muuttuva status

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Rakkauden tekoja ja toivomuksia

Mikä sinulle olisi todellinen rakkauden teko? Olisiko se ihana timanttisormus, vaiko Pariisin matka? Haluaisitko jonkun näyttävän palveluksen tai sitten sen, että saisit olla ihan vaan omissa oloissasi? Mitä sinä toivoisit?

Rakkauden teot ovat jokaiselle varmasti hyvin erilaisia. Minulle rakkauden tekoa on esimerkiksi se kun tytär tulee kaulaan, antaa suukon poskelle ja sanoo, että sinä olet minulle niin rakas! Tai se kun mies osallistuu yhteisiin kotitöihin ja auttaa ihan automaattisesti, pyytämättä. Rakkauden tekoa on myös se, kun soitan kesken päivää ja kerron autostani kuuluvan pahoja ääniä ja mies lähtee saman tien vaihtamaan minulle käyttöön ehjää autoa eikä moiti eikä murise. Kiitos näistä! <3

Mutta osaanko minä itse tehdä rakkauden tekoja kanssaihmisille? Kriisit tekevät ihmisestä itsekkään ja sisäänpäinkääntyneen. Sitä ajattelee vain itseään ja omia mustia ajatuksiaan eikä välttämättä huomaa muita ihmisiä ympärillään. Kriisi vääristää helposti suhteellisuudentajun siitä mitkä asiat ovat itsestä riippuvaisia ja mitkä eivät todellakkaan sitä ole. Joskus voisi helpottaa oloa irtautua kokonaan itsestään ja katsoa muita enemmän.

Haluaisin olla parempi rakkauden teoissa. Sellaisissa, joissa ei ole marttyyriutta tai vaatimusta. Haluaisin huomata toisen hädän ja olla silloin olemassa ilman, että koko ajan selitän kuinka minullekin silloin joskus ihan samalla lailla… Haluaisin antaa omastani ilman että menetys kirpaisee. Haluaisin antaa hyvää palautetta ilman kateuden häivääkään. Haluaisin halata lämpimästi vain toisen itsensä takia, en omaa tarvettani täyttäen. Haluaisin hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän itse haluaa olla, vaikka olisinkin ihan varma kuinka hänen tulisi elää. Ja haluaisin rakastaa täydestä sydämestäni, puhtaasti ja täysillä niin, että halkean.

Tahtoisin toivoa rakkauden tekoja, ei vain sanoja. Tekoja, jotka näyttävät sen sanotetun rakkauden todeksi. Tekoja jotka näkyvät ja tuntuvat. Ja jotka saavat elämän olemaan elämisen arvoista.

enkelin-siivet

 

Tahtoisin toivoa myös sinulle jotakin oikein hyvää: enkelin siipien havinaa,

iloa, onnea syvää

ja niitä rakkauden tekoja. <3

 

Valmistujaisjuhlia

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. 😀

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.

Voimamittelöä

Koko elämä on yhtä voimamittelöä. Se alkaa jo syntymässä, kun äidin elimistö työntää sinua ulos paikasta, johon olet luottanut ja turvannut 9kk elämästäsi, eli koko elämäsi. Ja välittömästi ulos tullessasi sinun on alettava taistella ensimmäisestä hengenvedosta omilla keuhkoillasi. Napanuora katkasitaan ja sinusta tulee oma itsellinen yksilösi.

Irtaannut koko ajan enemmän vanhemmistasi ja kohta huomaat, että et halua enää edes pitää heitä kädestä kun ylität katua tai lähdet kouluun. Kunnes tulee aika kun haluat pitää kädestä kiinni hyvää ystävää, jonka kanssa vaihdat salaisuutesi, ilosi ja surusi. Menee muutama vuosi ja huomaat haluavasi pitää kädestä kiinni jotakin aivan erityistä, jotakin, joka saa sydämesi sykähtämään pienimmästäkin kosketuksesta tai katseesta. Joudut kokemaan tunteita, jotka ovat voimakkaampia kuin  mitkään mitä olet aikaisemmin kokenut.

Elämässä joutuu taistelemaan monilla eri osa-alueilla. Eikä pienintä tämä taistelu suinkaan ole tunnetasolla. Haluaako antautua rakkaudelle, ilolle, kaipaukselle, ja sitä kautta myös mahdolliselle pettymykselle, pelolle ja jopa surulle ja vihalle?! Sillä jos ei rakasta, ei myöskään vihaa. Välinpitämättömyys on kaiken loppu.

