi meille ihmisille.

vahvemman oikeudella- ei kiitos!!

Viime päivinä on kännykkäni kilahdellut viestimerkkiä turhankin tiheään. Yksi lehti lähettää sinne uutisia, jotka vaihtuvat ja tarkentuvat kaikenaikaa. Useimmin uutisissa on ollut naapurimaamme Venäjä ja sen aiheuttamat konfliktit, uho ja pelottelut.

Pelko on ollut ensimmäinen reaktioni. Pelko siitä mitä maailmassa tapahtuu ja mitä tuhoja vielä on edessä. Pelko on se mitä näillä uhoamisilla yritetäänkin saada aikaan ja pelon mukanaan tuomaa lamaannusta ja antautumista.  Toinen reaktioni on ollut harmistus. Harmistus siitä kuinka entinen sivistysvaltio on alkanut käyttäytyä kiukuttelevan pikkulapsen tavoin. Koska me ei saada tehdä mitä halutaan, me ei leikitä enää teidän kanssa eikä syödä teidän kanssa samassa pöydässä. Harmistus luo usein aikaan turhautumista ja joskus jopa peräksiantamista. Viimeisin reaktioni on ollut suuttumus. Olen vihainen siitä kuinka yksi valtio saa aikaan tuollaista yleistä hysteriaa ja epätasapainoa. Suuttumus on aktiivinen tunne ja voi parhaimmillaan tuoda sopivaa adrenaliinia ja toimintakykyä tehdä jotain asioiden hyväksi.

Lastenkasvatuksessa on opetettu, että lapselle ei saa aina antaa periksi. Lapselle ei saa antaa kaikkivaltiuden tunnetta ja sitä kautta jopa turvattomuuden tunnetta omasta vallasta. Mitä siis haluan sanoa: nyt pitää asioille tehdä stoppi!! Voitaisiinko löytää kansakuntana ja länsivaltana jonkinlaista gutsia ja terästä omaan toimintaan? Pelottelun ei saa antaa vaikuttaa lamauttavasti. On vielä olemassa oikea ja väärä, eivätkä ne ole muuttuneet yhden ihmisen mielipiteen, vallan- ja mielihalun takia. On vielä olemassa ystävyyttä ja yhteistyötä! Ja vielä on arvoja, jotka katsovat heikompaa ja haluavat auttaa.

aukko-taivastaPutkinäköinen tarkastelu tuo raamit kokonaisuuteen. Ja ne raamit rajaavat paljon ulos todellisuudesta joka on olemassa.

Meillä on historia ja meillä on nykyisyys. Meillä saa olla myös turvallinen tulevaisuus.

viimeinen lomaviikko <3

lomavarpaatNäin viimeisenä lomaviikkona olen paljon yksin kotona. Se tekee erityisen hyvää, näin uskon. Vaikka rakastan syvästi kanssaihmisiäni, on tärkeää saada olla itsensä kanssa yksinkin. Huomaan olevani entistä herkempi. Eilen itkin aika paljon. Ihan kaikkea enkä mitään erityistä. En ollut ahdistunut, mutta annoin kyyneleiden valua ihan niinkuin ne halusivat. Sitten päätin lopettaa itkemisen, pesin kasvoni ja kuivasin viimeisenkin yrittäjän pyyheliinaan.

Tänään tiistaina olen ollut rannalla ja nauttinut viimeisistä rantalomapäivistä. Itsekseni. Katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Perheenäitejä, jotka luotsasivat lapsiaan uimisen saloihin. Join vettä, söin pisaratomaatteja ja luin kirjaa. Pikkuisen huonosti lukemiseni eteni kun tuntui, että pää on ihan tyhjä eikä edes halua yhtään ajatusta sinne. Voi miten ihana tilanne semmoinen, että mikään ajatus tai tekeminen tai tekemättäjättäminen ei ole rasittamassa ja aikaansaamassa stressiä. Loma on siis tehnyt tehtäväänsä.

Huomiselle en ole tehnyt suunnitelmaa. Aion jatkaa hetkessä elämistä. Minulla on varattuna AllyMcBealin toinen tuotantokausi ja saatan katsoa sitä. Tai sitten en. Voin lähteä kirpparikierrokselle. Tai sitten en lähde.

Tai sitten nukun ja kerään unta varastoon kaikkien niiden unettomien öiden varalle, jotka vielä tulevat ahdistuksineen. Joskus sitten syksymmällä ja pimeän hiipiessä. Minulla on pakkasessa marjoja ja varastossa unta talven varalle. Minulla on tilaa aivoissa uusille asioille ja stressimittarissani on paljon nousuvaraa. Olen siis varustautunut tulevaan. Niin hyvin kuin itse pystyn.

 

Aika on hyväksynnän

patsas2Tänä kesänä olen ollut mukavasti menossa, tien päällä. Joko itse autoa ajaen, tai sitten kyydissä istuen. Baanalla on hyvä olla ja vaikka usein maiseman yksitoikkoisoisuus harmittaa, tuo se edun, jota ei ehkä hetimiten tule ajatelleeksi: on mahdollisuus ajatella omia ajatuksiaan. Ja välillä on hyvä mennä oman päänsä sisään- kunhan muistaa tulla sieltä sitten myös pois, ettei jää sinne ja katoa lopullisesti.

Matkalla Joensuusta kotiin olin jo vähän reisaamisesta väsynyt, istuin kuskin vieressä ja oikoilin raajojani pitkän istumisen jäljiltä. Katselin siinä polviani ja ruskettuneita käsiäni. Tutkin sormiani ja ihmettelin ihoani. Samassa tajusin jotain, joka sai minut jopa liikuttumaan: Tämä ruumis, vartalo, minäitse, jota katseellani tutkin, ei ole saanut minulta itseltäni koskaan hyvää lausuntoa. Olen siis inhonnut ulkonäköäni koko ikäni. 50 vuotta!! Samassa kun sain kiinni tästä ajatuksesta, olin syvästi surullinen. Minkä rangaistuksen olen itselleni langettanut tällä tuomiolla!!

Mitä tarkoittaa olla itseensä tyytymätön? Se haavoittaa ja tuo oman itsen alttiiksi kaikenlaiselle kateudelle, stressille ja jopa sairaudelle. Miksi elimistöni haluaisi elää iloisena, jos kerran koko ajan sitä moitin ja aliarvioin?

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka on tärkeää löytää tyytyväisyys myös omaa ulkoista olemustaan kohtaan. Olen NIIN sataprosenttisesti edelleen samaa mieltä. Minut on rakennettu tällaiseksi. Jotain voin toki itsekin tehdä, mutta raamit joiden puitteissa elän, ovat piirretyt geeniperimääni. En ole pitkäsäärinen, enkä rakennettu huippu-urheilua varten. En ole se ruotsalainen blondi, jonka perään huokaillaan. En ole pitkäsorminen viulisti, enkä sinisilmäinen huippumalli haussa. En tulisi sellaiseksi, vaikka alistuisin miljoonaan operaatioon itseni kohentamiseksi. Mutta mitä kaikkea minä olen sen sijaan? Olenko unohtanut ne asiat mitkä tekevät minusta minut ja viehättävät muita ihmisiä? Sillä minussakin niitä piirteitä on.

Kuinka heikkotasoista onkaan aina keskittyä vain niihin asioihin, joita en ole! Minä olen laiminlyönyt itseäni pahasti kokonaista 50 vuotta. Olen syönyt mitä sattuu, en ole hoitanut ihoani, enkä silittänyt poskeani. Olen harmitellut sitä, että en mahdu pienempiin vaatteisiin ja sitäkin, että puoliso on ollut minua ”kauniimpi”. Olen moittinut itseäni aina. Se tuntuu pahalta. Ja väärältä.

patsas1Minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni arvon. Haluan antaa ihoni nauttia elämästä, enkä moiti vatsaani, vaikka se aika-ajoin kasvaakin pullataikinanomaisesti. Haluan rakastaa lyhyitä sormiani ja pikkuruisia varpaitani. (kengänkokoni on huima 36) Haluan iloita rönsyilevästä povestani, vaikka välillä tuntuukin, että se ei vaan aina halua mahtua mihinkään. Ja haluan oppia olemaan kiitollinen minusta.

Aika on nyt. Aika on rakkauden ja aika on hyväksynnän. Ja minä haluan antaa itselleni suukon silmäkulmaan tai poskelle siihen kohtaan missä minulla on melkeinhymykuoppa.

kaikkeen tottuu…vai tottuuko sittenkään

koivuOn asioita joita pitää itsestäänselvyytenä. Kuten lapsena koti ja vanhemmat, koulu ja kouluruoka, polkupyörälläajotaito ja auringonnousu. Aikuisena asiat mutkistuvat ja huomaa, että oikeastaan mikään näistäkään asioista ei todellakaan itsestäänselvyyttä ole.

Nuorena ajattelin, että minusta ei koskaan voi tulla äitiä, koska en oikeastaan ollut yhtään innostunut pienistä lapsista. Kun  muut ihastuen sössöttivät rattaissa istuvalle vauvalle, minä katsoin ja ehkä vähän hymyilin, mutta samalla ajattelin, että mitä ihmeen kummallisen maagisen ihanaa noissa nyt voisi olla. Ja sitten meni pari vuosikymmentä ja olin neljän lapsen äiti. Minulla oli lapsia, joihin olin kiintynyt ja joiden itkuja olin kuivannut.

Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana ja viimeiseni 35-vuotispäiväni aattona. Nyt vanhimmat lapseni ovat jo poissa kotoa ja nuorimmaiseni kulkee kahden kodin väliä. Kaikkeen tottuu- vai tottuuko sittenkään? Tänään minulla on äitiyttä takana kokonaista 27 vuotta ja 11 päivää. Minun kontolleni on annettu neljän ihmisen kasvattaminen pienestä siemenestä aikuiseksi asti, eikä se kasvattaminen tunnu siihenkään vielä loppuvan. Paljon minulta vielä kysytään ja paljon saan asioita sanoittaa. Kuitenkin toivon jokaisen löytävän oman tiensä, polkunsa ja tahtonsa.

Nyt kun nuorimmainenkin on paljon poissa kotoa, olo on vielä vähän tyhjä ja levoton. Onko hänellä kaikki hyvin? Onko hän onnellinen? Mitähän hän tekee juuri nyt? Ajatukset menevät tyttären mukana, vaikka kuinka yrittäisi ajatella vain omia juttuja. Ja aina, kun tekee itse jotain erityistä tyttären poissaollessa, on jotenkin huono omatunto.

Kaikkeen tottuu…27 vuodessa olen tottunut äitinä olemiseen, toisten unien valvomiseen, isojen ruokamäärien tekemiseen, kouluaamujen herättämiseen ja haavojen paikkaamiseen. Nyt sitten odotan sitä, koska ihminen tottuu siihen kun lapset eivät ole kotona, eivätkä tarvitse sinua. Ehkä minä siihenkin vielä totun…joskus…

Jakamisen kipeys

kotitaloJoskus tekee erityisen kipeää jakaa asioita. Minulle ei tee hankaluuksia jakaa omia tuntojani tai omia mokiani tai näkemyksiäni elämästä. Erityisen hankalaa minulle on jakaa äitiys ja äitiyden vastuu. Omin lasteni asiat itselleni ja olen mielestäni maailman paras ja ainut ihminen maailmassa, joka pystyy lapsiani oikeasti todella ymmärtämään. joo joo, tiedän, tiedän, ihan tyhjänleuhkimista tämmönen, mutta silti…

Muistan, kuinka laspuudessani oma äitini oli aina vihainen, jos ja kun olin asiani jo ehtinyt aina kotona olleelle mummulle kertomaan, enkä siten kokenut tarvetta niitä enää hänelle jakamaan kun hän palasi töistä. Nyt ehkä ymmärrän tämänkin asian vähän paremmin.

Avioerotilanteessa kipeimmät asiat liittyvät aina lapsiin. Mitä voit sanoa ja näyttää lapsen kuullen/nähden ja paljonko kipua ja kärsimystä heille tuotat omilla valinnoillasi ja tekemisilläsi ja tekemättäjättämisillä. Lapsi ei voi tietää ja tuntea samoja asioita kuin sinä, eikä hän näe asioita sinun näkökulmastasi- thank God!!

Uusperhekuvioissa tulee ennemmin tai myöhemmin (meidän tapauksessa ennemmin) äiti-ja isäpuolet lapsen vaikutuspiiriin. Ja sitten alkaa se varsinainen vääntö ja vertailu: mitä missäkin milloinkin kenenkanssa ja missätilanteissa on tehty ja sanottu tai jätetty tekemättä ja sanomatta lapselle ja lapsen kanssa. Äidille tämä on helvetin esikartano vähintääkin ja vaatii vahvoja poskilihaksia, sillä senverran on takahampaat niitä järsineet, että voin sanoa kipua olleen havaittavissa.

Äitiyden jakaminen jonkun toisen kanssa on ihan kamalaa. Olen myös ns. äitipuoli, joten koitan muistaa tämän asian myös toisesta näkökulmasta. Kamalaksi se muodostuu erityisesti, jos äidit ja äitipuolet eivät voi keskenään sopia mistään asioista. On vain suuria kuvitelmia ja ennakkoluuloja, jotka eivät perustu mihinkään faktoihin. Kuvitelmat suurenevat usein megalomaanisiksi ja sitä kautta kasvavat barrikaadeiksi asioiden sujuvuuden esteeksi.

Ja ehkä se naisten suurin helmasynti, kateus, on minunkin helmani tahrannut. Ajatus siitä, että joku toinen nainen pystyisi antamaan minun lapselleni jotain korvaamattoman ihanaa, tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin olevani itsekäs ja kamala. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa olla rehellinen.

Jakamisen kipeys. En haluaisi jakaa lastani kenenkään muun kanssa. En vielä. Sitten vasta kun hän on iso ja aikuinen ja vahva ja kestävä. Haluan pitää hänet sylissäni ja hoitaa häntä. Haluan että kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä näkevät ja tuntevat hänen arvonsa ja rakastavat häntä. Ja tekevät kaikkensa juuri hänen eteensä.

eihän sen toivominen ole liian paha asia?

 

Minä, minun, minulle, minulta, minusta…

helleaurinkoLomamatkan viimeisenä iltana avasin puhelimen ja katsoin uutiset. Silmieni eteen räjähti pommituksia, pudotettuja lentokoneita, kadonneita ihmisiä, palavia taloja ja valtava määrä kärsimystä. Oli ihanaa olla hetki poissa näiden tavoittavuudesta, mutta kun ne kaikki tulivat eteeni kerralla, tunsin putoavani kuiluun. Ja kuilussa huusi itsekkyys ja omaneduntavoittelu.

Itsekkyydessä ei pysty näkemään kuin itsensä. Kaikki asiat pyörivät niiden asioiden ympärillä mitä kaikkea minä voisin saada lisää. Muista piittaamatta, muiden kärsimystä hyväksi käyttäen. Minä haluan lisää, minun oikeuteni on ottaa mitä haluan, minulle kuuluu kaikki, minulta ei saa vaatia mitään vastaantulemista, minusta ei löydy mitään moitittavaa… listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Tämä itsekkyys ei näy pelkästään meissä yksilöissä, vaan kokonaisissa kansakunnissa ja vallanpitäjissä. Toisen kärsimyksellä ei ole väliä, kunhan saan mitä haluan. Muut toimivat pelinappuloina. Mikä tekee tästä lopun? Tätä kysyn tai huudan aika turhautuneena ja toivottomanakin. Lentokoneemme lensi Ukrainan ilmatilassa. Miksi meidän koneemme säästyi, mutta tuo toinen pudotettiin?

Narsistiset ihmiset ovat sitä mieltä, että eivät voi itselleen mitään. Olen diagnosoitu narsisti, en mahda itselleni mitään. Voivoi, koittakaa kestää. Onko siis ymmärrys ja tieto tuonut maailmaan kaaosta kun mihinkään ei saa puuttua, vaan kaikkea on vaan ymmärrettävä? Kuinka moni johtaja nauttii narsistisista piirteistään ja vaatiiko johtajuus nimenomaan sitä?

Kävimme matkalla Knossoksessa ja luin minolaisesta kulttuurista. Siitä mainittiin erityisesti se, että minolaiset olivat kulttuurikansaa, joka ei ollut millään tavalla kiinnostuneita sotimisesta, vaan harjoittivat ulkomaankauppaa jo v. 1700 eaa. Sitten tuli joku, joka tuhosi koko hienon kulttuurin kertaheitolla. Se oli joko tsunami tai sitten jokin muu tragedia kohtasi heidät. Jäin miettimään sitä, täytyykö meidän kuitenkin koko ajan olla varautuneita sotaan ja katastrofiin ja unohtaa pehmeät arvot.

lentsikka

Pudotetun koneen raunioille ei päästetä tutkijoita. Omaiset eivät pääse hautaamaan omia rakkaitaan. Itsekkyys menee niin pitkälle ja peli on kovaa. Voidaanko tähän puuttua? Pommitukset Lähi-idässä jatkuvat.

