Vappua ja muuta juhlintaa

Meillä lapsuudenkodissani ei oikein juhlittu vappua eikä uutta vuotta eikä juhannustakaan. Nämä juhlat olivat äitini mielestä jotenkin rahvaanomaisia, eivätkä siis täyttäneet hänen kriteerejään. Olisikohan ollut niin, että näissä juhlissa ihmisisllä vaan yksinkertaisesti on usein liian hauskaa. Tai viinaa- hui kauheaa! Olen siis joutunut aikuisena opettelemaan juhlimisen jalon taidon ihan itse ilman suurempia esikuvia tai ennakko-odotuksia. Ei huono lähtökohta minun  mielestäni.

Minua voisi luonnehtia maltilliseksi juhlijaksi, vaikkakin nautin verhojen vaihtamisesta ja koristeiden ripottelusta (joka perheen mielestä joskus vähän lähtee käsistä…). Ruokia mietin ja suunnittelen etukäteen, mielipiteitäkin toki kysyn, mutta pysyn useimmiten omissa suunnitelmissani. Servetit teeman mukaiseksi ja kynttilät sävysävyyn. Verhot vaihdan ainakin pääsiäiseksi ja jouluksi. Harmi, että vappu on usein niin lähellä pääsiäistä, että verhoja ei vapuksi useinkaan tule vaihdettua.

Mutta itse juhlimisen filosofiaan. Kotonani juhlitiin monta päivää kyllä rippi-, ylioppilas- ja syntymäpäiväjuhlia ja silloin oli tarjoilut kohillaan, mutta joulun juhlintakin oli todella pientä heti, kun me tytöt kasvoimme isommiksi. Eivätkö siis aikuiset tarvitse juhlia? tai joulukoristeita yms? Minä kyllä tarvitsen, vaikka ihan tyttönen en enää olekaan, eikä kotonani juoksentele alle rippikouluikäisiä pienokaisia. Olen jo syyllistänyt lapseni valmiiksi laittamaan minulle jouluverhot ja jouluvalot kun en enää itse niitä jaksa tai kykene laittamaan. Sitä en tiedä, kuinka hermostuttavaksi sitten lähes satavuotiaana vuodepotilaana sen koen, kun kuusi- ja seitsemänkymppiset lapseni käyvät verhojani nyhräämässä.

Olen oppinut hyvin myös näiden ”alakastisempien” juhlien viettämisen. Kuohuviinit ovat kylmässä vappuna ja uutena vuotena. Enkä koe edes huonoa omaatuntoa asiasta.  NIH! Hyvää vappua kaikille! Pysykää hengissä ja juhlikaa tavalla jolla itse haluatte- tai olkaa juhlimatta. Sekin sopii.

 

Maailman tärkeimmät ihmiset

Sain tänään olla tyttäreni ysiluokan tanssiaisissa avecina. Katselin ennen lähtöä vanhoja valokuvia. Vielä vuosi sitten niiden katseleminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nyt saatoin muistella tunnelmia ja muistin jopa sanoja mitä kuvien ottamisen aikaan sanottiin. Tytär oli pienenä ihan kiiltokuvaenkelin näköinen kiharine hiuksineen ja pyöreine poskineen. Tänään hän sonnustautui mustaan kiireestä kantapäähän ja meikkasi silmänsä todella kauniisti. Vahva tyttö, tulee äitiinsä, sanoo moni. Maailman tärkein ihminen minulle nyt ja aina. Meidän kahden välillä ei ole mitään liirumlaarumia. Ja se tekee joskus kipeää, sillä toiselle ei vaan osaa eikä voi puhua puolitotuuksia. Mutta kun sanon hänelle että rakastan, hän tietää, että se on varmasti, oikeasti totta.

Minä olen harvoin tuntenut olevani se maailman tärkein. Äitini hylkäsi minut, koska olin liian rehellinen, enkä hyväksynyt asioita, joita ei pitänytkään hyväksyä. Se oli liikaa. Kuitenkaan en osaa ajatella, että olisin mitäänsanomaton tai turha. Marttyyriksi en rupea, enkä tahdo. Se, mikä ei tapa, se todellakin hajottaa, mutta onneksi ei ole kokonaan rikkonut.