Luulen tajunneeni exässä tapahtuneen muutoksen yhdessä lauseessa mitä hän ei sanonut. Meille tuli kylään yksi hänen työtovereistaan , joka mainitsi kuinka onnekkaita me olemme kun me olemme aikoinaan löytäneet juuri toisemme. Minä myöntelin iloisena tätä lausumaa, mutta huomasin sydän kylmeten, että ex-mieheni ei sanonut yhtään mitään. Hän ei voinut, sillä hän ei enää iloinnut tästä asiasta. Hän iloitsi jo silloin uudesta löydöstä, uudesta onnesta. Ja joutui taistelemaan kotona tunnekuohujaan vastaan, jotta minä en olisi huomannut mitään.

Kaija Koo kysyy laulussaan: kuka opettaisi sen, miten rakkaus lopetetaan. Se on todellinen voimamittelö, varsinkin kun sen joutuu tekemään väkisin ja väkivalloin. Mutta ajan kanssa siinä onnistuu. Jokaisen on vain löydettävä oma ristintiensä saavuttaakseen mittelön jälkeen rauhan. Käytiin se mittelö sitten millä elämänalueella tahansa.taustakuva1

rakkauden voima <3

morsianKauan sitten luin tarinan siitä kuinka tuuli ja aurinko taistelivat siitä, kumpi saisi takin riisuttua miehen yltä. Tuuli puhalsi voimalla ja kylmyydellä, mutta mies vain piti takistaan entistä kovempaa kiinni. Sitten tuli auringon vuoro. Aurinko alkoi paistaa täydellä teholla ja lopulta miehelle tuli niin kuuma, että oli pakko ottaa takki pois päältä.

Käskemällä ei pystytä luomaan turvaa eikä väkivallalla luottamusta. Minunkin paranemiseni ja eheytymiseni on edennyt rakkauden voimalla. Vaikka rakkaus ei tee voimallaan väkivaltaa, on sen vaikutus niin kokonaisvaltainen, että se pystyy korjaamaan heikossakin jamassa olevaa. Näin kävi minullekin.

Kun tapasin mieheni, olin aika huonossa kunnossa. Näytin päältä päin pirteältä ja iloiselta, mutta sisältä olin aivan rikki. En jaksanut yskoa hyvyyden voimaan, enkä omaan selviytymiseeni. Elin hetken kerrallaan kuin kala kuivalla maalla välillä henkeä haukkoen. Nukuin huonosti ja liian vähän. Söin huonosti ja liian vähän. Elin, mutta en elänyt. Uskoin että hyvä on olemassa, mutta en, että se voisi olla jopa minun kohdalleni.

Minua on parantanut rakkaus. Pienin askelin, vähän kerrallaan.  Ystävyys ja kumppanuus ovat sanoja, jotka kuvaavat parisuhdettamme. Saan olla olemassa ja juuri sellaisena kuin olen. Ja toinen saa olla myös. Alan tuntea itseäni jälleen voimaantuneeksi ja kokonaiseksi. Sanoinkin taannoin miehelleni, että odota vain, kohta opit tuntemaan minut sellaisena kuin oikeasti olen. Nyt olen vielä kovin heikko ja torso.

Nyt olen saanut jo siipeni sulat kasvamaan. Harvoja paikkoja vielä löytyy, sillä palaneet sulat paranevat niin kovin hitaasti. Mutta minä paranen, uskon sen! Ja lennänkin vielä- kerran!

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

perusta kasvimaa

kasvimaa-1Menneinä vuosina kun voin oikein huonosti, oli surua ja sairautta, päätin keskellä talvipakkasia, että kevät kun koittaa, minä perustan itselleni kasvimaan. Saan laittaa kädet multaan ja kokea uuden alun ja kasvun ihmeen. Jo pelkästään ajatuksesta kiinni ottaminen auttoi pahimman ajan yli.

Sitten saapui kevät. Suunnittelin ja piirsin kasvimaan pohjapiirroksia, hankin tietoa ja kuvia puutarhalehdistä ja mainoksista. Suunnittelin viljeltävät kasvit ja sitten alkoi puolison ympäripuhuminen. Hän lupasi auttaa kylvölaatikoiden rakentamisessa ja niin alkoivat pohjustustyöt. Monien vaiheiden jälkeen sain itselleni aivan upeanuhkean kasvimaan. Sato oli ylitsepursuavan runsas. Kasvimaani oli myös todella kaunis.