Koska me ihmiset nousemme ja sanomme: NYT RIITTÄÄ!!

Blogikirjoittajan loma ja pelkokerroin

kallioillaOlen ollut lomalla. Vapaalla, aivot narikassa, ilman nettiä ja kännykkää. Jopa monena päivänä ilman kelloa. Kävin Kreetalla ihanassa lämmössä ja auringossa. Nautin uimisesta, valmiista ruokapöydästä, kauniista maisemista, historian tuomasta syvyydestä ja tietenkin mieheni hyvästä seurasta. Oltiin kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa vähän runsaan viikon. Tuntuu hyvältä, ei riidelty ja olen iloinen, että juuri hän tuli kanssani kotiin reissun jälkeenkin. 😀

Matkan ehkä merkittävin asia oli yhteisen pelon jakaminen. Lähdimme yhtenä päivänä ajamaan autolla saaren itäosan ympäri. Puolivälikrouvin jälkeen siirryin ratin taakse, jotta toinenkin saisi ihailla maisemia. Kartan mukaan edessä olisi semmoinen maisemareitti, joten olisi luvassa hienoja näkymiä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen reitti muuttui totaalisesti: tie alkoi vain kaveta ja kaveta ja nousta ja nousta. Vauhtimme putosi n. 40 km/h. Pakko myöntää, mutta koskaan aiemmin en ole sillä tavalla pelännyt, en ratissa, enkä mielestäni muutenkaan. Jyrkänteen reunalla ajaminen oli adrenaliinia nostattavaa, mutta samalla se toi pelon siitä pääseekö koskaan enää kotiin. Päädyimme yli 800m korkeuteen, missä ei kulkenut ketään eikä mitään. Oli kuin olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä maailmankaikkeudessa.

Yhteisen pelon jakaminen oli merkittävä asia. Oli tärkeää nähdä se miten toinen toimii pelon tullessa. Kumpikaan ei mennyt toimintakyvyttömäksi, ei alkanut huutaa, eikä sättiä toista. Kun minä jossakin kohdassa haukuin  itseäni siitä, että miksi valitsin juuri tämän reitin, että pitikin olla niin tyhmä, sanoi mieheni siihen, että hänen vaimostaan ei saa tuolla tavalla puhua. Olimme samassa veneessä, soutamassa samaan suuntaan.

Toisesta voi löytyä monenkin vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä ja meillä niitä yhteisiä vuosia ei vielä ole monikkoihin asti. Tämäkin kokemus toi minulle varmuuden siitä, että juuri tuo mies on rakastamisen ja luottamuksen arvoinen. Hänen kanssaan uskallan olla vahva ja jopa heikko. Saan olla rohkea ja reipas, mutta myös pelätä. Kaiken ei tarvitse mennä upeasti ja nousujohdanteisesti. Saan olla surullinen ja iloinen ja välillä jopa ihan tyhjä ja väsynyt.

kuuma-ihana-aurinkoJotta voi antaa toisille jotain itsestään, on osattava välillä latautua. Ja latautuminen kulkee joskus tyhjentävien kokemusten kautta. Ennen vanhaan kännykänkin akun oli ensin tyhjennyttävä kokonaan jotta sen voisi taas ladata täyteen.

Lupaan taas kirjoittaa blogiani, sillä olen kohdannut lomallani iloa, rauhaa-                  ja oman pelkoni.

 

 

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

joku toinen…

Olen tässä viime aikoina yrittänyt epätoivoisesti blondata hiuksiani huonolla menestyksellä. Sitä en osaa sanoa, miksi tätä nyt juuri niin kipeästi haluaisin, mutta muutoksen tarve on suuri ja voimallinen. Ensin hiuksistani tuli vaalean oranssit, sitten tuli keskiruskeat. Vaikka purkissa luki: luonnonvaalea. Epäreilua!

Miksi ihminen haluaisi olla joku toinen? Tai jonkun toisen näköinen?

Pitkät kauniit nuoret naiset haluavat olla lyhyempiä, jotta voisivat sitten mielestään paremmin käyttää korkkareita. Minä hobittimittaisena en pysty ymmärtämään , koska useimmiten haluaisin olla edes vähän pidempi. Laihat haluaisivat vähän lihaa luittensa ympärille ja me pullukat haluaisimme kurveistamme eroon. Suorahiuksiset ottavat permanenttia ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan raudat hohkaten. Joskus tytöt haluaisivat olla poikia ja pojat tyttöjä. Miksi ruoho näyttää aidan takana vihreämmältä?

pilvitaivasJos vertailemme itseämme toisiin, kiinnitämme yleensä huomiomme asioihin, jotka voi arvioida silmämääräisesti. Näemme onnistuneita ihmisiä, onnellisessa hymyssä ja harmonisessa elämässä. Harva meistä näet kulkee yltympäriinsä happamassa irvistyksessä ja masennustaan toitotellen. Näinollen emme tunne kyseisten ihmisten elämää emmekä historiaa sen tarkemmin. Arviomme asiasta on torso ja itseämme kohtaan epäreilu.

Mistä saisimme lisää tyytyväisyyttä?

Entäpä, jos lakkaisimme tyystin vertailemasta omaamme toisiin? Sen sijaan, että keskitymme kaiken aikaa siihen mitä meillä ei ole, keskittyisimme enemmän siihen mitä meillä oikeasti on. Olen lyhyt, so what! Se on pelastanut henkeni jo yhdessä pahassa kolarissa kauan sitten. Olen pullukka, no, itsepä olen lihani hankkinut ja nyt keittotaitoni saa ulkoisesta olemuksestani sopivaa pontta ja katu-uskottavuutta. Olen pienipalkkainen, siis opin joka päivä lisää arjen selviytymiskeinoja. Olen myös musikaalinen, kielitaitoinen, sosiaalinen, empaattinen ja tietenkin rakastettava. ;D ei huono lista ollenkaan, niillä pärjää jo pitkälle, vaikka ei kuuhun mentäisikään. Ja:

Olen nyt siis  myös ruskeatukkainen… no, ainahan sitä voi ostaa vielä yhden purkin, jos se sitten onnistuisi…

 

 

Rakkaus on pitkämielinen, mutta ei nössö.

huopasydänMonta kertaa ajatellaan, että jos rakastaa, ei voi tehdä mitään muuta kuin toisen mieliksi. Bullshit!! Rakkaus voi olla syviä tunteita, toisen hyvää ajattelevaa, toisen ilosta nauttivaa, mutta se ei koskaan ole nössö.

Rakkaus on laaja käsite. Siihen kuuluu toisen ymmärtäminen tai ainakin siihen pyrkiminen. Kun rakastan, toivon pystyväni ymmärtämään sen mikä on toiselle hyväksi, mikä edistää hänen etuaan ja hyväänsä. Rakkaus ei ole pelkkää joojoota, vaikka useimmiten se olisi se helpoin ja vaivattomin tie- lyhyellä tähtäimellä.

Ja entäpä sitten kun tulee kysymykseen kuuluisat valkoiset valheet? Kuinka helppoa on sanoa nopeasti asianlaatuja lieventäviä valkoisia epätotuuksia, jotta toiselle ei tulisi paha mieli. Mutta entä sitten kun asiat mutkistuvat ja suurenevat, olisiko ollut helpompaa puuttua asioihin heti, eikä sitten vasta? Kuka ottaa vastuun siitä, koska voi valehdella vähän tai pistää päänsä pensaaseen epämiellyttävien asioiden tullessa? Olisiko  kuitenkin parempi, että asiat tuodaan valoon juuri sellaisina kuin ne ovat, sillä hetkellä kun ne ovat aktiivisia?

Olen miettinyt paljon valehtelemista suhteessa totuudessa pysymiseen. Huomaan olevani erityisen herkillä tässä asiassa. Koska minua on petetty useammassa asiassa, en siedä sitäkään vähää epärehellisyyttä kuin aiemmin. Asiat pitää tuoda esiin sellaisina kuin ne ovat, vaikka ne olisivat kuinka kamalia tahansa. Tieto lisää tuskaa, mutta vain hetkeksi. Lopulta tieto tuo vapautuksen, eikä täydy kieriä kummallisuuksissa ja epätietoisuuksissa. Epätietoisuus tuo lisää jossittelua ja miksittelyä, eikä edistä yhtään mitään. Ei ainakaan mitään hyvää.

love-is-allRakkaus ei sano vain kyllä, vaan se sanoo myös ei. Koska rakkaus ei etsi omaansa, joutuu se aina välillä unohtamaan oman mukavuutensa ja harmittomuudenhalunsa ja ottamaan lujastikin kantaa kipeisiin kysymyksiin. Lastenkasvatuksessakaan ei aina voi vain myötäillä ja sulkea silmänsä, vaan on puututtava, sanottava ja rakastettava teoissa ja totuudessa.

 

Olen tullut yhä vahvemmin siihen tulokseen, että rakkaus on pitkämielinen. Se on anteeksiantava ja lempeä. Rakkaus ei etsi omaansa eikä käyttäydy sopimattomasti. Eikä se ole nössö.

Ja onneksi, minä osaan ja uskallan vielä rakastaa, sittenkin.

Tukka takana ja tie edessä

Pidän erityisen paljon autolla ajamisesta. Autoni on toimiva, sillä on hyvä ajaa, penkit ovat mukavat ja moottorissa on tarpeeksi tehoa. Ilmastointi toimii ja CD-soittimeen mahtuu kerralla 6 levyä, joita voi kuunnella ajon aikana. Ei siis lainkaan huono kumppani kilometrejä kuluttamaan. Joskus minut valtaakin ihan ylitsepursuava tunne, että nyt kunnon takakeno ajoasento, hyvä biisi soimaan ja eikun tielle kohti auringon laskua.

Ymmärrän hyvin niitä, joille viisikymmpisenä tulee moottoripyöräkuume. Kyse ei ole pelkästään mistään elimenjatkeesta, vaikka sitäkin varmaan on ilmassa, vaan vapauden kaipuusta, siitä, että haluaa kokea olevansa livenä roudmoviessa. Nahkatakki päällä, bootsit jalassa, huivi kaulassa ja päässä semmonen groove pottakypärä. Näissä mielikuvissa ei näe itseään koskaan missään turvallisuushakuisissa goretexkuteissa, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Aina. Ja huivi, joka kaulassa lepattaa tuulen mukana on punainen. Aina.

Ja miksi tuo villiintyminen ajoittuu niin usein juuri ihmisen viiskymppisiin? Se on elämänvaihe, jossa on jo saavuttanut jotakin. Ainakin sen, että jos on elämään siunaantunut lapsia, ne yleensä tuossa vaiheessa on jo kasvaneet niin isoiksi, että ovat jo omillaan tai ainakin ihan siinä hilkulla. Voi siis alkaa ajatella puhtaasti itseään ja sitä mikä tuntuisi hyvältä juuri nyt, juuri tässä ja juuri minulle.

Vapaus on ehkä minulle tässä kohtaa avainsana. Vauhtiin ja tien päällä olemiseen, maisemien vaihtumiseen liittyy minulla aina ajatus vapaudesta. Siitä, että on vapaus erityisesti ajankäyttönsä suunnittelemiseen tai juuri siihen suunnittelemattajättämiseen. Aikataulut ovat arkea ja sen sujuvuutta varten. Vapautta on jättää kello kotiin ja olla tuijottamatta puhelinta.

tunturipolutMinulla on elämässä nyt vahvasti semmoinen tukka takana ja tie edessä- fiilis. Ihan suhteessa koko elämään. Tietenkin edessä oleva loma provosoi ajatuksiani vahvasti, mutta ajattelen näin  myös suhteessa kaikkeen. Mitä tie tuo vastaan, sitä en tiedä, mutta mutkat tulevatkin yleensä aina yllättäin. Kaikista kurveista ei ole etukäteen varoituskolmiota. Haluan kuitenkin baanalle, tälle omalle elämänmakuiselle baanalleni. Toivottavasti bensaa on riittävästi ja tuulilasiin ei tule liikaa niitä hyttysenraatoja.

Hiljaisuuden painoarvo

love-is-all-you-needMieheni on parina viime päivänä kysellyt minulta, miksi olen ollut niin hiljainen. Se ei, katsos, ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kuitenkin, kun elämässäni tapahtuu jotain muutosta, vetäydyn omiin ajatuksiini ja silloin minua on vaikea tavoittaa, enkä edes osaa aina yksilöidä sitä, mitä oikeastaan ajattelen. Ehkä annankin aivoilleni lepotaukoa jatkuvasta informaation tulvasta. Ja kiitos mieheni, saan sen myöskin tehdä ilman syyllistymistä ja vaivaantumista.

Tällaisena hiljaisuuspäivänä saatan vaikka istua ja suunnitella kotiin jotain mukavaa sisustuselementtiä. Tai sitten tyhjennän päätäni liiallisesta sosiaalisuudesta. Tai vain yksinkertaisesti istun ja odotan. Ajatusta, selvyyttä, kirkastumista tai lepoa. Nyt luulen tämän hiljaisuuspäiväni olevan eniten juuri loman odotusta ja sitä varten asioiden poisraivaamista.

Jotkut ihmiset tarvitsevat lomallelähtökännit. Eräänlaista tyhjennystä sekin. Joillekin on ihan pakko järjestää lomareissu heti kun työpaikan ovi takana lukittuu, sillä muuten on irti karhu ja leijona ja ärjysimpanssi. Minä teen usein itseni kanssa etukäteisvalmistelut, jotta loma alkaisi jo valmiiksi tyhjältä pöydältä. teen kaiken töissä mahdollisimman valmiiksi ja sitten alan luopua pikkuhiljaa oravanpyörästä, jos se vain on mahdollista. Joskus tuntuu, että kaikki asiat vaan kasautuvat viimeisille työpäiville ja silloin lomalle lähtö tuntuu melkoiselta benji-hypyltä.

Hiljaisuudella on painoarvoa. Aina ei ole pakko puhua pulputtaa, vaan sitä voi keskittyä oleelliseen ilman kokoaikaista jakamista. Hiljaisena ollessani en ole yleensä vihainen, enkä ärsyyntynyt, vaan yllättävänkin seesteinen ja mukava. Tähän joku vääräleuka voisi sanoa, että kukapa nainen ei tuntuisi erityisen mukavalta juuri suu kiinni ollessaan, mutta tarkoitan vähän enemmän kuin sitä. 😀

tuikkuamppeli

 

Kiireisessä elämänrytmissä on kyllä oma flownsa, mutta on tärkeää saada aikaa myös paikallaan olemiselle ja hiljaisuudelle- suom. omille ajatuksille. Kun uskaltaa antautua kaksinpuheluun niiden kanssa, voi oppia itsestään aivan uusia huikeita asioita. Voi sitä kautta esim. ymmärtää paremmin sitä  mitä elämältä oikeasti haluaa.

Minä haluan aloittaa lomani hyvissä merkeissä, puhtaalta pöydältä. Hiljaisuudella on painoarvonsa ja se on kultaa.

Odottelua ja selittelyä

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Metsässä kuljin ja elämän näin

kelopuuVesa-Matti Loiri laulaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja kuoleman näin. Oli kuollutta kaikki mun ympärilläin. Miksi sä lähdit ja miksi mä jäin? Hiljaa tuuli huminoi” ja minä ymmärrän mitä hän laulaa. Minusta tuntuu, että olen nähnyt elämässäni lopullisia ja kuolemaan verrattavia asioita. Ja joskus sitä oikeastikin tuntuu siltä, että kuolee, vaikka ei kuolekaan.

Kun kävelee tunturissa, ihmettelee joka kerta sitä valtavaa elämän voimaa, joka versoaa kuolleelta näyttävän kiven raossa tai jopa sen päällä: pieni vihreä verso tai jopa värikäs kukka kasvaa maaperässä, jossa ei luulisi olevan mitään annettavaa kenellekään. Kuoleman kohtaaminen näin vertauskuvallisesti voikin siis olla kasvualusta jollekin uudelle ja elävälle.

Loiri jatkaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja elämän näin vain unessa kaikki mun ympärilläin. En sinua itkenyt, vaan itseäin. Hiljaa tuuli huminoi”. Tämän laulun kuullessani olen yhä varmemmin tajunnut sen, että kaikessa itkussani olen eniten itkenyt juuri itseäni, en toista, en hänen lähtöään, en yksittäisiä asioita, vaan nimenomaan itseäni. Ja se itku ei lopu ihan heti. En roiku menneessä, enkä haikaile samaan takaisin. Itken sitä miten minulle tehtiin, miten minun kävi. Itken omaa pienuuttani ja turhuuttani, sitä kuinka olin toisille ihmisille pelkkä turhake, josta voi luopua noin vain. En sinua itkenyt, vaan itseäin, niinpä niin.

Ja tästä on kyse myös blogissani. Siitä, kuinka voin koota ja kerätä uudelleen itseni kasaan ja lopettaa itseni itkemisen. Että voin nousta ja nauraa itselleni ja armahtaa itseni pienuudestani ja epäonnistuneisuudestani.