Jokainen tarvitsee itselleen ne maailman tärkeimmät ihmiset. Yhä useammalle ne ovat tutkimuksien mukaan nykyään viranomaisia. Minun tärkeimmät ihmiseni ovat kaikki jollakin tavalla rikki. Olen nimennyt kotini Särkyneiden Majataloksi. Nykyään sinne saa tulla kuka haluaa, mutta toivon, että tulija on aito. Kun muutin tähän kotiin helmikuussa 2014, löysin paikallisesta rautakaupasta sisustustarran, jossa lukee: Bless this Home and all who enter. Halusin sen ulko-oven yläpuolelle. Toivon, että itse Hyvyyden Voima siunaa jokaisen kulkijan, joka siitä ovesta tulee ja menee- myös minut itseni. Ja ne maailman tärkeimmät ihmiseni.

Joka vanhoja muistaa- mutta pikkusen on muisteltava

Varsinaisesta erosta on jo aikaa, mutta tunnemuisti on tuore. Meillä oli olevinaan erityinen suhde, jossa piti voida sanoa suoraan, jos siitä halusi eroon. Tarinamme on kuitenkin ihan samanlainen kuin niin monella muullakin. Kaikki merkit olivat olemassa: mies aloitti uuden upean työn, rupesi laihduttamaan, peilailemaan ja kuntoilemaan, kännyköihin tuli kaksinkertaiset salasanat, poissaolot olivat melkoiset ja kotona kävi enää kiukkuinen ja perustyytymätön mies. Ja tajusinko mitään- en osannut enkä halunnut.

Kunnes miehen häiriökäyttäytyminen meni niin överiksi, että tein jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni: mursin tyttären avustuksella miehen kännykän kaksoissalasanan ja voila!: koko karmeus ja komeus tuli eteeni samalla kertaa. En muuten suosittele seuraavaa kenellekään: luin kaiken, ihan kaiken. Sähköpostit, viestit yms. Tajusin jopa naurettavat salanimet yhteystiedoista. Viestien sisältö kertoi minulle, kuinka olin ollut ikävä vaimo ja kuinka tämä uusi nainen oli ihaninta ja kauneinta koko maailmassa. Meillä takana yli 15 vuotta arkea ja vaikeitakin aikoja- heillä puolen vuoden kiihko ja salaiset tapaamiset hotelleissa eri puolilla Suomea.

Miehen oli pakko tunnustaa kun löin faktat hänen eteensä. Keskusteluistamme tajusin, että jos vain mies saa vastakaikua, hän ei haluaisi luopua tästä vielä naimisissa tahollaan olevasta toisesta naisesta, vaan minusta. Minä tajusin, että en halua olla kakkosvaihtoehto ja kerroin muuttavani pois tyttären kanssa. Grande finale upealle liitolle- endeed!!

Ensimmäinen päätökseni itselleni oli, että joka päivä kampaan hiukset, meikkaan kasvot ja laitan korkkarit. Suojaan itseni ja lähden kunnialla. Näin se sitten itseasiassa melkein tapahtuikin muutamaa notkahdusta lukuunottamatta.

Elämänilon alkulähteillä endeed!

elämä puskee läpiOlen harkinnut blogin kirjoittamista jo jonkin aikaa, mutta tänään, lomaviikkoni toisena päivänä, päätin tarttua toimeen. Haluan kirjoittaa elämästä, elämänilosta, itsensä löytämisestä, kerrostaloelämästä, kotoilusta ja uudesta alusta eron jälkeen. Toivottavasti tulet viihtymään blogini äärellä, kunhan saan sivustoni kuntoon ja toimimaan.

Jos blogini herättää sinussa ajatuksia tai vaikka hymynaihetta, kommentoi ihmeessä. Olisi mukavaa jakaa kanssasi hetki elämässä!