Kylväminen ja kasvattaminen on elämän alkuvoimaa. Kuolleennäköisestä siemenestä alkaa kosteassa mullassa itää vihreää vartta ja lehteä ja pikkuhiljaa jotain satoa tuottavaa. Kiihdyttävää, kertakaikkiaan! Ruskea muuttuu elämänvihreäksi. Kuiva muuttuu meheväksi ja herkulliseksi.

kasvimaan-satoaSain silloin aikoinaan kasvimaastani paljon voimaa ja iloa. Sain onnistumisen kokemuksen. Sain nähdä kuinka minäkin pystyn vielä luomaan uutta ja olemaan elämässä kiinni. Ja koska sain sinä kesänä elämäni Pietarin kasvimaa-kalansaaliin, olin kiitollinen myös siitä siunauksesta, jota sain kasvimaani kautta.

Kun olet kuoleman partaalla, kun olet ahdistunut tai epätoivoinen, kun tunnet itsesi epäonnistuneeksi, niin silloin: istuta puu, perusta kasvimaa tai kylvä siemen.

hääpäivättömyyspäivä

Kaikkien kriisien ja menetysten jälkeen ensimmäinen vuodenkierto on kaikkein pahin. Ensimmäinen joulu, äitienpäivä, syntymäpäivä, isänpäivä, kesäloma, vappu, uusivuosi ja tietenkin ensimmäinen hääpäivä, tai siis hääpäivättömyyspäivä. Minulla se on jo takana, mutta muistan kuinka tyhmältä tuntui laskea, montako vuotta olisi nyt tullut täyteen, jos…..

Siihen päivään voisi aivan hyvin luoda ihan oman tradition. Esimerkiksi seuraavaan tapaan: Tämä päivä olisi muuten ehdottomasti lakisääteinen palkallinen vapaapäivä.

1. Aamukahvi itselle vuoteeseen ruusun ja erityisesti suklaan kera. Suklaata runsaasti ja sen on oltava parasta mahdollista laatua. Lahjapaketti, minkä sisältä löytyy upouudet korkkarit.

2. Päiväohjelmassa vanhojen hääkuvien katsomista ja tuhoamista. Esim. exän kuvassa punaiseksi maalatut huulet ja prinsessakruunu tekevät hyvän säväyksen ja piristävät tunnelmaa.

3. Romanttisten elokuvien maraton sängyllä istuen, eväänä tietenkin jäätelöä, jota syödä suoraan purkista ruokalusikalla. Muista nenäliinat. Hyviä elokuvavaihtoehtoja mm: Rakkautta vain, Notting hill, Ps.Ilove you, Sex and the city (molemmat elokuvat käy) ja Tuulen viemää.

4. Pienessä hiprakassa itkupuhelu exälle ( mutta vain yhden, sillä liioitteluun ei kannata taipua) tyyliin: en tiedä mikä meihin meni… tai jos saisin ajan takaisin tekisin jotain toisin… tai onhan sinullakin minua edes vähän ikävä…

5. Ennen nukkumaanmenoa polttaa tai repiä yksi exän kuva rituaalinomaisesti.

6. Lähteä yöllä stalkkaamaan kiikarin kanssa exän takapihalle (tätä en kuitenkaan suosittele kuin supermasokisteille ja itsensä vihaajille).

7. Nukahtaa sängylle (omalle) tyyny sylissä.

8. Aamulla kiistää pokkana kaiken tai vain todeta: olin varmaan juonut lasin viiniä.

Kyllä näillä eväillä selviää ensimmäisen vuodenkierron yli ihan kevyesti heittämällä. Seuraava kerta on jo huomattavasti helpompaa.

 

Tietämättömyyden sietäminen

lumpeet järvelläAlusta asti yksi niitä eniten häpeää tuottavia asioita on ollut se kysymys: kuinka moni tiesi että minua petettiin ja nauroi minulle takanapäin?

Kun kyselin exältä tätä asiaa, hän nauroi minulle ja sanoi että ei kukaan. Minä en pysty uskomaan tähän. On kuitenkin kysymys ihmisistä, jotka koko ajan kulkevat paitsi omissa, myös yhteisissä työmenoissa ja heillä oli näitä yhteisiä työmenoja todella paljon. Rakastunut ihminen ei pysty pitämään sisällään tunnettaan niin etteivätkö ympärillä olevat ihmiset huomaisi asiaa. Eli: kuinka moni tiesi?