Laulu jatkuu: ”Elo on taikaa, parasta aikaa, jo mielesi nousta suo! Nouse ja juokse rakkaittes luokse! Siellä jo oottelee nuo”. Elämä on taikaa. Taiassa on aina jännitystä ja pelkoakin siitä miten nyt seuraavaksi käy. Ja yleensä taiassa on myös se salaisuusaspekti, se jokin, joka ei selvene koskaan. Asia, joka pitää vain uskoa ja hyväksyä ja elää läpi. Ja olla kiitollinen.

nuppuLaulun viimeinen säkeistö kuuluu: ”Kuusien kuisketta kuulemaan jäin. Katseeni käänsin mä valoa päin. Elää ja kuolla ja herätä taas! Hiljaa tuuli huminoi.” ja minä olen tehnyt niin, kääntänyt katseeni valoa päin. Välillä pitää katsoa taakse, mutta vain hetkeksi. Sinne menneeseen ei voi jäädä. Ei voi tuijottaa liikaa, sillä kuoleman kalman haju voi tulla ja tarttua ja sitä hajua kavahtavat kaikki kanssaihmiset. On katsottava enemmän eteen kuin taakse.

Elo on taikaa ja sitä parasta aikaa. Tai vaikka Nykäsen kuuluisin sanoin: ”elämä on laiffii”, juuri sitä se on. Ja siksi se on myös tarkoitettu.

 

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. 😀

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa2

2006Vuosi 2006 vierähti töitä tehdessä. Tyttöryhmää, nuorisotyötä, kouluvierailuja, kerhojen organisointia, isoskoulutusta, leirejä, retkiä, perusduunia. Oma paikka alkoi hahmottua työmaailmassa, mutta kotipaikkakunnalla tunsin olevani turha ja yksin. Minut tunnettiin, mutta kukaan ei oikein tullut juttelemaan. Kun kävin koululla sopimassa lasten kouluasioista, minua ei otettu todesta, mutta kun mies kävi hoitamassa asioita, heti alkoi tapahtua. En ollut tottunut sellaiseen. Aloin höperöityä ja kotona olin paljon neljän seinän sisällä kun en kuulunut joukkoon.

Yllä oleva kuva otettiin Tallinnassa 20-vuotta valmistumisesta- kurssimatkalla. Oli kiva nähdä mitä kenellekin kuuluu. Oli myös ihanaa löytää uudelleen rakas opiskelutoveri, joka muutama vuosi myöhemmin kuoli syöpään. Saimme jakaa elämäämme ja kokea yhteyttä vielä kerran.

20072007 ja uusi muutto miehen työn takia. Tällä kertaa perheemme naiset halusivat sitä kiihkeästi. uskoimme ja luotimme siihen, että tyttären pahaksi äitynyt koulukiusaaminen loppuisi paikkakunnan vaihdokseen. Näin ei valitettavasti käynyt. Muuten muutto oli silti positiivinen.

Asuimme Ähtärin keskustassa isossa pappilassa järven rannassa. Minulle se oli unelmien täyttymys, asua palveluiden lähellä mutta saada oma ranta ja laituri. Työmatkani kasvoi 70- kilometriseksi.

Keskimmäinen pojista pääsi ripiltä ja minä aloitin opiskelut työn ohessa ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Samana syksynä sairastin pahan välilevyn pullistuman, joka teki elämästäni välillä täyttä tuskaa. Kipulääkkeiden voimalla töihin ja takaisin. Tätä kesti kesästä jouluun. Joskus syksyllä aloin yskiä…

2008Vuosi 2008 oli vaiherikas. Kun yskimistä oli kestänyt yli puoli vuotta, menin keuhkokuviin. Sieltä laajempiin tutkimuksiin ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen minulla todettiin paha keuhkosarkoidoosi. Paikat olivat kipeät, käveleminen välillä todella vaikeaa ja yskiminen herätti monena yönäkin valvomaan. Paitsi että piti tajuta olevansa vakavasti sairastunut, piti opetella elämään jatkuvan kivun ja kokoaikaisen yskimisen kanssa. Laulaminen ja soittaminen oli välillä lähes mahdotonta. Kitaraa en pystynyt soittamaan lähes ollenkaan, sillä sormet olivat niin kipeät.

Vahva kortisonilääkitys, joka jatkui kome vuotta, alkoi muuttaa ulkonäköä. Mies väitti, että ei oikeastaan haitannut, mutta minä näin naamasta, että kyllä haittasi. Ja se, että en päässyt aina liikkumaan. Kipu traumatisoi minut entistäkin liikkumattomaksi. Sain kuitenkin jouluna opiskelut päätökseen ja valmistuin. Olin onnellinen siitä, että kuitenkin pystyin siihen kaikesta huolimatta. 😀

Kuva on otettu 10-vuotishääpäivämatkalta Tallinnasta.

2009Seuraavana vuonna, 2009, työmatkani vaihtui 70 kilometristä 70 metriin. Sain aloittaa työt pitkästä aikaa kotiseurakunnassa ja vielä uudessa työssä, mihin olin juuri saanut pätevyyden. Uudessa työssä sain olla noviisi, opettelija ja minua opasti ihana eläkkeelle kohta siirtyvä pitkän linjan työtoveri, joka osasi auttaa monessa asiassa. Sain taas tuulta siipien alle, vaikka henkilökohtaisessa elämässä koin ison menetyksen sukulaisten taholta. Minulla ei siis enää ollut heitä.

Perheemme kävi läpi isoja surullisia asioita, mutta kuitenkin koimme olevamme yhtä ja samaa porukkaa. Vanhin poikakin oli saamassa elämäänsä taas kuntoon ja oli kiinteästi yhteydessä meihin. Työnteko auttoi monessa surussa ja antoi iloa.

Minä sairastelin, mutta aloin jo tottua asiaan. Ei ole helppoa ymmärtää olevansa kroonisesti sairas ja sietää oma rajallisuutensa. Kuva on otettu lomamatkalta Kreetalta. Kortisonin vaikutus alkaa jo hyvin näkyä kuvissa ja ulkonäössä.

20102010 olin lihavimmillani. Näytin täyteen pumpatulta vaahtokarkilta. Kun käsivartta painoi, siihen jäi sormien painuma. Oli pakko hankkia isompi sormus ja yhä suurempia vaatteita. Olin surullinen asiasta, mutta lääkäri kielsi ajattelemasta muuta kuin voimien keräämistä ja oikeanlaista lepoa. Tämä kaikki tapahtui työn ohessa. Yritin lopettaa lääkitystä, mutta kun huomasin, että en meinannut pystyä kävelemään pihan poikki, lopetin kokeilut alkuunsa. Nuorin pojista pääsi ripiltä. 😀

En kehdannut laittaa tähän niitä pahimpia valokuvia. Kaikki tämän ajan kuvat minusta ovat surullisia. Poskeni pullottavat ja silmäni ovat syvällä päässä. Halusin laittaa tähän vähän itseäni kunnioittavamman kuvan työtehtävästä vappukonsertista. Huomatkaa pinkit irtoripset. 😀

2011Tammikuussa 2011 sain ilouutisen: keuhkoni olivat melkein puhtaat ja sain lopettaa pikkuhiljaa lääkityksen. Vaikka vielä jouduin syömään särkylääkkeitä, auttoi kortisonin lopettaminen pudottamaan painoa ja tiputinkin sitä kolmessa kuukaudessa 9 kiloa! Sain kehuja ystäviltä ja työtovereilta.

Samana keväänä mies alkoi haikailla uutta työtä ja vaikka minä olisin saanut vihdoin vakituisen työpaikan, jouduin hyppäämään todella rankkaan tilanteeseen: työttömäksi työnhakijaksi. Aloitin kyllä YAMK-opinnot, mutta ne aikaansaivat vain sen, että minua ei hyväksytty saamaan mitään päivärahaa ja tilanne näytti kohdallani aika toivottomalta. Samalla perheemme pieneni entisestään, kun molemmat nuoremmat pojat jäivät Ähtäriin tekemään opintojaan loppuun.

Opettelin tekemään työpaikkahakemuksia ja hainkin uusia paikkoja yötäpäivää jo epätoivoa hipoen, kunnes sain uuden mahdollisuuden ja palasin vanhaan toimenkuvaani, ensin nuorisotyöhön 3kk:ksi ja sitten sain vuoden pestin erityisnuorisotyöstä.

Elämä alkoi taas voittaa, mutta samalla se alkoi myös omalla tahollaan murentua ja kadota. Onneksi ihminen ei näe kulman taakse, sillä jos olisin tiennyt etukäteen mitä on tulossa, en olisi jaksanut kestää työttömyysjaksoa ja epätietoisuutta, enkä miehen poissaoloja senkään vertaa.

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa 1

1982Nuori Ainoleena, vasta ylioppilaaksi valmistunut ja vuosi on 1982. Paljon haaveita ja ajatuksia. Välivuosi edessä ja siihen mahtui töitä ja oopperaa. Opiskeluun haku ja pääsy Kauniaisiin SRO:oon ja Helsinkiin konservatorioon. Naimisiin meno 1984 ja opiskeluja.

Ensimmäiset työvuodet ja poikien syntymä. Monta muuttoa, omakotitalorakennus ja avioero. Monta haavetta kariutui ja usko kaikkeen hyvään sai kolahdukset. Mutta myös monta uutta voimavaraa löytyi ja usko siihen, että selviytyy sittenkin sai kunnon oraat.

 

1998Vuosia vierähti edellisestä kuvasta 16 vuotta, ollaan siis vuodessa 1998. Pitelen sylissäni hyvän ystävän vauvaa ja itselläni on vatsassa uusi tuleva lapseni. Olen löytänyt uuden onnen ja elämä näyttää jälleen parempaa poskeaan. Ilo on silmissä asti.

Raskaana oleva rakastunut nainen on aina kaunis. Ja hän tuntee suurta voimaa kantaessaan uutta elämää. Loppuvuodesta syntyi rakas tyttäreni, joka jo syntymässään osoitti vahvuutensa.

 

 

2001Nyt vuosia on mennyt edellisestä vain kolme. Ollaan vuodessa 2001 ja asutaan Raumalla, minulle ehkä tähän asti rakkaimmalla kotipaikkakunnalla. Lapset kasvavat, työtä on paljon ja työtovereista on tullut hyviä ystäviä. Asun aivan Rauman Pyhän Ristin Kirkon vieressä. Vanhin poika pääsee ripiltä ja löytää ystäviä, jotka ovat yhä edelleen hänen hyviä ystäviään. Minä asun jälleen kerrostalossa, mutta se ei tunnu yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Tässä kuvassa minua huvittaa tuo aika vaalea hiuskuontalo. 😀 En oikein osaa olla blondi, mutta tuossa se ei näytä yhtään liian pahalta.

2002

Nyt ollaan vuodessa 2002. Punatukka on taas elementissään.

Tämä kuva otettiin työtarkoitukseen kun piti mainostaa koulupastorivastaanottoa koulun käytävillä. Kuva kertoo jotain siitä ilosta millä tein töitä Raumalla. Meillä oli hyvä tiimi ja paljon yhteisiä juttuja myös työajan ulkopuolella.

 

 

20032003 ja pojat alkavat olla jo aika isoja. Vanhin poika on ysillä ja nuoremmat heistä neljännellä ja toisella luokalla. Tämä kuva on otettu syksyllä jo vähän kirpeään aikaan. Ensimmäiset ajatukset Raumalta poismuuttamisesta alkoivat olla puheissa. Mies oli ollut samassa työpaikassa jo vuodesta 1997 ja halusi edetä urallaan elämänsä ensimmäistä kertaa.

Vaikka itse koin suurta tyydytystä omasta työstäni, ymmärsin toisen halun saada jotain enemmän ja tiesin, että jos asia konkretisoituu, minun on aika repiä itseni taas irti ja mahdollistaa toiselle hänen urakehityksensä.

 

20042004. Vanhin poika aloitti lukion, mutta ei ollut onnellinen. Alkoivat monet häiriökäyttäytymisen vuodet, joita laskuja hän vieläkin maksaa omassa elämässään. Pitäisi olla jokin laki, joka suojaisi nuoria aikuisia nuorena tehtyjen taitamattomuuksien seurauksista. Miehen tyytymättömyys työssä toi ymmärryksen siitä, että Rauma ei tule olemaan loppusijoituspaikka vaan välietappi. Kovin rakkaaksi muodostunut. Minulla taas työt olivat kovassa vauhdissa ja olisin halunnut tehdä sitä pidempään samassa paikassa.

Tämä hassu poseerauskuva on otettu Turkissa lomamatkalla. Olen illalisilla yhdessä linnassa. 😀

20052005 ja muutto pois tutuista ympäristöistä keskelle Suomea, kauas merestä. Kauas vanhimmasta pojasta, joka jäi lopettamaan kouluaan Raumalle. Ei siitä mitään tullut. Koulu jäi kesken ja poika muutti isälleen vähäksi aikaa. Minä aloin sairastella. Tuli refluksi ja sappikohtaukset. Sappi poistettiin, mutta sisäinen kipu pojan pärjäämisestä koveni.

Muut lapset taistelivat paikasta auringon alla uudessa koulussa kavereita hakien. Toiset paremmalla toiset huonommalla menestyksellä. Tyttären koulukiusaamiskierre alkoi. Ja minä ikävöin. Aloitin kyllä työt uudella paikalla, tosin kolmen vuoden sijaisuudessa. Työt sain hyvin alkuun, mutta hirvitti ajatus siitä, että ne loppuvat ja miten minulle sitten käy. Mies alkoi kukoistaa ja löysi paitsi esimiespaikan, myös harrastuksia. Me muut tultiin vain perässä.

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Juhannusta juhlimaan uusperhekuviolla!

jasmiinipensasLapsena meillä ei oikein juhlittu juhannusta. Se oli vain yksi pyhä muiden joukossa. Muistan kerran kyllä äidin ja isän yrittäneen lähteä saareen teltan kanssa juhannuksen kunniaksi. Keskellä yötä tuli ukkosmyrsky, kaatosade ja raekuuro. Parivaljakko tuli kipinkapin kotiin jo ennen aamua. Se siitä, toista vastaavanlaista yritystä en kotona asuen muista.

Kun omat lapseni olivat pieniä, vietettiin monta juhannusta Raumalla meren rannalla seurakunnan mökillä. Tavaraa otettiin paljon mukaan, oli kaksi telttaa, makuupusseja, ruokatavaroita, muurikkaa, kaasupulloa ja lapsille tekemistä. Harvoin täytyi pettyä odotuksissa. Mukavaa oli, jokaisella oli jotain tekemistä, kuka juoksi pitkin rantakallioita, kuka uiskenteli laiturin kupeessa, kuka souteli ja kalasteli merellä. Aikuiset saunoivat ja viihtyivät porukassa.

Sitten lapset kasvoivat ja yhä harvempi lähti mukaan yhteiseen jussin viettoon. Yksi juhannus vietettiin jo murrosikäisten lasten kanssa tunturissa Hetta-Pallas-välillä. Sitten tuli ero ja piti opetella ihan oma tapa viettää myös juhannusta niinkuin kaikkia muitakin juhlia. Piti ajatella, että haluaako juhlia niinkuin ennenkin vai onko pakko löytää jotain uutta. Tuleeko liian haikea olo, jos tekee samanlaisia asioita kuin ennen? Alkaako harmittaa vai tuntuvatko uudet tavat hyviltä?

Viime juhannus meni hiljaisissa merkeissä keskellä kaupunkia. Katsottiin elokuvia, käytiin uimassa ja käveltiin hiljaisessa kaupungissa. Keli oli lämmin ja kaunis. Ei huono, mutta ei ehkä tuntunut oikealta juhannukselta. Tänä juhannuksena otetaan mukaan kummankin tyttäret, yhteensä 3kpl ja ajetaan juhannuksen viettoon Kuusamoon. Toivon, että reissusta tulee hyvä, vaikka säätiedotukset eivät hyvää lupaakaan.

Uusperhekuviot eivät ole koskaan yksinkertaisia. Vaikka tyttäret takapenkillä ovat hyvinkin samanikäisiä ja samanpituisia, ovat he kuitenkin kaikki ihan erityyppisiä ja se tuo omat haasteensa matkaohjelman suunnittelussa. Tarkoitushan on, että kaikilla on mukavaa. Tässä meidän monimuotoisessa perheessämme on se hyvä puoli, että jokainen haluaa sopeutua näihin olosuhteisiin. Muualta tuleville tytöille on aina raskasta lähteä pois ja jättää isä tänne. Täällä olevilla on aina sopeutumista siihen, että talo täyttyy aika ajoin nuorilla ihmisillä eri kokoonpanoissa, pojilla ja tytöillä. Kuka viettää minkäkin pyhän missäkin ja kenenkä seurassa.

Siitä olen iloinen, että nämä nuoret löytävät tiensä meille ja tulevat ilmeisen mielellään. Kaikille ovat muuttuneet tilanteet uusia ja outoja, mutta aika tekee siihenkin omaa työtään. Juhannuksen juhlinta on tällä porukalla vasta alkutaipaleella, niinkuin joulun ja pääsiäisen, vapun ja uudenvuoden. Mutta ensi vuonna meillä on tästäkin jo yhteisiä muistoja ja voidaan sanoa yhä useammin: muistatko silloin kun…

ruusunnuppu

Blogikirjoittaja lähtee nyt juhannuslomalle ja palaa hoodseille pyhien jälkeen.

Viettäkää tekin ihanat juhlat, olitte sitten missä kokoonpanossa hyvänsä. Kaikkeen voi sopeutua kunhan rohkeasti astuu askelen uuteen.

Eikä vanhoja muistojakaan tarvitse haudata.

Elämäni listaa

auringonlasku1Olen aloittanut työnohjauksen. Näin uudelleen kouluttautuneena on hyvä miettiä syntyjä syviä siitä mitä odottaa työltään, mitä sille voi itse antaa ja kuinka paljon haluaa työlleen uhrautua. Monenlaisia aikoja silläkin saralla olen nähnyt, elänyt ja kokenut. Työvuosia on takanani 28 vuotta useammassa työpaikassa ja useamman nimikkeen alaisuudessa. Jaksettu on, vaihtelevalla menestyksellä.

Koska työnohjaajani on minulle täysin outo, tein hänelle listaa elämästäni tähän asti. Listaa tehdessäni huomasin sen sisältävän kolme päällekkäistä aihepiiriä, jotka ovat vaikuttaneet nykyiseen työkuntooni ja työmotivaatiooni: Koti, työtilanne itsessään sekä terveys. Aloin laittaa listaani eri värikoodeja ja näin kohta kuinka eri värit jaksottivat elämääni koko aikuisena olemiseni ajan.

Ensin vähän jopa pelästyin listaani. Sitten tunsin noloutta. Eihän tämmöistä listaa voi kenellekään näyttää, luulee vielä umpihulluksi. Ei kukaan usko, että yhden ihmisen elämään voi mahtua noin paljon asioita. Voinko siis olla enää täysjärkinen? Olisiko parempi, jos poistaisin muutaman seikan. Ja jos poistan, poistanko suurimmat ja pahimmat, vai pienempiä ja mielestäni vähäpätöisempiä asioita?

Onneksi mieheni tuli paikalle, luki listani ja totesi, että hyvä lista, selkeä ja totuudellinen. Mitään et poista, koska kaikki on kuitenkin eletty ja läpi käyty. Kokemusmaailmassa olevaa ja sitä kautta minussa vaikuttavaa. Viisas mies, olen hänestä tässäkin asiassa kiitollinen.

Ei omasta elämästä voi poistaa tai unohtaa asioita noin vain. Ne täytyy hyväksyä ja myöntää. Katsoa asioita ja itseä silmiin ja ottaa armollinen asenne. Vielä olisin voinut käyttää kahta lisäväriä. Toista asioihin, joihin olen itse ollut vahvasti vaikuttamassa. Ja toista asioihin, jotka ovat tulleet olosuhteiden, elämän tai muiden ihmisten taholta. Mutta sitten listani olisi näyttänyt sateenkaarelta ja siihen en sitten lainkaan ruvennut.

Listani auttoi minua myös ymmärtämään itseäni vähän paremmin. Kun katsoin aikajanaani, tajusin miksi olin toiminut, kokenut, tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin. Olin kuitenkin toiminut niissä olosuhteissa ja niillä kokemuksilla, jotka minulla kulloinkin oli. Saatoin jopa antaa itselleni anteeksi yhtä sun toista. Ja muistin mm. sen, miltä tuntui olla töissä, hoitaa kotia ja tuntea koko ajan fyysistä kipua. Siitäkin olen selvinnyt ja osaan iloita päivistä, jolloin kipuun ei kiinnitä mitään huomiota.

Työelämäänkin liittyy monenlaisia aikoja. Työnarkomaniasta uupumukseen. Kaikkea myös onneksi siltä väliltä. Olen saanut iloita tekemästäni työstä. Olen joutunut miettimään miksi ihmeessä tähän työhön rupesin. Olen kysynyt kutsumustani ja olen ollut varma omasta paikastani.

Tänään olen tässä. Listoineni päivineni. Jonkunlaisessa taitekohdassa.

Postimies tuo aina kahdesti…vai kolmesti?

paperiveneTytär sai postia. Minäkin usein saan sitä, mutta koska se on pääsääntöisesti laskupainotteista, en aio sitä sen kummemmin tässä availemaan. Mutta tyttären posti oli merkittävää. Paitsi että lukiosta tuli tieto, että kyllä kiitos olette päässeet opinahjoomme, tuli toinenkin kirje: Kutsu, invitation. Hääkutsu.

Kyllähän tätä on odotettu ja luulempa että olen tulevan päivän tiennyt aiemmin kuin häitään juhliva morsian. Ainakin minua vannotettiin asiaa paljastamasta. Tiedän että näistä juhlista on haaveiltu jo silloin kun se tyttö ei taitanut tietää, että mun mies ei ollut vapaa vielä. Oli haaveiltu hääpuvuista ja tulevista tontinpaikoista. Ja nyt se sitten tuli konkreettisena tietona ihan meille kotiin asti.

Lukija voi nyt aivan vapaasti muistuttaa, että kirjoittajan häitähän juhlittiin jo menneenä talvena, mutta muistuttele rauhassa, muistan, muistan ja tunnustan, tunnustan. Voin silti sanoa käsi sydämellä että ihan ilman tunteita en tätä tietoa pystynyt ottamaan. Ainahan sitä toivoo viimeiseen asti, että pettureilla on petturimainen loppu, eikä mitään happyendiä. No niin. Sainpas sanottua. Katkeria pihlajanmarjoja ja happamia ajatuksia kaikki tyynni.

Asioiden konkretisoitumiset tuovat tilanteet oikeaan valoon. Ei jää niin paljoa kuvitelmien varaan. (Kyllä niillä varmaan on ihan paskaa…) Samoin kun on tärkeää pitää rajaa sillä mitä asioita enää jakaa toiselle. Ei tarvitse alkaa toiselle olkapääksi eikä ymmärtäjäksi kun kerran on tilivälit selvät. Itkut on itketty, aikoinaan myös naurut on naurettu ja monet hetket koettu. Nyt itkun ja naurun kohteet ovat toiset ja ajan myötä myös muistot häviää tai ainakin heikkenee. Sitten ei ole enää tarvetta olla ystäviä eikä sen puoleen  myöskään vihollisia.

kesäainoHaluan olla tässäkin asiassa rehellinen. Joskus vielä haluan toivottaa heille sydämestäni kaikkea hyvää. Onnea ja auvoa tai vähintäänkin oolrait-meininkiä. Ihan ilman sarvia, hampaita ja piikkimattoa. Vielä en siihen pysty, mutta minulla on aikaa jopa noihin tuleviin juhliin. Siinä on haastetta, todellinen positiivisuushaaste 5/5.

Olen tavannut voittajani yhden kerran kasvoista kasvoihin. Menin hänen luokseen ja kiitin siitä kuinka hän on ollut tyttäreni tukena vaikeina hetkinä. Hän häkeltyi ja punastui. Minä sain lähteä pois pystyssä päin.

Jospas sitten kerran myös ne onnittelut… 😀

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Versova toivo

toivon-kukkaKun istutin salaatin ja herneensiemeniä purkkeihin, aloin luonnollisesti joka päivä seurata tilanteen kehittymistä. Joko alkaisi näkyä pienet versot mullan pinnan yläpuolella. Kastelin ja hoidin ja kun ilokseni näin vihreät alut ruskealla maaperällä, olin taas ilosta mykkyrälläni. Kasvun ihme oli jälleen voittanut epäluulon ja itsekritiikin. Nyt kun taimet ovat jo hyvin pinnalla, mutta vielä kovin hennot,pelkään joka päivä, että sade tai tuuli ovat riepotelleet ne pilalle. Ja joka päivä odotan kärsimättömänä sitä hetkeä, kun saan korjata satoa pienistä purkeistani. Ihme,että en joka aamu mittaa taimien pituutta viivottimella. 😀

Silloin kun ihminen haluaa pudottaa painoaan, hän usein lankeaa siihen että punnitsee itseään ahkerasti joka aamu ja ilta ja ihmettelee kun paino ei joka päivä putoa n. kiloa. Kärsimättömyys on tässäkin asiassa pahasta. Kun koko ajan odottaa tulosta liian kiihkeästi, on pettymys tuloksien hitaudesta vielä suurempi ja se saattaa lannistaa niin, että luopuu koko leikistä.

Toivon herääminen ihmisessä on vähän samankaltainen asia. On oltava kärsivällinen ja annettava asioiden kehittyä rauhassa. Toivon versot ovat alussa yhtä hennot kuin salaatinaluillani ja niiden kokoaikainen pöyhiminen voi tuottaa turhautumista ja odottamiseen väsymistä. Tai jos toivo ei olekaan omasta mielestä kasvanut sfääreihin yhdessä yössä, ei kestä toivottomuuden takapakkeja, kokeekin olevansa epäonnistunut ja heikkotasoinen.

Versova toivo on kuin laulussa mainittu onni, jota ei saa liian varhain herätellä ja huudella julki. Toivo kasvaa pikkuhiljaa ja kasvaessaan se myös vankistuu ja kantaa paitsi itseään, myös ympärillään olevaa yhteisöä. Toivo ei kasva nousukiitoisenomaisesti suoralla viivalla, vaan yhdessä elämän kanssa sen iloissa ja suruissa ja notkahduksissa. Takapakkeja siis tulee ja tulee riepottelevia sateita ja tuulia, jotka yrittävät lanata versot tai upottaa ne tulvaveden alle. Toivolla on kuitenkin uskomattoman hyvä kasvuennuste. Sen juuret ovat vahvemmat kuin männyn ja verso sitkeämpi kuin voikukan.

Versova toivo on kauniin vihreä ja jonakin päivänä huomaat se kasvattavan pitkää kukkavanaa, joka sekin aukeaa kukintoon, mikä on juuri sen värinen kuin itse toivot. Minun toivoni on siis eri värinen kuin sinulla. Sen lehdetkin näyttävät erilaisilta sinun toivoosi verrattuna. Mutta yhteistä niille on kauneus ja elvyttävä voima.

Pidä kiinni toivostasi, kastele ja hoida sitä kunnes huomaat sen kastelevan ja hoitavan sinua. Ja tuottavan sinulle iloa ja siunausta.

enkeli-ikoniPia Perkiö:

En lakkaa toivomasta sinulle hyvää, sitä että sinulta ei lopu lohdutus,

onni, jota enkelit tuovat hiljaisina ja rakastavina,

taivasta tuoksuvina toivon tuulina, tuovat eivätkä ota pois.

Ihmisen ikävä toisen luo

Äitinä on kaikkein vaikeinta olla silloin kun huomaa oman lapsensa kärsivän. Ja etenkin silloin kun tietää, että et voi tehdä mitään mikä auttaisi tai lohduttaisi. Voit vain istua ja itkeä vieressä. Ihmisen ikävää toisen luo, tyttären ikävää isänsä luo.

Te olitte toisillenne maailman tärkeimmät. Teillä oli sama huumori ja luottamus. Te olitte eniten silloin kun olitte yhdessä. Ja nyt tytärtä sattuu se, että ei ole enää isälle se maailman tärkein, se, jota ilman ei voi elää. Ja minä saan katsoa vierestä, itkeä yhdessä, pitää sylissä ja varoa sanomasta yhtään mitään.

Tiedän, että olen itse syyllistynyt aikoinaan samaan syntiin; erottanut lapset päivittäisestä kanssakäymisestä oman isänsä kanssa. Ja koen siitä edelleen huonoa omaatuntoa, 17 vuoden jälkeen, vaikka tiedänkin, että minun oli itseni takia se pakko tehdä. Lapsi ei voi valita vanhempiaan, valitettavasti. Vanhempi voi aina valita sen, muuttaako pois kotoa ja lapsensa luota elämään itselleen. Mutta miten ihminen voi luopua omasta lapsestaan?

Onneksi lapsi ei voi valita vanhempiaan, sillä luulempa että minua ei olisi valittu. Niin vähän äidillinen olin siinä vaiheessa, kun sain ensimmäiset lapseni. Jotain osasin jo ehkä kahden viimeisen kohdalla. Mutta superäidiksi minusta ei koskaan ole ollut. Kuitenkaan en olisi pystynyt luopumaan lapsistani.

Eikö perheeseen voi sitoutua? Eikö tämän päivän meininkiin kuulu luopua jostakin omastaan toisen hyväksi? Miksi ennen ihmiset pitivät huolta perheestä ja lapsista? Onko ihmisestä tullut luuseri? Saako perheen pettäjää kutsua luuseriksi? Olenko siis minäkin luuseri?

Itku puhdistaa ja parantaa. On tärkeää saada tuottaa ulos se tuska mikä satuttaa sisällä ja tekee siellä myyräntyötään. Tytärkin on oppinut sanomaan sen koska itkettää. Ja minä tiedän useimmiten mitä hän itkee, sanomattakin. Joskus se on itkua menetetystä lapsuudesta, joskus se on muisto pahoista sanoista, joskus vain määrittelemätöntä murrosiän ahdistusta. Mutta usein se on juuri isäikävää ja sitä että ei omasta mielestään riittänyt. Isän uusi perhe ja uudet kuviot. Ja minä olen hiljaa ja puhisen omaa vihaani sisäänpäin samalla kun silitän tyttären hiuksia. Ja olen helvetin yli-ihminen.

Isäikävä. Ihmisen ikävä.

 

Toivomuslistaa

Vaikka ei ole joulu, enkä ole laittanut yhtään hammasta tyynyn alle, aion tänään keskittyä toivomiseen. Minulla on siis toiveikas olo. Tulevaisuus tuntuu toiveikkaalta, alkanut kesä on toiveita täynnä ja joka aamu tunnen itseni aika lailla toivorikkaaksi. Ei meillä siis sittenkään huonosti mene! Joten ei muuta kuin toivomaan:

1. Toimeentulo. En toivo niinkään lottovoittoa, vaikka sekin ajatus kutkuttavalta tuntuisikin, vaan ehkä eniten jokapäiväisen leivän riittämistä ja tarpeellisten tarpeiden täyttymistä. Työpaikka ei ole itsestäänselvyys tänä päivänä ja siitä voi olla kiitollinen. Mutta että ei tarvitsisi joka päivä murehtia ja miettiä isomman laskun tullessa.

2. Koti ja asumus. Minulla on nyt aivan riittävän paljon tilaa pienelle perheelleni, mutta jos kerran nyt saa toivoa, niin toivoisin pientä pihanurkkaa, jossa laittaa muutaman kasvin kasvamaan. Tai vaikka puisen pihakeinun, jossa istua ja kiikutella suviyössä. Ja voisi hankkia kaasugrillin. Otan seuraavan aiheen, jotta tämä ei nyt lähtisi ihan käsistä…

3. Rakkauden ilmapiiri. Toivon sitä, että kotonani voisi vallita rakkauden ilmapiiri joka hoitaisi paitsi meitä kanta-asujia, mutta myös kaikkia niitä, joiden tiet johtavat kotiini myös väliaikaisesti. Toivon lämpöä ja läheisyyttä ja ennen kaikkea sitä, että kodissani voisi vallita aito vieraanvaraisuus kaikkia kohtaan.

4. Aurinko ja lämpö. Toivon, että tänä kesänä aurinko ja lämpö saavat hoitaa jokaista väsynyttä ja kylmyyttä kärsivää. Että minäkin saisin kokea lämmön vaikutuksen syvällä sisimmässäni asti. Ja että pääsisi usein uimaan. 😀

5. Pientä luksusta. Vaikka tiedän, että tämä toive on täysin ylimääräinen kaiken tarpeellisen jälkeen, haluan silti esittää toiveen pienestä luksuksesta. Että saisin kokea jotain sellaista erityistä ja vähän ekstraa, mitä ei ole pitkään aikaan saanut itselleen. Olen suorittanut ja pärjännyt, olen hoitanut ja selvinnyt, olen rakastanut ja tukenut. Nyt toivoisin pientä bonusta, kiitos! 😀

Olipas mukavaa tehdä toivomuslista. En osaa yksilöidä listan vastaanotttajaa, ehkä niitä on kuitenkin useita. Toivon asioita yhtä paljon elämältä, Jumalalta, lähimmiltä kuin myös itseltäni. Jokainen voi myös itse vaikuttaa oman elämänsä suuntaan ja tilanteeseen. Ainakin siihen asenteeseen millä lähtee uutteen päivään.

Tee itsellesi toivomuslista! Toivo rohkeasti! Sillä vain taivas on rajana.