Muistan kuinka minua hävetti liikkua kaupungilla kun tunsin selässäni katseita, jotka eivät olleet todellisia. Kuulin mielessäni ihmisten puheita: tuossa tuokin raukka menee. Yksinkertainen kun ei ole  aikaisemmin tajunnut mitään. Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä. Varmasti tuossa naisessa on jotain vikaa kun hänen miehensä on noin tehnyt. Joutunut hakemaan lämpöä ja rakkautta muualta kun ei kotoa saanut. Ei tuollainen mitättömän näköinen nainen ole ansainnut tuollaista komistusta muutenkaan. Hyvä vaan oli kun mies jätti tuollaisen ja otti itselleen todellisen edustusnaisen.

Nämä ajatukset kummittelivat pitkään mielessäni. Ja minua hävetti. Ja minua suututti se, että minua hävetti eikä miestä. Hän ei osannut asiaa hävetä. Minä häpesin eniten itseäni. Minussa oli leima: torso, huono vaimo, poistettu käytöstä. Mies vielä kertoi kuinka kyllä hänelle aina löytyy kannustajia ja olalle taputtelijoita, sillä miehille yleensä niitä tulee tällaisessa tapauksessa. Ja minä häpesin lisää.

Paraneminen alkoi pikkuhiljaa. Aloin huomata kuinka minusta ei tullutkaan epäonnistujaa. Osasin edelleen työni, hoidin kotini, laitoin itseäni samalla tavalla kuin ennenkin. Opin jopa vähän kerrallaan sietämään tietämättömyyttäni. Ja ennen pitkää sain huomata olevani myös viehättävä ja haluttu. Paranin haava kerrallaan. Mutta arvet ovat jääneet.

Jokainen leikkaus jättää jälkeensä arpia, jotka kyllä vaalenevat vuosien saatossa mutta jälki niistä jää, vaikka himmeäkin. Jotkut korjaavat niitä laserilla, mutta se on keinotekoista. Minä haluan, että minun arpeni muistuttavat minua kokemuksistani, asioista jotka olen selättänyt ja joiden päälle olen kivunnut yksin ja toisten avulla.

En halua sääliviä katseita. En halua arvostelevia katseita. en halua katseita, jotka arvottavat minut exän mukaan. Haluan katseita, jotka näkevät minut. Vain minut ja eletyn elämäni. Ja arpeni.

Tällaisena päivänä

Tällaisena päivänä ei vaan yksinkertaisesti voi olla murheellinen! Auriko paistaa täydeltä taivaalta ja lämpö tunkeutuu luihin asti. Iho on kaivannut aurinkoa ja tervehtii sitä suurella kiitollisuudella. Hei, minulla on ollut sinua ikävä koko pitkän talven. Kiitos kun tulit luokseni ja vapautat minut villatakkien vankeudesta. Kiitos kun saan päästää varpaani puristavien sukkien otteesta. Nyt olen vapaa!!

Tällaisena päivänä haluaisin maata maassa selälläni ja iloita siitä kun auringonsäteet kutittavat nenää. Haluaisin pysähtyä ajatuksissani ajattelemaan ei niin mitään, ihan tyhjää vaan. Nuorena sitä osasi olla tekemättä mitään. Tällaisena päivänä, kun katseli ohi maleksivia pilviä, tuntui siltä kuin taivas olisi syvä, syvempi kuin muuten. Ja siihen syvään vaaleansiniseen saattoi uppoutua ja vähitellen nukahtaa autuaallisen syvään uneen. Ja herätessä olikin ruohonkuvat poskessa.

Tällaisena päivänä, kesän ensimmäisenä hellepäivänä, voi levätä elämässään. Vaikka murheet eivät ole kadonneet mihinkään, ne eivät paina eivätkä ahdista. Joka kerta kun kesä voittaa talven, huomaa jaksaneensa taas yhden vuodenkierron. Sen, kun viimeinenkin lehti putosi puusta. Sen, kun rahat eivät meinanneet riittää kuun loppuun. Sen, kun läheisen ahdistus ylitti kaiken ymmärryksen. Senkin, kun itkusta ei meinannut tulla loppua.

Voitettu on, nämä kaikki, ja nyt voi latautua uuteen vuodenkiertoon. Onneksi en tiedä mitä on tulossa. En haluaisi tulevan täsmäennustusta. Sen kuultuani en uskaltaisi enää astua askeltakaan. Minulle riittää ymmärrys siitä, että selvitty on ja nyt ollaan tässä, tällaisena päivänä.

Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Aurinko voimakkaampi tuulta. Ja sadekin voi olla virvoittava. Tulkohon hallat ja harmit ja muut! Se ei nyt paina, tällaisena päivänä.

Kateellinen kultahäistä

Siinä he kävelevät toinen toistaan tukien. Välillä pysähtyvät istumaan penkille. Herra ottaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii sillä penkinkohdan mihin rouva istuu. Rouva on pieni ja harmaahiuksinen. Herra on suoraselkäinen herrasmies. Aina kun toinen puhuu jotain, toinen katsoo kohti ja hymyilee. Lopulta he nousevat penkiltä toisiaan auttaen ja jatkavat matkaansa. Rouva laittaa kätensä herran kainaloon, herra kohottaa käden huulilleen ja suutelee sitä aivan kuin olisi tehnyt sitä aina ja ikuisesti.

Kultahäät, timanttihäät, vuosikymmenien yhteenhioutuminen. Toisen läpikotainen tunteminen. Yhteinen historia, yhteiset lapsenlapsenlapset, yhteinen  koti ja yhteiset pinttyneet tavat. Jonkun mielestä tämä lista kuulostaa tylsältä, minä olen vain ja pelkästään kateellinen. Tämä on jotain sellaista mitä minä en koskaan tule saamaan. Vaikka eläisin aviomieheni kanssa yhdessä koko loppuelämämme, emme koskaan voi saada kultahäitä. Meillä ei koskaan tule olemaan yhteisiä lapsenlapsenlapsia.

Ero katkaisee aina historian ketjun. Se pilaa sen suunnitelman mikä ihmisillä on yhteistä elämää aloittaessaan. Koska elettyä elämää ei voi keriä takaisin. Olen täyttänyt 50. Se on hyvä ikä, mutta en usko eläväni satavuotiaaksi. Kuitenkin haluaisin elää jonkun kanssa pitkään ja hartaasti. Hioa ja hioutua, iloita ja surra, muistaa ja muistella, elää ja kerran kuolla.

Kateellinen kultahäistä kuulostaa hassulta, mutta kun sitä ajattelee tältä kantilta, pidätkö sitä enää yhtä hassuna? Saisinko pyytää edes hopeahäitä – ja hopeahapset?

Sisällä asuu suru ja ilo

Sain tänään suruviestin. Yksi aivan ihana vanhempi herrasmies on päässyt taivaan kotiin. Kun muistelen häntä, huomaan samalla ajattelevani niitä muutamia vuosia jotka sain viettää hänen ystävänään. Ja kun ajattelen niitä vuosia, ajattelen samalla omaa elämääni noina vuosina.

Hautajaisissa usein huomaa itkevänsä myös itseään. Itkevänsä ikäväänsä eri ihmisiä ja asioita kohtaan. Itkevänsä menetettyjä asioita ja ihmisiä. Joku tuo mieleen jonkun muun ja taas itkettää. Itku on puhdistavaa, vaikkakin kovin hankalaa. Itku sekoittaa meikit ja tuhoaa mielenrauhan. Tai sitten se puhdistaa kasvot ja antaa mielenrauhan. Riippuu siitä mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Minulla on elämässäni ollut vuosia, jolloin en ole uskaltanut itkeä. Olen pelännyt erityisesti sitä, että itkettävät asiat ovat niin suuria että en saakaan itkuani loppumaan. Niinpä minulta meni aikaa kun päästin itkun vain silmään ja sitten vedin sen aina takaisin. Halusin työstää asiat sen kokoisiksi, että tiesin itkemään alkaessani pystyväni hallitsemaan sen edes jotenkin.

Nykyään osaan ja uskallan jo itkeä. Joskus vain istun aloillani ja kyneleet valuvat pikkuhiljaa kuumina silmäkulmasta pitkin poskea kaulan kuoppaan asti, josta ne sitten kuivaan ja pyyhin. Sanon sitä läheisilleni valuviaksi. Enkä ahdistu siitä. Enkä pelkää sitä. Kyyneleet tuntuvat joskus jopa hyviltä, sillä ne ovat konkreettisesti olemassa. Ne kertovat, että olen hengissä ja kykenen vielä tuntemaan.

Sisälläni asuu myös ilo. Ilo ja toivo kuuluvat yhteen ja toivottomaksi en halua heittäytyä enkä antautua. Olen lapsesta asti laulanut virsiä. Virren 600 säkeet osaan ulkoa ja niiden veisaaminen vaikka hiljaa mielessä auttaa ja lohduttaa. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman” Ilo voittaa surun ja hyvä selättää pahan. Tähän haluan uskoa, luottaa ja turvautua.

Iloni lähteet ovat koko ajan pienentyneet. Enää en tarvitse suuria asioita voidakseni kokea iloa. Joskus ilon aiheeksi riittä tietoisuus siitä, että olen hengissä. Yksinkertaisesti, so simple. Ja tässä ilossani soi aina surun syvä sävel, kadonneen viattomuuden requiem. The blues.

viimeiset-veneet”Viimeiset veneet kun palaavat rantaan illaksi kääntynyt päivä on. Piirretään vielä, hei, sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion.

Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan. Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan.”

Kyllästymisen sielunmaisemaa

verbi, kyllästyn, kyllästyi, kyllästyttiin

kyllästyä: saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin, väsyä, ikävystyä, pitkästyä, tympääntyä, tympeytyä, työlästyä johonkin. esim. Kyllästyä baariruokaan. Jonotti lippua kyllästymiseen asti. Elämään kyllästynyt.

Tämän selityksen löysin nykysuomen sanakirjasta sanalle kyllästyä. Avioeroon liittyy jossain määrin kyllästyminen, sillä eihän mistään mielenkiintoisesta halua eroon. Ja kun kerran on näin, johtaa se automaattisesti kysymykseen: mihin minussa kyllästyttiin? Koska en ole saanut asianomaiselta vastausta tähän kysymykseen, joudun itse analysoimaan asiaa suurella puskapsykologivarmuudella.

1. saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin. Voiko toisesta ihmisestä saada tarpeekseen? Ehkä, jos on hankala, vaikea tai muuten päsmäri. Silloin ymmärrän kyllikseen saamisen. En tunnusta, tuomio: syytön! Jatkan analyysiä.

2. väsyä, ikävystyä. Uskon kyllä, että minuun voi väsyä. En ole helppo ihminen ongelmineni. Jotta minua jaksaisi, täytyy sietää tunnekuohuja ja tunteenilmaisuja. Ja niihin voi väsyä kyllä. Mutta en vain voi mitään sille, että kaikki aina oikeasti tuntuu joltakin. Käytän harvoin jos koskaan sanaa ihan sama. Ja sitten ehkä huonoin asia minussa on se, että olen niin kovin arkipäiväinen. Minulle riittää tavallinen elämä, en tarvitse hohtoa ja meininkiä. Tykkään olla kotona, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, sisustaa ja olla vaan. Ja siihen voi toinen todellakin väsyä ja ikävystyä, jos omaa ihan toiset intressit. Joten: myönnän, syyllinen! Mutta jatkan edelleen analyysiä.

3. pitkästyä, tympääntyä. Olenko siis tylsä? Kerronko pitkästyttäviä ja tylsiä juttuja? Pukeudunko värittömästi ja mitäänsanomattomasti? Olenko huono seuranpitäjä? Tähän en osaa uskoa, jos olen ihan rehellinen. Tunnen paljon pitkästyttävämpiäkin ihmisiä joiden avioliitot ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, eivätkä heidän miehensä ole juosseet muiden helmojen perässä. Olen siis syytön!

Ehkä mies kyllästyi, väsyi, ikävystyi kaikkeen yhteensä. Paitsi minuun ja tavallisuuteeni, myös itseensä minun kanssani. Jospa hän kyllästyikin juuri siihen, millaiseksi itse oli tullut meidän yhteiselomme aikana ja näki valoa tunnelin päässä tässä toisessa ihmisessä ja erilaisessa yhtälössä.

Tekee kipeää pohtia tätä. Olenko siis olosuhteiden uhri? Mihin asioihin olisin itse voinut vaikuttaa? Mitkä asiat olivat minulle niin tärkeitä, että en halunnut muutosta? Ei ero ole yhden ihmisen syy, ei edes sen toisen naisen (vaikka niin pitkään itselleni uskottelin). Mutta sen haluaisin uskoa, että olen tehnyt parhaani siinä elämässä mitä olen elänyt.