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

hei hei, mitä kuuluu?!

enkelin-siivetMinulla oli aikoinaan iäkäs ystävä, jonka nimi oli Hanna. Hänellä oli usein tappana soittaa minulle illalla juuri kymmenen aikaan ja jutella pitkän tovin kaikenlaisista tapahtumista. Ystävyytemme eteni vuosien mittaan siihen pisteeseen, että enää ei tarvinnuta kaunistella asioita. Kun eräänäkin iltana Hanna soitti ja minä kysyin, että mitä kuuluu, Hanna, hän vastasi, että eikö tuohon kysymykseen yleensä pruukata vastata että kiitos hyvää. Minä totesin Hannalle, että ei pruukata, sillä minua kiinnostaa ihan oikeasti mitä sinulle kuuluu. Ja niin Hanna alkoi jakaa kipeitäkin asioitaan.

Miksi niin usein tulee vastatuksi vain että kiitos, hyvää kuluu, ihan hyvää? Tiedän kyllä, että sitä ei kaikille ihmisille halua eikä jaksa koko elämäänsä avata, eikä tarvitsekaan. Ja kun on oikein vaikeaa, ei uskalla tunnustaa sitä aina edes omalle itselleen. Ääneen asioiden sanominen kun saattaa olla suora tunnustus asioiden todellisesta laidasta. Entäpä jos sinä kuitenkin kysyisit toiselta tänään että mitä kuuluu? Mitä saisit vastaukseksi?

Kiitos kysymästä, rahat on ihan loppu, enkä tiedä millä ilveellä maksan ensi kuun vakuutusmaksun tai autonkorjauksen. Palkka ei riitä eikä tukia saa kuin nälkärajalla elävät.

Minä olen juuri joutunut työttömäksi, enkä jaksa ajatella, että enää tässä iässä voisin kouluttautua uuteen alaan. Työllistyminen on aika mahdotonta kun saman alan työttömiä työnhakijoita on jonoksi asti.

Kun nyt kysyit, niin voin kertoa, että olen oikeastaan aika yksinäinen. Opiskeluaikaiset ystävät ovat kaikki menneet naimisiin ja muuttaneet kuka minnekin enkä ole jaksanut ruveta etsimään uusia ystäviä, eikä täältä kotoa kukaan ole tullut minua hakemaan.

Olisitko valimistautunut saamaan tällaisia vastauksia? Ne saattavat tuntua ensin ylivoimaisilta, mutta saattaisivat antaa tilaa aidolle ja oikealle jakamiselle yleisen liirumlaarumin tieltä.

Ystäväni Hanna on päässyt jo taivaan kotiin. Hän tietää siis elämästä enemmän kuin minä. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia ja näkee kulmankin taakse. Ja hän saa olla yhdessä niiden enkelien kanssa, joita hän aina toisten matkaan toivotti. Hanna nimittäin toivotti jokaikisen puhelun päätteeksi: ”Ja paljon niitä valkoisia enkeleitä!”

Ja kysytään ihmeessä toisiltamme mitä kuuluu. Kaiken uhallakin. Vastuu on sillä, joka vastaa. 😀

 

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

Avaa siivet ja lennä!

Rakas lapseni

Kun sinä synnyit, olin sinusta hyvin onnellinen. Näytit itseltäsi jo heti ensi hetkestä. Ja kun sinä katsoit minua ensimmäisen kerran, sinä teit samalla minut, äitisi. Ilman sinua en olisi äiti ja ilman sinua en tuntisi elämää näin syvästi kuin nyt tunnen.

Usein minusta tuntuu siltä kuin en olisi osannut olla tarpeeksi. Jouduin viemään sinut päivähoitoon sillä minulla ei ollut varaa olla kotona sinua hoitamassa. Koen siitä huonoa omaatuntoa, mutta samalla toivon, että olet saanut sitä kautta elämäneväitä sosiaalisuuteen ja toisten ihmisten hyväksymiseen. En myöskään ole osannut olla tarpeeksi huomaavainen ja kärsivällinen. Suutuin helposti ja väsyin liian nopeasti. Olisit ansainnut enemmän. Pyydän anteeksi.

Kun nyt katselen sinua, poikani ja tyttäreni, tunnen syvää rakkautta sinua kohtaan. Haluaisin sinulle pelkkää hyvää, sitä kaikkein parasta tässä maailmassa. Joskus toivon sitä sinulle niin kovasti, että haluaisin melkein elää elämääsi sinun puolestasi, jos sillä tavalla voisin raivata tieltäsi kaikki esteet ja pahat peikot. Haluaisin tiesi tasaiseksi ja kauniiksi.

Tänä päivänä haluaisin kysyä sinulta eniten sitä, oletko onnellinen? Ja kuitenkin pelkään sitä, että sinä vastaat minulle vastauksen jota en haluakaan kuulla. Onnellisuus nousee monesta eri asiasta ja jokainen teistä kokee onnellisuuttansa omalla tavallaan. Minun tapani ei ole sinun tapasi ja sinun elämäsi ei ole minun elämäni. Onneksi myöskään minun virheeni eivät ole sinun virheitäsi, vaan sinä saat elää alkaen puhtaalta pöydältä vaikka joka päivä.

Lapseni, tulevaisuus on sinulle auki ja vain taivas on rajana. Avaa siivet! Älä pyristele, äläkä arkaile sen edessä mitä toivot ja mistä unelmoit! Avaa siivet rohkeasti ja lennä!! Minä toivon leutoja myötätuulia sinun elämääsi.

Nyt ja aina. <3

muuttuva status

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Rakkauden tekoja ja toivomuksia

Mikä sinulle olisi todellinen rakkauden teko? Olisiko se ihana timanttisormus, vaiko Pariisin matka? Haluaisitko jonkun näyttävän palveluksen tai sitten sen, että saisit olla ihan vaan omissa oloissasi? Mitä sinä toivoisit?

Rakkauden teot ovat jokaiselle varmasti hyvin erilaisia. Minulle rakkauden tekoa on esimerkiksi se kun tytär tulee kaulaan, antaa suukon poskelle ja sanoo, että sinä olet minulle niin rakas! Tai se kun mies osallistuu yhteisiin kotitöihin ja auttaa ihan automaattisesti, pyytämättä. Rakkauden tekoa on myös se, kun soitan kesken päivää ja kerron autostani kuuluvan pahoja ääniä ja mies lähtee saman tien vaihtamaan minulle käyttöön ehjää autoa eikä moiti eikä murise. Kiitos näistä! <3

Mutta osaanko minä itse tehdä rakkauden tekoja kanssaihmisille? Kriisit tekevät ihmisestä itsekkään ja sisäänpäinkääntyneen. Sitä ajattelee vain itseään ja omia mustia ajatuksiaan eikä välttämättä huomaa muita ihmisiä ympärillään. Kriisi vääristää helposti suhteellisuudentajun siitä mitkä asiat ovat itsestä riippuvaisia ja mitkä eivät todellakkaan sitä ole. Joskus voisi helpottaa oloa irtautua kokonaan itsestään ja katsoa muita enemmän.

Haluaisin olla parempi rakkauden teoissa. Sellaisissa, joissa ei ole marttyyriutta tai vaatimusta. Haluaisin huomata toisen hädän ja olla silloin olemassa ilman, että koko ajan selitän kuinka minullekin silloin joskus ihan samalla lailla… Haluaisin antaa omastani ilman että menetys kirpaisee. Haluaisin antaa hyvää palautetta ilman kateuden häivääkään. Haluaisin halata lämpimästi vain toisen itsensä takia, en omaa tarvettani täyttäen. Haluaisin hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän itse haluaa olla, vaikka olisinkin ihan varma kuinka hänen tulisi elää. Ja haluaisin rakastaa täydestä sydämestäni, puhtaasti ja täysillä niin, että halkean.

Tahtoisin toivoa rakkauden tekoja, ei vain sanoja. Tekoja, jotka näyttävät sen sanotetun rakkauden todeksi. Tekoja jotka näkyvät ja tuntuvat. Ja jotka saavat elämän olemaan elämisen arvoista.

enkelin-siivet

 

Tahtoisin toivoa myös sinulle jotakin oikein hyvää: enkelin siipien havinaa,

iloa, onnea syvää

ja niitä rakkauden tekoja. <3

 

Valmistujaisjuhlia

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. 😀

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.

Voimamittelöä

Koko elämä on yhtä voimamittelöä. Se alkaa jo syntymässä, kun äidin elimistö työntää sinua ulos paikasta, johon olet luottanut ja turvannut 9kk elämästäsi, eli koko elämäsi. Ja välittömästi ulos tullessasi sinun on alettava taistella ensimmäisestä hengenvedosta omilla keuhkoillasi. Napanuora katkasitaan ja sinusta tulee oma itsellinen yksilösi.

Irtaannut koko ajan enemmän vanhemmistasi ja kohta huomaat, että et halua enää edes pitää heitä kädestä kun ylität katua tai lähdet kouluun. Kunnes tulee aika kun haluat pitää kädestä kiinni hyvää ystävää, jonka kanssa vaihdat salaisuutesi, ilosi ja surusi. Menee muutama vuosi ja huomaat haluavasi pitää kädestä kiinni jotakin aivan erityistä, jotakin, joka saa sydämesi sykähtämään pienimmästäkin kosketuksesta tai katseesta. Joudut kokemaan tunteita, jotka ovat voimakkaampia kuin  mitkään mitä olet aikaisemmin kokenut.

Elämässä joutuu taistelemaan monilla eri osa-alueilla. Eikä pienintä tämä taistelu suinkaan ole tunnetasolla. Haluaako antautua rakkaudelle, ilolle, kaipaukselle, ja sitä kautta myös mahdolliselle pettymykselle, pelolle ja jopa surulle ja vihalle?! Sillä jos ei rakasta, ei myöskään vihaa. Välinpitämättömyys on kaiken loppu.

Luulen tajunneeni exässä tapahtuneen muutoksen yhdessä lauseessa mitä hän ei sanonut. Meille tuli kylään yksi hänen työtovereistaan , joka mainitsi kuinka onnekkaita me olemme kun me olemme aikoinaan löytäneet juuri toisemme. Minä myöntelin iloisena tätä lausumaa, mutta huomasin sydän kylmeten, että ex-mieheni ei sanonut yhtään mitään. Hän ei voinut, sillä hän ei enää iloinnut tästä asiasta. Hän iloitsi jo silloin uudesta löydöstä, uudesta onnesta. Ja joutui taistelemaan kotona tunnekuohujaan vastaan, jotta minä en olisi huomannut mitään.

Kaija Koo kysyy laulussaan: kuka opettaisi sen, miten rakkaus lopetetaan. Se on todellinen voimamittelö, varsinkin kun sen joutuu tekemään väkisin ja väkivalloin. Mutta ajan kanssa siinä onnistuu. Jokaisen on vain löydettävä oma ristintiensä saavuttaakseen mittelön jälkeen rauhan. Käytiin se mittelö sitten millä elämänalueella tahansa.taustakuva1

rakkauden voima <3

morsianKauan sitten luin tarinan siitä kuinka tuuli ja aurinko taistelivat siitä, kumpi saisi takin riisuttua miehen yltä. Tuuli puhalsi voimalla ja kylmyydellä, mutta mies vain piti takistaan entistä kovempaa kiinni. Sitten tuli auringon vuoro. Aurinko alkoi paistaa täydellä teholla ja lopulta miehelle tuli niin kuuma, että oli pakko ottaa takki pois päältä.

Käskemällä ei pystytä luomaan turvaa eikä väkivallalla luottamusta. Minunkin paranemiseni ja eheytymiseni on edennyt rakkauden voimalla. Vaikka rakkaus ei tee voimallaan väkivaltaa, on sen vaikutus niin kokonaisvaltainen, että se pystyy korjaamaan heikossakin jamassa olevaa. Näin kävi minullekin.

Kun tapasin mieheni, olin aika huonossa kunnossa. Näytin päältä päin pirteältä ja iloiselta, mutta sisältä olin aivan rikki. En jaksanut yskoa hyvyyden voimaan, enkä omaan selviytymiseeni. Elin hetken kerrallaan kuin kala kuivalla maalla välillä henkeä haukkoen. Nukuin huonosti ja liian vähän. Söin huonosti ja liian vähän. Elin, mutta en elänyt. Uskoin että hyvä on olemassa, mutta en, että se voisi olla jopa minun kohdalleni.

Minua on parantanut rakkaus. Pienin askelin, vähän kerrallaan.  Ystävyys ja kumppanuus ovat sanoja, jotka kuvaavat parisuhdettamme. Saan olla olemassa ja juuri sellaisena kuin olen. Ja toinen saa olla myös. Alan tuntea itseäni jälleen voimaantuneeksi ja kokonaiseksi. Sanoinkin taannoin miehelleni, että odota vain, kohta opit tuntemaan minut sellaisena kuin oikeasti olen. Nyt olen vielä kovin heikko ja torso.

Nyt olen saanut jo siipeni sulat kasvamaan. Harvoja paikkoja vielä löytyy, sillä palaneet sulat paranevat niin kovin hitaasti. Mutta minä paranen, uskon sen! Ja lennänkin vielä- kerran!

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

perusta kasvimaa

kasvimaa-1Menneinä vuosina kun voin oikein huonosti, oli surua ja sairautta, päätin keskellä talvipakkasia, että kevät kun koittaa, minä perustan itselleni kasvimaan. Saan laittaa kädet multaan ja kokea uuden alun ja kasvun ihmeen. Jo pelkästään ajatuksesta kiinni ottaminen auttoi pahimman ajan yli.

Sitten saapui kevät. Suunnittelin ja piirsin kasvimaan pohjapiirroksia, hankin tietoa ja kuvia puutarhalehdistä ja mainoksista. Suunnittelin viljeltävät kasvit ja sitten alkoi puolison ympäripuhuminen. Hän lupasi auttaa kylvölaatikoiden rakentamisessa ja niin alkoivat pohjustustyöt. Monien vaiheiden jälkeen sain itselleni aivan upeanuhkean kasvimaan. Sato oli ylitsepursuavan runsas. Kasvimaani oli myös todella kaunis.

Kylväminen ja kasvattaminen on elämän alkuvoimaa. Kuolleennäköisestä siemenestä alkaa kosteassa mullassa itää vihreää vartta ja lehteä ja pikkuhiljaa jotain satoa tuottavaa. Kiihdyttävää, kertakaikkiaan! Ruskea muuttuu elämänvihreäksi. Kuiva muuttuu meheväksi ja herkulliseksi.

kasvimaan-satoaSain silloin aikoinaan kasvimaastani paljon voimaa ja iloa. Sain onnistumisen kokemuksen. Sain nähdä kuinka minäkin pystyn vielä luomaan uutta ja olemaan elämässä kiinni. Ja koska sain sinä kesänä elämäni Pietarin kasvimaa-kalansaaliin, olin kiitollinen myös siitä siunauksesta, jota sain kasvimaani kautta.

Kun olet kuoleman partaalla, kun olet ahdistunut tai epätoivoinen, kun tunnet itsesi epäonnistuneeksi, niin silloin: istuta puu, perusta kasvimaa tai kylvä siemen.

hääpäivättömyyspäivä

Kaikkien kriisien ja menetysten jälkeen ensimmäinen vuodenkierto on kaikkein pahin. Ensimmäinen joulu, äitienpäivä, syntymäpäivä, isänpäivä, kesäloma, vappu, uusivuosi ja tietenkin ensimmäinen hääpäivä, tai siis hääpäivättömyyspäivä. Minulla se on jo takana, mutta muistan kuinka tyhmältä tuntui laskea, montako vuotta olisi nyt tullut täyteen, jos…..

Siihen päivään voisi aivan hyvin luoda ihan oman tradition. Esimerkiksi seuraavaan tapaan: Tämä päivä olisi muuten ehdottomasti lakisääteinen palkallinen vapaapäivä.

1. Aamukahvi itselle vuoteeseen ruusun ja erityisesti suklaan kera. Suklaata runsaasti ja sen on oltava parasta mahdollista laatua. Lahjapaketti, minkä sisältä löytyy upouudet korkkarit.

2. Päiväohjelmassa vanhojen hääkuvien katsomista ja tuhoamista. Esim. exän kuvassa punaiseksi maalatut huulet ja prinsessakruunu tekevät hyvän säväyksen ja piristävät tunnelmaa.

3. Romanttisten elokuvien maraton sängyllä istuen, eväänä tietenkin jäätelöä, jota syödä suoraan purkista ruokalusikalla. Muista nenäliinat. Hyviä elokuvavaihtoehtoja mm: Rakkautta vain, Notting hill, Ps.Ilove you, Sex and the city (molemmat elokuvat käy) ja Tuulen viemää.

4. Pienessä hiprakassa itkupuhelu exälle ( mutta vain yhden, sillä liioitteluun ei kannata taipua) tyyliin: en tiedä mikä meihin meni… tai jos saisin ajan takaisin tekisin jotain toisin… tai onhan sinullakin minua edes vähän ikävä…

5. Ennen nukkumaanmenoa polttaa tai repiä yksi exän kuva rituaalinomaisesti.

6. Lähteä yöllä stalkkaamaan kiikarin kanssa exän takapihalle (tätä en kuitenkaan suosittele kuin supermasokisteille ja itsensä vihaajille).