Vaate, johon kyllästyy, heitetään pois tai annetaan jollekin toiselle. Ruoka, johon kyllästyy, vaihdetaan uuteen mielenkiintoisemman makuiseen. Ihminen, johon kyllästyy, hylätään. Mutta aine ei katoa olemattomiin, eikä ihminen lakkaa elämästä kyllästymisen seurauksena. Muuttuneena, ehkä. Toisaalta hauraampana, toisaalta vahvempana.

a

 

Nuku, nuku, nurmilintu

Kun olin lapsi, menin usein päiväunille nukkumaan mummun selän taakse. Mummun hengitys oli tasaisen rauhallista ja siihen oli hyvä itsekin nukahtaa. Tai hiljaisen pehmeään kuorsaamiseen. Turvallinen paikka pienelle tytölle. Muistan päiväpeiton värin ja kuosin. Herätessä oli virkeä olo.

Nuorena oli tärkeää että sai nukkua yksin. Juuri siinä asennossa missä halusi. Vaikka jaoin huoneeni sisaren kanssa (niin kauan kuin hän oli kotona), oli meillä vähän eri nukkumisrytmi. Minä valvoin usein pitempään, vaikka olin nuorempi. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin tulevaisuudesta jossain kaukana.

Toisen kanssa nukkumiseen oli sitten vaikeaa tottua. Ja vähän hämmentävää. Onko pakko mennä nukkumaan yhtäaikaa vai voiko pitää oman unirytminsä? Häiriintyykö sitä toisen nukkumisäänistä? Haluanko oman peiton? Monia kysymyksiä, jotka ajan myötä saivat vastauksensa. Ja eri aikoina toimi eri tavoin. Joskus sitä halusi nukkumaan yhtäaikaa, joskus taas oli pakko hakemalla hakea tekemistä, että toinen olisi varmasti nukahtanut ennen minua.

Lasten tullessa oppi uuteen nukkumiseen ja nukkumattomuuteen. Toisen tarpeet menivät varmasti omien ohi. Kun pieni lapsi nukahtaa syliin ja luottaa ehdoitta siihen, että sinä pidät hänestä huolta, tuntuu elämä todellakin elämisen arvoiselta. Toiset lapset nukahtivat mielellään viereen, toiset halusivat alusta asti oman reviirin. Niin se vain on.

Tänä päivänä on onnellinen kun ylipäätään saa nukkua ja pystyy nukkumaan enemmän kuin 5 tuntia yössä. Olosuhteisiin reagoi herkemmin. Ja keskellä yötä herättyään miettii helposti eriasteisia huolia ja murheita. Yöllä nekin tuntuvat kasvavan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Silloin auttaa kun nousee hetkeksi ylös ja tekee ihan muita asioita. Ja ennen pitkää kömpii takaisin sänkyyn. Silloin toisen läheisyys on lahja, eikä itsestäänselvyys. Saa jälleen kuunnella toisen tasaista hengitystä, kaivautua lähemmäksi ja antaa unen tulla. Tällä kertaa syvempänä ja levollisempana.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.

Äitienpäivän jatkot

peikonlehti-ja-sydän

Äitienpäivän aamu on ollut leppoisa. Nukuttiin pitkään kun koko porukalla katsottiin viime yön euroviisut loppuun asti. Mukavia lapsia minulla. Ja rakkaita. Olen etuoikeutettu, tiedän sen.

Lapsena juostiin sisaren kanssa äitienpäiväaamuna paljain jaloin ( eka kerta joka kevät) pihan poikki hakemaan valkovuokkokukkakimput paitsi äidille myös mummulle. ja he olivat iloisia. Varsinkin mummu. Halasi pehmeästi ja kiitti. Hän on ollut minun elämässäni se äiti-esikuva. Kovia kokenut, mutta ei yhtään katkera. Iloitsi iloitsevien kanssa ja itki itkevien kanssa. Käski katsoa eteenpäin ja yrittää uudelleen.

Kun mummu kuoli, koko koti tuntui tyhjältä, eikä enää kodilta. Se muuttui äidin ja isän asunnoksi. Henki puuttui. Mummu kävi aina heiluttamassa ulkona kun lähdin viikonloppuvierailulta. Sitten tuli maailman paskin sairaus: syöpä ja mummun piti taistella vielä viimeisetkin vuotensa. Siitä olen vihainen Jumalalle. Tiesin, koska oli viimeinen kerta kun mummu tuli heiluttamaan ulos. Tiesin sen sisimmässäni. Tiesin kun mummu tuli rappusille saattamaan viimeisen kerran. ja tiesin, kun häntä ei enää voinut pyytää ulos saattamaan.