7. Nukahtaa sängylle (omalle) tyyny sylissä.

8. Aamulla kiistää pokkana kaiken tai vain todeta: olin varmaan juonut lasin viiniä.

Kyllä näillä eväillä selviää ensimmäisen vuodenkierron yli ihan kevyesti heittämällä. Seuraava kerta on jo huomattavasti helpompaa.

 

Tietämättömyyden sietäminen

lumpeet järvelläAlusta asti yksi niitä eniten häpeää tuottavia asioita on ollut se kysymys: kuinka moni tiesi että minua petettiin ja nauroi minulle takanapäin?

Kun kyselin exältä tätä asiaa, hän nauroi minulle ja sanoi että ei kukaan. Minä en pysty uskomaan tähän. On kuitenkin kysymys ihmisistä, jotka koko ajan kulkevat paitsi omissa, myös yhteisissä työmenoissa ja heillä oli näitä yhteisiä työmenoja todella paljon. Rakastunut ihminen ei pysty pitämään sisällään tunnettaan niin etteivätkö ympärillä olevat ihmiset huomaisi asiaa. Eli: kuinka moni tiesi?

Muistan kuinka minua hävetti liikkua kaupungilla kun tunsin selässäni katseita, jotka eivät olleet todellisia. Kuulin mielessäni ihmisten puheita: tuossa tuokin raukka menee. Yksinkertainen kun ei ole  aikaisemmin tajunnut mitään. Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä. Varmasti tuossa naisessa on jotain vikaa kun hänen miehensä on noin tehnyt. Joutunut hakemaan lämpöä ja rakkautta muualta kun ei kotoa saanut. Ei tuollainen mitättömän näköinen nainen ole ansainnut tuollaista komistusta muutenkaan. Hyvä vaan oli kun mies jätti tuollaisen ja otti itselleen todellisen edustusnaisen.

Nämä ajatukset kummittelivat pitkään mielessäni. Ja minua hävetti. Ja minua suututti se, että minua hävetti eikä miestä. Hän ei osannut asiaa hävetä. Minä häpesin eniten itseäni. Minussa oli leima: torso, huono vaimo, poistettu käytöstä. Mies vielä kertoi kuinka kyllä hänelle aina löytyy kannustajia ja olalle taputtelijoita, sillä miehille yleensä niitä tulee tällaisessa tapauksessa. Ja minä häpesin lisää.

Paraneminen alkoi pikkuhiljaa. Aloin huomata kuinka minusta ei tullutkaan epäonnistujaa. Osasin edelleen työni, hoidin kotini, laitoin itseäni samalla tavalla kuin ennenkin. Opin jopa vähän kerrallaan sietämään tietämättömyyttäni. Ja ennen pitkää sain huomata olevani myös viehättävä ja haluttu. Paranin haava kerrallaan. Mutta arvet ovat jääneet.

Jokainen leikkaus jättää jälkeensä arpia, jotka kyllä vaalenevat vuosien saatossa mutta jälki niistä jää, vaikka himmeäkin. Jotkut korjaavat niitä laserilla, mutta se on keinotekoista. Minä haluan, että minun arpeni muistuttavat minua kokemuksistani, asioista jotka olen selättänyt ja joiden päälle olen kivunnut yksin ja toisten avulla.

En halua sääliviä katseita. En halua arvostelevia katseita. en halua katseita, jotka arvottavat minut exän mukaan. Haluan katseita, jotka näkevät minut. Vain minut ja eletyn elämäni. Ja arpeni.

Tällaisena päivänä

Tällaisena päivänä ei vaan yksinkertaisesti voi olla murheellinen! Auriko paistaa täydeltä taivaalta ja lämpö tunkeutuu luihin asti. Iho on kaivannut aurinkoa ja tervehtii sitä suurella kiitollisuudella. Hei, minulla on ollut sinua ikävä koko pitkän talven. Kiitos kun tulit luokseni ja vapautat minut villatakkien vankeudesta. Kiitos kun saan päästää varpaani puristavien sukkien otteesta. Nyt olen vapaa!!

Tällaisena päivänä haluaisin maata maassa selälläni ja iloita siitä kun auringonsäteet kutittavat nenää. Haluaisin pysähtyä ajatuksissani ajattelemaan ei niin mitään, ihan tyhjää vaan. Nuorena sitä osasi olla tekemättä mitään. Tällaisena päivänä, kun katseli ohi maleksivia pilviä, tuntui siltä kuin taivas olisi syvä, syvempi kuin muuten. Ja siihen syvään vaaleansiniseen saattoi uppoutua ja vähitellen nukahtaa autuaallisen syvään uneen. Ja herätessä olikin ruohonkuvat poskessa.

Tällaisena päivänä, kesän ensimmäisenä hellepäivänä, voi levätä elämässään. Vaikka murheet eivät ole kadonneet mihinkään, ne eivät paina eivätkä ahdista. Joka kerta kun kesä voittaa talven, huomaa jaksaneensa taas yhden vuodenkierron. Sen, kun viimeinenkin lehti putosi puusta. Sen, kun rahat eivät meinanneet riittää kuun loppuun. Sen, kun läheisen ahdistus ylitti kaiken ymmärryksen. Senkin, kun itkusta ei meinannut tulla loppua.

Voitettu on, nämä kaikki, ja nyt voi latautua uuteen vuodenkiertoon. Onneksi en tiedä mitä on tulossa. En haluaisi tulevan täsmäennustusta. Sen kuultuani en uskaltaisi enää astua askeltakaan. Minulle riittää ymmärrys siitä, että selvitty on ja nyt ollaan tässä, tällaisena päivänä.

Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Aurinko voimakkaampi tuulta. Ja sadekin voi olla virvoittava. Tulkohon hallat ja harmit ja muut! Se ei nyt paina, tällaisena päivänä.

Kateellinen kultahäistä

Siinä he kävelevät toinen toistaan tukien. Välillä pysähtyvät istumaan penkille. Herra ottaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii sillä penkinkohdan mihin rouva istuu. Rouva on pieni ja harmaahiuksinen. Herra on suoraselkäinen herrasmies. Aina kun toinen puhuu jotain, toinen katsoo kohti ja hymyilee. Lopulta he nousevat penkiltä toisiaan auttaen ja jatkavat matkaansa. Rouva laittaa kätensä herran kainaloon, herra kohottaa käden huulilleen ja suutelee sitä aivan kuin olisi tehnyt sitä aina ja ikuisesti.

Kultahäät, timanttihäät, vuosikymmenien yhteenhioutuminen. Toisen läpikotainen tunteminen. Yhteinen historia, yhteiset lapsenlapsenlapset, yhteinen  koti ja yhteiset pinttyneet tavat. Jonkun mielestä tämä lista kuulostaa tylsältä, minä olen vain ja pelkästään kateellinen. Tämä on jotain sellaista mitä minä en koskaan tule saamaan. Vaikka eläisin aviomieheni kanssa yhdessä koko loppuelämämme, emme koskaan voi saada kultahäitä. Meillä ei koskaan tule olemaan yhteisiä lapsenlapsenlapsia.

Ero katkaisee aina historian ketjun. Se pilaa sen suunnitelman mikä ihmisillä on yhteistä elämää aloittaessaan. Koska elettyä elämää ei voi keriä takaisin. Olen täyttänyt 50. Se on hyvä ikä, mutta en usko eläväni satavuotiaaksi. Kuitenkin haluaisin elää jonkun kanssa pitkään ja hartaasti. Hioa ja hioutua, iloita ja surra, muistaa ja muistella, elää ja kerran kuolla.

Kateellinen kultahäistä kuulostaa hassulta, mutta kun sitä ajattelee tältä kantilta, pidätkö sitä enää yhtä hassuna? Saisinko pyytää edes hopeahäitä – ja hopeahapset?

Sisällä asuu suru ja ilo

Sain tänään suruviestin. Yksi aivan ihana vanhempi herrasmies on päässyt taivaan kotiin. Kun muistelen häntä, huomaan samalla ajattelevani niitä muutamia vuosia jotka sain viettää hänen ystävänään. Ja kun ajattelen niitä vuosia, ajattelen samalla omaa elämääni noina vuosina.

Hautajaisissa usein huomaa itkevänsä myös itseään. Itkevänsä ikäväänsä eri ihmisiä ja asioita kohtaan. Itkevänsä menetettyjä asioita ja ihmisiä. Joku tuo mieleen jonkun muun ja taas itkettää. Itku on puhdistavaa, vaikkakin kovin hankalaa. Itku sekoittaa meikit ja tuhoaa mielenrauhan. Tai sitten se puhdistaa kasvot ja antaa mielenrauhan. Riippuu siitä mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Minulla on elämässäni ollut vuosia, jolloin en ole uskaltanut itkeä. Olen pelännyt erityisesti sitä, että itkettävät asiat ovat niin suuria että en saakaan itkuani loppumaan. Niinpä minulta meni aikaa kun päästin itkun vain silmään ja sitten vedin sen aina takaisin. Halusin työstää asiat sen kokoisiksi, että tiesin itkemään alkaessani pystyväni hallitsemaan sen edes jotenkin.

Nykyään osaan ja uskallan jo itkeä. Joskus vain istun aloillani ja kyneleet valuvat pikkuhiljaa kuumina silmäkulmasta pitkin poskea kaulan kuoppaan asti, josta ne sitten kuivaan ja pyyhin. Sanon sitä läheisilleni valuviaksi. Enkä ahdistu siitä. Enkä pelkää sitä. Kyyneleet tuntuvat joskus jopa hyviltä, sillä ne ovat konkreettisesti olemassa. Ne kertovat, että olen hengissä ja kykenen vielä tuntemaan.

Sisälläni asuu myös ilo. Ilo ja toivo kuuluvat yhteen ja toivottomaksi en halua heittäytyä enkä antautua. Olen lapsesta asti laulanut virsiä. Virren 600 säkeet osaan ulkoa ja niiden veisaaminen vaikka hiljaa mielessä auttaa ja lohduttaa. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman” Ilo voittaa surun ja hyvä selättää pahan. Tähän haluan uskoa, luottaa ja turvautua.

Iloni lähteet ovat koko ajan pienentyneet. Enää en tarvitse suuria asioita voidakseni kokea iloa. Joskus ilon aiheeksi riittä tietoisuus siitä, että olen hengissä. Yksinkertaisesti, so simple. Ja tässä ilossani soi aina surun syvä sävel, kadonneen viattomuuden requiem. The blues.

viimeiset-veneet”Viimeiset veneet kun palaavat rantaan illaksi kääntynyt päivä on. Piirretään vielä, hei, sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion.

Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan. Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan.”

Kyllästymisen sielunmaisemaa

verbi, kyllästyn, kyllästyi, kyllästyttiin

kyllästyä: saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin, väsyä, ikävystyä, pitkästyä, tympääntyä, tympeytyä, työlästyä johonkin. esim. Kyllästyä baariruokaan. Jonotti lippua kyllästymiseen asti. Elämään kyllästynyt.

Tämän selityksen löysin nykysuomen sanakirjasta sanalle kyllästyä. Avioeroon liittyy jossain määrin kyllästyminen, sillä eihän mistään mielenkiintoisesta halua eroon. Ja kun kerran on näin, johtaa se automaattisesti kysymykseen: mihin minussa kyllästyttiin? Koska en ole saanut asianomaiselta vastausta tähän kysymykseen, joudun itse analysoimaan asiaa suurella puskapsykologivarmuudella.

1. saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin. Voiko toisesta ihmisestä saada tarpeekseen? Ehkä, jos on hankala, vaikea tai muuten päsmäri. Silloin ymmärrän kyllikseen saamisen. En tunnusta, tuomio: syytön! Jatkan analyysiä.

2. väsyä, ikävystyä. Uskon kyllä, että minuun voi väsyä. En ole helppo ihminen ongelmineni. Jotta minua jaksaisi, täytyy sietää tunnekuohuja ja tunteenilmaisuja. Ja niihin voi väsyä kyllä. Mutta en vain voi mitään sille, että kaikki aina oikeasti tuntuu joltakin. Käytän harvoin jos koskaan sanaa ihan sama. Ja sitten ehkä huonoin asia minussa on se, että olen niin kovin arkipäiväinen. Minulle riittää tavallinen elämä, en tarvitse hohtoa ja meininkiä. Tykkään olla kotona, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, sisustaa ja olla vaan. Ja siihen voi toinen todellakin väsyä ja ikävystyä, jos omaa ihan toiset intressit. Joten: myönnän, syyllinen! Mutta jatkan edelleen analyysiä.

3. pitkästyä, tympääntyä. Olenko siis tylsä? Kerronko pitkästyttäviä ja tylsiä juttuja? Pukeudunko värittömästi ja mitäänsanomattomasti? Olenko huono seuranpitäjä? Tähän en osaa uskoa, jos olen ihan rehellinen. Tunnen paljon pitkästyttävämpiäkin ihmisiä joiden avioliitot ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, eivätkä heidän miehensä ole juosseet muiden helmojen perässä. Olen siis syytön!

Ehkä mies kyllästyi, väsyi, ikävystyi kaikkeen yhteensä. Paitsi minuun ja tavallisuuteeni, myös itseensä minun kanssani. Jospa hän kyllästyikin juuri siihen, millaiseksi itse oli tullut meidän yhteiselomme aikana ja näki valoa tunnelin päässä tässä toisessa ihmisessä ja erilaisessa yhtälössä.

Tekee kipeää pohtia tätä. Olenko siis olosuhteiden uhri? Mihin asioihin olisin itse voinut vaikuttaa? Mitkä asiat olivat minulle niin tärkeitä, että en halunnut muutosta? Ei ero ole yhden ihmisen syy, ei edes sen toisen naisen (vaikka niin pitkään itselleni uskottelin). Mutta sen haluaisin uskoa, että olen tehnyt parhaani siinä elämässä mitä olen elänyt.

Vaate, johon kyllästyy, heitetään pois tai annetaan jollekin toiselle. Ruoka, johon kyllästyy, vaihdetaan uuteen mielenkiintoisemman makuiseen. Ihminen, johon kyllästyy, hylätään. Mutta aine ei katoa olemattomiin, eikä ihminen lakkaa elämästä kyllästymisen seurauksena. Muuttuneena, ehkä. Toisaalta hauraampana, toisaalta vahvempana.

a

 

Nuku, nuku, nurmilintu

Kun olin lapsi, menin usein päiväunille nukkumaan mummun selän taakse. Mummun hengitys oli tasaisen rauhallista ja siihen oli hyvä itsekin nukahtaa. Tai hiljaisen pehmeään kuorsaamiseen. Turvallinen paikka pienelle tytölle. Muistan päiväpeiton värin ja kuosin. Herätessä oli virkeä olo.

Nuorena oli tärkeää että sai nukkua yksin. Juuri siinä asennossa missä halusi. Vaikka jaoin huoneeni sisaren kanssa (niin kauan kuin hän oli kotona), oli meillä vähän eri nukkumisrytmi. Minä valvoin usein pitempään, vaikka olin nuorempi. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin tulevaisuudesta jossain kaukana.

Toisen kanssa nukkumiseen oli sitten vaikeaa tottua. Ja vähän hämmentävää. Onko pakko mennä nukkumaan yhtäaikaa vai voiko pitää oman unirytminsä? Häiriintyykö sitä toisen nukkumisäänistä? Haluanko oman peiton? Monia kysymyksiä, jotka ajan myötä saivat vastauksensa. Ja eri aikoina toimi eri tavoin. Joskus sitä halusi nukkumaan yhtäaikaa, joskus taas oli pakko hakemalla hakea tekemistä, että toinen olisi varmasti nukahtanut ennen minua.

Lasten tullessa oppi uuteen nukkumiseen ja nukkumattomuuteen. Toisen tarpeet menivät varmasti omien ohi. Kun pieni lapsi nukahtaa syliin ja luottaa ehdoitta siihen, että sinä pidät hänestä huolta, tuntuu elämä todellakin elämisen arvoiselta. Toiset lapset nukahtivat mielellään viereen, toiset halusivat alusta asti oman reviirin. Niin se vain on.

Tänä päivänä on onnellinen kun ylipäätään saa nukkua ja pystyy nukkumaan enemmän kuin 5 tuntia yössä. Olosuhteisiin reagoi herkemmin. Ja keskellä yötä herättyään miettii helposti eriasteisia huolia ja murheita. Yöllä nekin tuntuvat kasvavan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Silloin auttaa kun nousee hetkeksi ylös ja tekee ihan muita asioita. Ja ennen pitkää kömpii takaisin sänkyyn. Silloin toisen läheisyys on lahja, eikä itsestäänselvyys. Saa jälleen kuunnella toisen tasaista hengitystä, kaivautua lähemmäksi ja antaa unen tulla. Tällä kertaa syvempänä ja levollisempana.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.

Äitienpäivän jatkot

peikonlehti-ja-sydän

Äitienpäivän aamu on ollut leppoisa. Nukuttiin pitkään kun koko porukalla katsottiin viime yön euroviisut loppuun asti. Mukavia lapsia minulla. Ja rakkaita. Olen etuoikeutettu, tiedän sen.

Lapsena juostiin sisaren kanssa äitienpäiväaamuna paljain jaloin ( eka kerta joka kevät) pihan poikki hakemaan valkovuokkokukkakimput paitsi äidille myös mummulle. ja he olivat iloisia. Varsinkin mummu. Halasi pehmeästi ja kiitti. Hän on ollut minun elämässäni se äiti-esikuva. Kovia kokenut, mutta ei yhtään katkera. Iloitsi iloitsevien kanssa ja itki itkevien kanssa. Käski katsoa eteenpäin ja yrittää uudelleen.

Kun mummu kuoli, koko koti tuntui tyhjältä, eikä enää kodilta. Se muuttui äidin ja isän asunnoksi. Henki puuttui. Mummu kävi aina heiluttamassa ulkona kun lähdin viikonloppuvierailulta. Sitten tuli maailman paskin sairaus: syöpä ja mummun piti taistella vielä viimeisetkin vuotensa. Siitä olen vihainen Jumalalle. Tiesin, koska oli viimeinen kerta kun mummu tuli heiluttamaan ulos. Tiesin sen sisimmässäni. Tiesin kun mummu tuli rappusille saattamaan viimeisen kerran. ja tiesin, kun häntä ei enää voinut pyytää ulos saattamaan.

Viimeinen hyvästi tapahtui kun mummu makasi paareilla odottaen ambulanssin lähtöä. Hän otti minua kädestä, hymyili, ja sanoi: sinä olet, Ainoleena, hyvä tyttö. Ne sanat ovat lohduttaneet minua kaiken keskellä ja tuoneet uskoa siihen, että toisten ihmisten sanat ja teot eivät näe sitä minää joka oikeasti olen. Mummu sanoi, että olen hyvä tyttö ja hän tunsi minut ihan kaikkineni.

oviMinulla on mummua ikävä, vaikka hän kuoli 28.12. 1985. Viattomien lasten päivänä. Hän ei ehtinyt nähdä minun lapsiani, vanhimmaiseni syntyi heinäkuussa 1987. Hän ei voinut olla tukenani vaikeimmissa vaiheissani. Mutta uskon siihen, että voimme vielä viettää hänen kanssaan taivaassa melkoiset äitienpäivän jatkot. Esittelen hänelle ihanat lapseni ja voimme nauraa ja iloita yhdessä. Ihan niinkuin teimme silloin kun sain olla itsekin lapsi.

rakkaus on väkevämpi kuolemaa <3

Vuoden äiti

Äitienpäivän alla palkitaan yleensä vuoden äitejä. Monesti nämä palkitut ovat monilapsisen perheen äitejä ja kuvissa he ovat lyyrarivi rinnuksilla. Kuvasta saa sen käsityksen, että hyvin on mennyt, uhrauduttukin on ja ylioppilaita on lapset kaikki tyynni. Olen varmasti kateellinen äitiyden kymppisuoristuksista, mutta haluaisin muistaa vuoden äiti-palkinnolla myös toisenlaisia äitejä.

Äitejä, jotka joutuvat kipuilemaan taloudellisessa ahdingossa ja miettimään, että mistä ihmeestä saataisiin rahat sähkölaskuun, puhumattakaan lapsen uusiin vaatteisiin pieneksi jääneiden tilalle.

Äitejä, joiden lapsella on päihdeongelma ja jotka antaisivat vaikka oman henkensä, jotta lapsella olisi selvä viikonloppu.

Äitejä, jotka pelkäävät koko ajan, että lapsen itsetuhoisuus menee niin pitkälle, että kohta tätä lasta vaan yksinkertaisesti ei enää ole.

Äitejä, jotka yrittävät tehdä kolmea pätkätyötä limittäin, että raha riittäisi perheessä.

Äitejä, jotka istuvat sairaalan ensiapuaseman odotushuoneessa ja pitävät lapsensa kädestä kiinni, jotta tämä ei lannistuisi masennuksensa alle.

Onnistuminen kasvatuksessa on helppo erottaa ehkä lyyrarivistön perusteella, mutta toisenlaisia onnistujia löytyy hyvin erilaisista asioista. Lempilauluni ei ole koskaan ollut äideistä parhain. Lasteni onnistuminen ei ole riippunut minusta tai minun erinomaisuudestani. Onneksi en ole myöskään kaikkea pystynyt pilaamaankaan epäonnistumisillani.

Lasteni elämä ja polku on heidän omansa. Olen saanut kulkea heidän rinnallaan. Heillä on minun geenini, mutta onneksi myös isiensä geenit. Heillä on myös oma tahto ja luonne. Kaikki asiat mitkä heille tapahtuvat eivät tapahdu minun takiani tai siitä riippuen. Olen syvästi kiitollinen lapsistani. En olisi ansainnut neljää ihanaa lasta, mutta olen ylpeä heistä jokaisesta. Lyyrarivistöni on vielä vaiheessa, mutta olen saanut heiltä runsaasti rakkautta, kunnioitusta ja iloa.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua teille kaikille! Seuraavan kirjoituksen kirjoitan vasta maanantaina, sillä saan kaikki lapseni luokseni koko viikonlopuksi. aion siis nauttia heidän seurastaan- täysin siemauksin. <3

 

 

Musiikin voima

Eroprosessin yhteydessä kiinnitin erityisesti huomiota musiikin voimaan ja erityisesti laulujen sanoituksiin. Ennen täysin yhdentekevät jollotukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Muistan kerrankin, kun energiatyhjiötä täyttäessäni kuntosalilla aloin kuunnella taustalla soivaa biisiä. Anna puu lauloi säännöistä rakkaudelle. En ollut ennen tajunnut millainen syrjähypyn riemuylistys se kappale on. Emme saa paljastaa asioita kotona rakkaillemme. Niinpä. Minua alkoi kuvottaa ja sain melkein paniikkikohtauksen kesken juoksumattotreeniä.

Niihin aikoihin, kun muutin tyttären kanssa pikku kaksioomme, soi radiossa paljon Haloo Helsingin Vapaus käteen jää. Kun tultiin kohtaan missä lauletaan:” Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. Ei muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itket kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan.
On paljon tasoja vielä meidän edessä. Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä. Tää kaikki ei oo meidän käsissä. Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton, mutta lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.”pistin radion täysille ja lauloin mukana. Jälkeenpäin olo oli aina vähän voimaantuneempi ja parempi.

Viime syksynä aloitin vanhan harrastuksen uudelleen. Liityin oopperakuoroon. Aloitin varovasti alttostemmalla Brahmsin Requiemissä. Kaunis teos. Musiikki täytti minut kokonaan ja sain iloita siitä, että minusta lähtee taas ääni. Kevätpuolella pääsin sopraanoon ja opettelin taas laulamaan korkealta. On uskomaton tunne, kun uskaltaa ottaa korkean sävelen. Avata suu kitalakeen asti ja antaa tulla. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen oli kuin suussani olisi ollut liian iso omena, kokonaisena. Mutta tämä vahvistaa paitsi ruumistani, myös sieluani ja mieltäni. Minä pystyn vielä johonkin. Minä kelpaan ja saan aika ajoin jopa kaunista jälkeä.

Välillä tulee aikoja kun joku kappale saa kyynelet silmiini. Muistot ovat liian kokonaisvaltaisia. Silloin voi antaa tunteen tulla, pitää sen laulun ajan läsnä, tutkia sitä turvallisesti ja sitten viimeisten tahtien tullessa luovuttaa muistot musiikin mukana kaikkivaltiuden hoidettavaksi. Pyyhkiä kasvot puhtaalla nenäliinalla ja lähteä uuteen alkuun, kerta toisensa jälkeen.

Onko kiltteys hyve vai kirosana?

Lapsena minua opetettiin kiltiksi. Ja voi miten kiltti yritinkään olla. Koin huonoa omaatuntoa siitä, jos en luopunut omasta hyvästä toisen vuoksi. Itkin, jos toista moitittiin. Pyysin anteeksi aikuiselta, vaikka aikuinen oli toiminut itse väärin. Varoin suututtamasta äitiä, ettei hänelle vaan tule paha mieli. Pidin tätä ainoana oikeana, todella kristillisenä tapana toimia. Luovu omasta, anna toiselle. Tulee hyvä mieli ja palkka taivaassa.

Kiltteys ei ole synonyymi sanoille ystävällisyys, lempeys, empaattisuus tai hyvyys. Kiltti ihminen syö seisaallaan, istuu vaikka vaan hyllyllä, asettuu toisen jalkojen juureen ja katsoo spanielin silmillä. Ja pienentää itseään koko ajan. Uhrautuu ja tekee itseään tärkeäksi uhrauksillaan. Sitten ihmettelee kun se palkka ei ollutkaan semmoinen kuin toivoi. Muut eivät nostaneetkaan kilttiä ihmistä jalustalle, vaan tallasivat jalkoihinsa ja lakkasivat huomaamasta. Kiltti katkeroituu ja ajattelee, että paskat.

Kiltti ihminen on todella helppo lapsi, sillä hän ei pyydä itselleen mitään.  Kiltti ihminen on ihana vaimo, joka passaa ja peesaa ja väistyy taka-alalle kun vähänkin ärähdetään. Tulee kolostaan ja sanoo, että anteeksi, olinpas minä nyt tuhma kun en heti ymmärtänyt. Ja tekee hyvän aterian tai antaa sovintoseksiä. Kiltti ihminen luopuu työpaikalla omista vapaistaan tai lomatoiveistaan, koska eihän minulla ole mitään tärkeää. Lääkärille kiltti ihminen on helppo potilas. Kaikkea saa tehdä, eikä tarvitse antaa palvelua eikä huomiota. Kerrankin ihminen joka ei kysele eikä vaadi. Ravintolassa kiltti syö kiltisti kaiken, oli annos sitten kylmä tai liian suolainen tai palvelu heikkoa ja hidasta. Kiitos, oli hyvää, anteeksi tämä vaiva, ymmärrän kyllä että on kiire.

Miksi kiltteys on mielestäni kirosana? Kiltti asettuu aina toisen alapuolelle, ei rinnalle tasavertaiseksi. Samalla kiltti antaa toiselle kaiken vastuun siitä mitä tapahtuu, väistyy ja muuttuu näkymättömäksi. Ja kerää itselleen katkeruuden siemeniä mielensä säkkiin kasvatettavaksi.

Missä vaiheessa lakkasin olemasta kiltti? Ehkä en ollut sitä sittenkään pohjimmiltani aidosti koskaan. Murrosiässä opettelin sanomaan vastaan. Sain kuulla kuinka kiittämätön olen, enkä niinkuin tuo toinen sisar. Kun aloin pukeutua niinkuin itse halusin, minua paheksuttiin ja vähän naurettiin. Kun en ollut tunnollisuuden perikuva minun sanottiin vielä joskus kuolevan nälkään ja tomuun.

Toinen täytyy ottaa huomioon, mutta rinnalla kulkien. Samalta tasolta. Sen taidon opetteleminen kestää koko iän ajan. Välillä sen osaa paremmin, välillä huonommin. Astinlaudaksi ei saa ruveta. Eikä puujumalaksi. Ja spanielinsilmätkin on kauniit- vain spanielilla.

 

Ystävällisyyden mitta

Tänä päivänä kun julkkikset eroavat, he hehkuttavat lehdissä, että erosimme ystävinä.

Minä yritin olla ystävä ja ystävällinenkin. Kunnes tajusin, että joka kerta kun olen ystävä, joudun luopumaan omastani. En voi leikkiä, että kaikki on hyvin. En voi väittää, että en välittäisi siitä mitä on tapahtunut. En vain voi enää kuulla ja kuunnella. Sillä aina kun kuuntelen, myös kuulen asioita joita minun ei ole tarkoitettu kuulevan. Sitä tekee 15 vuoden vanha ystävyys. Ja nyt ei ole enää ystävyyttä. On vain yhteinen lapsi.

Tuttuus ei katoa pitkään aikaan. Toisen erottaa katukuvasta jo kaukaa, vaikka paikalla olisi sata muuta ihmistä. Samat vitsit ja sananparret. Vähitellen tulee uusia sanontoja mitä uusi elämä on tuonut tullessaan. Puolin ja toisin. Se on hyvä. Se auttaa irrottautumisessa. Samoin kuin uusi pukeutumistyyli tai kampaus. Pikkuhiljaa tuttuus katoaa ja jäljelle jää neutraali. Sitten ei tule enää letkautettua vanhasta muistista asioita jotka vain harvat tietävät.

Mikä on ystävällisyyden mitta? Minkä verran voin antaa ystävällisyyttä ilman että luovun omista rajoistani? Milloin minulla on oikeus kääntää selkä, jotta saisin itseni suojeltua? Muistan laulun: minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä… nyt on vain suojeltava itsensä ja that`s it. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Ja välinpitämättömyyteen on vielä matkaa.

Lapsi kokee usein olevansa välissä. Se ei ole tarkoitus, eikä hyvä asia. Mutta millä säilytät neutraaliuden kaiken kokemasi jälkeen? Miksi vain toiselta vaaditaan epäinhimillisen täydellistä ja toinen saa olla raadollisen inhimillinen olalle taputtelijoineen kaikkineen? Ja niitä löytyy kyllä. Alfa-urokselle.

Ystävällisyyden mitta on kuitenkin itsensä kunnioittamisessa. Minä rakastan…minua.

 

Eksymättä et löydä perille

Arki alkoi ja samalla työt. Mielessä monta asiaa ja monta kirjoittamisen aihetta. Työhön on hyvä palata ja on hyvä olla työ, johon palata. Olen ollut hämmentynyt siitä määrästä mikä lukee tätä blogiani. Ja minä kirjoitan vain kokemuksiani ja näkemyksiäni sellaisina kuin ne näen ja koen.

Tähän aamuun en ehdi kirjoittaa enempää, mutta mielessä on yksi Tommy Tabermanin runo, johon ensimmäisen kerran tutustuin seinäkalenterin sivulla:

Jotka tulevat suorinta tietä
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

Niin se todella on.Eksyä pitää elämässä jossakin kohtaa. Tässä on syy miksi Jari Sillanpää voitti tähdettähdet. Tässä on syy miksi vanhuksen kasvoilla olevat rypyt ovat kauniit. Tässä on syy miksi tätäkin blogia luetaan. Kiitos siitä.

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.

Elämäni miehiä, osa 2

Tämä osa on ehkä kaikkein vaikein, sillä en tiedä mikä meihin meni. Elämäni suuri rakkaus, en voi kieltää sitä, enkä haluakaan. Kukaan ei mene naimisiin erotakseen tai epäonnistuakseen. Me yritettiin oikeasti. Tai minä ainakin yritin. Ihannepari, sanoivat ihmiset. Toisilleen luodut, sanoivat ystävät ja itkivät, kun kuulivat uutisen.

Kun päätimme erota, elimme kuukauden symbioottisessa suhteessa ja puhuimme asiasta yötäpäivää. Ja väsyimme paitsi teemaan myös itseemme ja toinen toisiimme. Jos en olisi saanut asuntoa niinkin nopeasti, olisimme varmaan olleet konkreettisesti toistemme kurkuissa kiinni. Niin raivokkaasti teimme eroa. Kun viime töiksemme teimme matkan anoppilaan, meitä seuranneet ihmiset olisivat luulleet, että tuossa kaksi rakastunutta ihmistä kulkee Rauman katuja käsi kädessä. Totuus oli, että jätimme jäähyväisiä yhteiselle elämällemme siinä ympäristössä missä olimme olleet kaikkein onnellisimpia. Suosittelen tätä kaikille eroaville pareille: menkää sinne mistä teillä on hyvät muistot, itkekää yhdessä ja haudatkaa menneet. Viimeiseksi mentiin  yhdessä Reetun keikalle ja laulettiin karaokea. Tai minä lauloin ja exä istui pöydässä, joi,itki ja kuunteli.

Ero oli väistämätön, olihan kysymyksessä toisen naisen väliintulo ja uuden elämän etsimistarve. Ja minä olin hukassa omassa itsessäni. Mitä minulle nyt tapahtuu? Olenko tuomittu deittailemaan yhdentekeviä ihmisiä? Minusta ei olisi siihen, baarien lihatiskille, ja yksin en haluaisi lopunelämääni viettää. Olin pihalla ja surullinen ja vihainen ja väsynyt ja pettynyt ja kuollut. Minä siis lähdin ja kuolin. Jotta sain vetää elämän henkeä uudelleen sisääni. Sillä hengittämättä ei vaan voi olla. Rakkaus odotti kulman takana, vaikka kaikki merkit olivat sitä asiaa vastaan, eikä kukaan pystynyt sitä uskomaan.

Avasin tietokoneen ja menin sinne, missä on ihmisiä, ehkä joku minuakin varten. 😀

 

Elämäni miehiä osa 1

ruusuOlen mennyt naimisiin kolme kertaa. Ei muuten ole mikään kehumisen paikka tämä. Mikä ihme siinä on, että ei ole voinut kerralla onnistua? Suomeksi: mitä ihmeen vikaa minussa oikein on? Pakkohan se on olla minussa vika kun eivät miehet oikein tahdo pysyä kauaa samassa osoitteessa kanssani? Tai kaksi ensimmäistä liittoani kesti molemmat 15 vuotta eikä nykyinen puoliso ole vielä alkanut kerätä tavaroitaan matkalaukkuihin. Olemme kylläkin vielä tuore pari, joten onnea pitäisi riittää vielä jonkun aikaa.

Ensimmäisen aviomieheni tapasin Porissa. juu, kehtaan tunnustaa. Porissa asuu porilaisia, joten kyllä, hän on porilainen. Olin juuri täyttänyt kypsät 20 vuotta kun avioiduimme. Se oli silloin tapana. Ei avoliittoa, suoraan vaan naimisiin, siitä se onni aukeaa…yeah, right!!

Hääyönä sulho karkasi hotellin baariin ja totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Meitä ei oltu luotu toisillemme, mutta ei sitä kukaan etukäteen suostunut kertomaan. Se oli asia, joka oli opittava kantapään kautta. Ja kantapäitä kulutettiin puolin ja toisin. Minä suurine haaveineni ja odotuksineni ja toinen omine jahkailuineen ja riippuvuuksineen. Ei ollut paha  mies, eikä häijy, ei vaan minulle sopiva. Joskus ajattelin, että olisi sillä edes toinen nainen, voisi lähteä kisaamaan ( niinhän minä silloin sinisilmäisyyksineni ajattelin), mutta kun pullon kanssa ei oikein pysty kilpailemaan. Aloin häiriökäyttäytyä, tuli ihastumisia. Ensin suretti, sitten ahdisti ja lopulta ei enää tuntunut miltään. Ja se oli merkki, the sign!

Kolmen pojan jälkeen ystävän neuvosta katsoin itseäni peiliin ja totesin, että peilistä minua katsoo juuri se henkilö, jolle olen elämästäni tilivelvollinen ja jonka hyvinvoinnista olen täysin riippuvainen. Pakko lähteä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä ja kuolla. Ei ehkä niinkään fyysisesti, vaikka siitäkään en enää ollut ihan varma, vaan henkisesti ja elämänilon kannalta.

Silloinen appiukkoni kysyi minulta että mikä nyt sitten muka on se syy miksi minun on erottava. Vastasin hänelle, että vaikka selittäisin sitä hänelle kaksi viikkoa yötäpäivää, ei hän sitä siltikään ymmärtäisi. Enkä selittänyt. Lähdin. Muutin yksinhuoltajaparatiisiin, rivaripäätyyn itse suunnittelemastani omakotitalosta. Toiselle jäi omakotitalo ja kaksi autoa. Minulle tuli mukaan kolme pientä poikaa ja oma vapauteni. Osituksessa sain 2400mk!! Jiihaa! Laitoin elämän risaiseksi (seuraavalla ”häämatkalla”).

Tuuli on voimauttava elementti

pilvihattaraRannikolla asuessa tottuu tuuleen. Raumalla asuessani lähdin joskus syysmyrskyillä kävelemään rantaan, jotta paitsi tuntisin tuulen, myös näkisin sen ja aallot, jotka löisivät voimallisina rantaan. Tuuleen voi ja saa myös huutaa, eikä haittaa yhtään vaikka vähän itkettää, sillä aina voi sanoa että tuuli kävi silmiin.

Kun sairastuin keuhkosarkoidoosiin, oli usein se tunne, että happi loppuu. Ei ollut hyvä olla ahtaassa pienessä tilassa, vaan sieltä piti päästä pois. Muistan yhdenkin konsertin missä ajauduin keskelle vellovaa nuorisojoukkoa. Vaikka biisi oli hyvä, lähdin pois.

huipulla-tuuleeTunturin laella on paljon ilmaa. Kun lähdet kapuamaan rinkka selässä tunturin rinnettä ylöspäin on ympärilläsi ensin pensaita ja puita. Pikkuhiljaa alkavat puut pienetä ja lopulta on vain matalaa varvikkoa. Siinä kohtaa yleensä haluan pysähtyä ja vetää ensimmäisen kerran syvään henkeä ja impata tunturituulta. Tuulen voimistuessa tuntee kuinka se puhaltaa kaikki pahat ajatukset ja tunkkaantuneet tunteet huitsin hömelöön.

Tuuli voi olla myös lempeä. Leuto kesätuuli silittää poskeasi ja tunnustaa olevansa ystäväsi. Se hyväilee ihoasi ja saa sinut tuntemaan itsesi jotenkin kokonaisvaltaisemmin. Koska viimeksi olet itse koskenut omaa ihoasi vain koskemisen vuoksi? tai antanut jonkun toisen tehdä sen?

Tuulelle voit antaa myös vastusta. Aina ei tarvitse taipua tuulen mukana, vaan voit puskea vastaan ja sanoa ei, tätä en halua. Minä haluan itse päättää mitä teen ja minne käännyn. Olen oman elämäni sankari kaikesta huolimatta. Vaikka en aina onnistu, saan yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Se Juha Tapion biisi Raikas Tuuli on ihana. Tule ja puhalla pois pilvet pinttyneet!

Elämänilon hukkaaminen on valitettavan helppoa

Minua sanottiin lapsena aina sunnuntailapseksi, sillä synnyin sunnuntaina. Elämänvaiheeni saivat minut kuitenkin epäilemään asiaa kunnes tajusin, että olen syntynyt tuomiosunnuntaina. Se selittääkin sitten jo jotain. Eli ihan ei ole mennyt niinkuin toivoa sopii., mutta asioihin olen pyrkinyt suhtautumaan sangviinisen luottavaisesti. Tuulta päin ja parempaa odotellessa- asenteella. Aina se ei vaan ole ollutkaan yhtä helppoa ja tilanteiden kasaantuessa yhä vaikeampaa.Viimeisimpiä koetinkiviä oli juuri tuo avioero ja se miten kovasti minusta haluttiin eroon.

Ensin tuli kipu. Se oli oikeasti möykky rintalastan kohdalla, joka ei häipynyt yölläkään. Tai tuntui siltä, että juuri yöllä se suureni niin, että vaikeutti pallean työskentelyä ja sitä kautta hengittämistä. Piti huokailla, jotta keuhkot olisivat saaneet tarvitsemansa määrän happea. Nyt ymmärrän kovia kokeneiden vanhojen naisten huokailun ja ääneen voivottelun, sillä se oikeasti auttaa pahimman yli. Tai sitten puhaltelu. Kuulostin ja näytin varmaan valaalta kuivalla maalla. Ei mairittelevaa, believe me!

Sitten tuli pahoinvointi. Aloin oksennella, enkä saanut syödyksi kuin ihan pakolla. Tuohon aikaan tyttärelläni oli anorektisia taipumuksia ja omien kokemusteni kautta tajusin, että ihmiselle, jolla on sisällään helvetin huono olo, on aivan turha sanoa, että syö syö. Kyllä jokainen tietää, että syöminen on tärkeää, mutta kun ei vaan pysty. Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…

Seuraava asia oli voimattomuus. Jaksoin vain vähän kerrallaan ja uupumus iski pienestäkin voimien ponnistamisesta. Tämä oli muuttamisen suhteen todella haitallista, sillä jaksoin pakata tavaroitani aina vaan vähän kerrallaan, enkä välittänyt siitä mitä pakkakasin tai jätin pakkaamatta. Jälkeeni jäi asioita, joista olisin ehkä vähän sinnikkäämminkin voinut pitää puoliani, mutta kun ne eivät tuolloin keskellä kaikkea tuntuneet merkittäviltä. Pieniä asioita kaiken muun rinnalla.

Kaikkein haitallisin ja pitkävaikutteisin asia on ollut kuitenkin ajatus siitä, että minulle tehtiin niin rumasti. Että minulla ei ollut mitään arvoa. Että minulle piti tehdä niin rumasti kun en muuten tajunnut lähteä ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen ja hienoon elämään. Entäpä minun elämäni? Ei kukaan kysynyt minulta mitä minä haluan. Minulle ei annettu mitään mahdollisuutta. Ei mahdollisuutta muuttaa tai korjata asioita jotka olivat huonosti. Minusta vaan piti päästä eroon. olin torso, huono, epäonnistunut, ruma, lihava, epäkelpo, vanhentunut. Minut poistettiin käytöstä punaisella aleleimalla. Vaikka nykyään pystyn näkemään itseni jo vähän paremmassa valossa, tarraleiman liimapinta on edelleen näkyvissä, vaikka olen sen punaisen pintakerroksen jo saanut hinkattua pois. Sitkeässä on, but I´m working on it.

Vaikeissa elämäntilanteissa olen aina alkanut yksinkertaistaa elämää. Esimerkiksi: aamulla töihin lähtiessä, jos aurinko paistaa, pysähdyn hetkeksi kasvot valoon päin, suljen silmäni ja iloitsen vaikka siitä, että olen olemassa. Sittenkin, pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet rakkaat ihmiset. Vanhin poikani tuli Turusta asti muuttamaan äitiä ja pikkusiskoa, kun tarvittiin kahta vahvaa hauista ja tasoittavaa mentaliteettia. Kiitos siitä! Tytär on ollut olemassa ja hänen tukemisensa on auttanut minua unohtamaan omat huoleni aina hetkeksi. Kiitos siitä! Muuta pojat ovat antaneet äidille tilaa, eivätkä ole vahvistaneet pahoinvointiani jatkuvalla jauhamisella. Kiitos siitä! Ja sitten on tämä ihanan lämmin uusi ihminen: mies. Välillä tuntuu, että hänessä on yksi suuri sydän, joka ymmärtää ja rakastaa. Ihme (sillä uskon, että niitäkin vielä tapahtuu). Kiitos siitä!

 

Vappua ja muuta juhlintaa

Meillä lapsuudenkodissani ei oikein juhlittu vappua eikä uutta vuotta eikä juhannustakaan. Nämä juhlat olivat äitini mielestä jotenkin rahvaanomaisia, eivätkä siis täyttäneet hänen kriteerejään. Olisikohan ollut niin, että näissä juhlissa ihmisisllä vaan yksinkertaisesti on usein liian hauskaa. Tai viinaa- hui kauheaa! Olen siis joutunut aikuisena opettelemaan juhlimisen jalon taidon ihan itse ilman suurempia esikuvia tai ennakko-odotuksia. Ei huono lähtökohta minun  mielestäni.

Minua voisi luonnehtia maltilliseksi juhlijaksi, vaikkakin nautin verhojen vaihtamisesta ja koristeiden ripottelusta (joka perheen mielestä joskus vähän lähtee käsistä…). Ruokia mietin ja suunnittelen etukäteen, mielipiteitäkin toki kysyn, mutta pysyn useimmiten omissa suunnitelmissani. Servetit teeman mukaiseksi ja kynttilät sävysävyyn. Verhot vaihdan ainakin pääsiäiseksi ja jouluksi. Harmi, että vappu on usein niin lähellä pääsiäistä, että verhoja ei vapuksi useinkaan tule vaihdettua.

Mutta itse juhlimisen filosofiaan. Kotonani juhlitiin monta päivää kyllä rippi-, ylioppilas- ja syntymäpäiväjuhlia ja silloin oli tarjoilut kohillaan, mutta joulun juhlintakin oli todella pientä heti, kun me tytöt kasvoimme isommiksi. Eivätkö siis aikuiset tarvitse juhlia? tai joulukoristeita yms? Minä kyllä tarvitsen, vaikka ihan tyttönen en enää olekaan, eikä kotonani juoksentele alle rippikouluikäisiä pienokaisia. Olen jo syyllistänyt lapseni valmiiksi laittamaan minulle jouluverhot ja jouluvalot kun en enää itse niitä jaksa tai kykene laittamaan. Sitä en tiedä, kuinka hermostuttavaksi sitten lähes satavuotiaana vuodepotilaana sen koen, kun kuusi- ja seitsemänkymppiset lapseni käyvät verhojani nyhräämässä.

Olen oppinut hyvin myös näiden ”alakastisempien” juhlien viettämisen. Kuohuviinit ovat kylmässä vappuna ja uutena vuotena. Enkä koe edes huonoa omaatuntoa asiasta.  NIH! Hyvää vappua kaikille! Pysykää hengissä ja juhlikaa tavalla jolla itse haluatte- tai olkaa juhlimatta. Sekin sopii.

 

Maailman tärkeimmät ihmiset

Sain tänään olla tyttäreni ysiluokan tanssiaisissa avecina. Katselin ennen lähtöä vanhoja valokuvia. Vielä vuosi sitten niiden katseleminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nyt saatoin muistella tunnelmia ja muistin jopa sanoja mitä kuvien ottamisen aikaan sanottiin. Tytär oli pienenä ihan kiiltokuvaenkelin näköinen kiharine hiuksineen ja pyöreine poskineen. Tänään hän sonnustautui mustaan kiireestä kantapäähän ja meikkasi silmänsä todella kauniisti. Vahva tyttö, tulee äitiinsä, sanoo moni. Maailman tärkein ihminen minulle nyt ja aina. Meidän kahden välillä ei ole mitään liirumlaarumia. Ja se tekee joskus kipeää, sillä toiselle ei vaan osaa eikä voi puhua puolitotuuksia. Mutta kun sanon hänelle että rakastan, hän tietää, että se on varmasti, oikeasti totta.

Minä olen harvoin tuntenut olevani se maailman tärkein. Äitini hylkäsi minut, koska olin liian rehellinen, enkä hyväksynyt asioita, joita ei pitänytkään hyväksyä. Se oli liikaa. Kuitenkaan en osaa ajatella, että olisin mitäänsanomaton tai turha. Marttyyriksi en rupea, enkä tahdo. Se, mikä ei tapa, se todellakin hajottaa, mutta onneksi ei ole kokonaan rikkonut.

Jokainen tarvitsee itselleen ne maailman tärkeimmät ihmiset. Yhä useammalle ne ovat tutkimuksien mukaan nykyään viranomaisia. Minun tärkeimmät ihmiseni ovat kaikki jollakin tavalla rikki. Olen nimennyt kotini Särkyneiden Majataloksi. Nykyään sinne saa tulla kuka haluaa, mutta toivon, että tulija on aito. Kun muutin tähän kotiin helmikuussa 2014, löysin paikallisesta rautakaupasta sisustustarran, jossa lukee: Bless this Home and all who enter. Halusin sen ulko-oven yläpuolelle. Toivon, että itse Hyvyyden Voima siunaa jokaisen kulkijan, joka siitä ovesta tulee ja menee- myös minut itseni. Ja ne maailman tärkeimmät ihmiseni.

Joka vanhoja muistaa- mutta pikkusen on muisteltava

Varsinaisesta erosta on jo aikaa, mutta tunnemuisti on tuore. Meillä oli olevinaan erityinen suhde, jossa piti voida sanoa suoraan, jos siitä halusi eroon. Tarinamme on kuitenkin ihan samanlainen kuin niin monella muullakin. Kaikki merkit olivat olemassa: mies aloitti uuden upean työn, rupesi laihduttamaan, peilailemaan ja kuntoilemaan, kännyköihin tuli kaksinkertaiset salasanat, poissaolot olivat melkoiset ja kotona kävi enää kiukkuinen ja perustyytymätön mies. Ja tajusinko mitään- en osannut enkä halunnut.

Kunnes miehen häiriökäyttäytyminen meni niin överiksi, että tein jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni: mursin tyttären avustuksella miehen kännykän kaksoissalasanan ja voila!: koko karmeus ja komeus tuli eteeni samalla kertaa. En muuten suosittele seuraavaa kenellekään: luin kaiken, ihan kaiken. Sähköpostit, viestit yms. Tajusin jopa naurettavat salanimet yhteystiedoista. Viestien sisältö kertoi minulle, kuinka olin ollut ikävä vaimo ja kuinka tämä uusi nainen oli ihaninta ja kauneinta koko maailmassa. Meillä takana yli 15 vuotta arkea ja vaikeitakin aikoja- heillä puolen vuoden kiihko ja salaiset tapaamiset hotelleissa eri puolilla Suomea.

Miehen oli pakko tunnustaa kun löin faktat hänen eteensä. Keskusteluistamme tajusin, että jos vain mies saa vastakaikua, hän ei haluaisi luopua tästä vielä naimisissa tahollaan olevasta toisesta naisesta, vaan minusta. Minä tajusin, että en halua olla kakkosvaihtoehto ja kerroin muuttavani pois tyttären kanssa. Grande finale upealle liitolle- endeed!!

Ensimmäinen päätökseni itselleni oli, että joka päivä kampaan hiukset, meikkaan kasvot ja laitan korkkarit. Suojaan itseni ja lähden kunnialla. Näin se sitten itseasiassa melkein tapahtuikin muutamaa notkahdusta lukuunottamatta.

1 2