Viimeinen hyvästi tapahtui kun mummu makasi paareilla odottaen ambulanssin lähtöä. Hän otti minua kädestä, hymyili, ja sanoi: sinä olet, Ainoleena, hyvä tyttö. Ne sanat ovat lohduttaneet minua kaiken keskellä ja tuoneet uskoa siihen, että toisten ihmisten sanat ja teot eivät näe sitä minää joka oikeasti olen. Mummu sanoi, että olen hyvä tyttö ja hän tunsi minut ihan kaikkineni.

oviMinulla on mummua ikävä, vaikka hän kuoli 28.12. 1985. Viattomien lasten päivänä. Hän ei ehtinyt nähdä minun lapsiani, vanhimmaiseni syntyi heinäkuussa 1987. Hän ei voinut olla tukenani vaikeimmissa vaiheissani. Mutta uskon siihen, että voimme vielä viettää hänen kanssaan taivaassa melkoiset äitienpäivän jatkot. Esittelen hänelle ihanat lapseni ja voimme nauraa ja iloita yhdessä. Ihan niinkuin teimme silloin kun sain olla itsekin lapsi.

rakkaus on väkevämpi kuolemaa <3

Vuoden äiti

Äitienpäivän alla palkitaan yleensä vuoden äitejä. Monesti nämä palkitut ovat monilapsisen perheen äitejä ja kuvissa he ovat lyyrarivi rinnuksilla. Kuvasta saa sen käsityksen, että hyvin on mennyt, uhrauduttukin on ja ylioppilaita on lapset kaikki tyynni. Olen varmasti kateellinen äitiyden kymppisuoristuksista, mutta haluaisin muistaa vuoden äiti-palkinnolla myös toisenlaisia äitejä.

Äitejä, jotka joutuvat kipuilemaan taloudellisessa ahdingossa ja miettimään, että mistä ihmeestä saataisiin rahat sähkölaskuun, puhumattakaan lapsen uusiin vaatteisiin pieneksi jääneiden tilalle.

Äitejä, joiden lapsella on päihdeongelma ja jotka antaisivat vaikka oman henkensä, jotta lapsella olisi selvä viikonloppu.

Äitejä, jotka pelkäävät koko ajan, että lapsen itsetuhoisuus menee niin pitkälle, että kohta tätä lasta vaan yksinkertaisesti ei enää ole.

Äitejä, jotka yrittävät tehdä kolmea pätkätyötä limittäin, että raha riittäisi perheessä.

Äitejä, jotka istuvat sairaalan ensiapuaseman odotushuoneessa ja pitävät lapsensa kädestä kiinni, jotta tämä ei lannistuisi masennuksensa alle.

Onnistuminen kasvatuksessa on helppo erottaa ehkä lyyrarivistön perusteella, mutta toisenlaisia onnistujia löytyy hyvin erilaisista asioista. Lempilauluni ei ole koskaan ollut äideistä parhain. Lasteni onnistuminen ei ole riippunut minusta tai minun erinomaisuudestani. Onneksi en ole myöskään kaikkea pystynyt pilaamaankaan epäonnistumisillani.

Lasteni elämä ja polku on heidän omansa. Olen saanut kulkea heidän rinnallaan. Heillä on minun geenini, mutta onneksi myös isiensä geenit. Heillä on myös oma tahto ja luonne. Kaikki asiat mitkä heille tapahtuvat eivät tapahdu minun takiani tai siitä riippuen. Olen syvästi kiitollinen lapsistani. En olisi ansainnut neljää ihanaa lasta, mutta olen ylpeä heistä jokaisesta. Lyyrarivistöni on vielä vaiheessa, mutta olen saanut heiltä runsaasti rakkautta, kunnioitusta ja iloa.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua teille kaikille! Seuraavan kirjoituksen kirjoitan vasta maanantaina, sillä saan kaikki lapseni luokseni koko viikonlopuksi. aion siis nauttia heidän seurastaan- täysin siemauksin. <3

 

 

Musiikin voima

Eroprosessin yhteydessä kiinnitin erityisesti huomiota musiikin voimaan ja erityisesti laulujen sanoituksiin. Ennen täysin yhdentekevät jollotukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Muistan kerrankin, kun energiatyhjiötä täyttäessäni kuntosalilla aloin kuunnella taustalla soivaa biisiä. Anna puu lauloi säännöistä rakkaudelle. En ollut ennen tajunnut millainen syrjähypyn riemuylistys se kappale on. Emme saa paljastaa asioita kotona rakkaillemme. Niinpä. Minua alkoi kuvottaa ja sain melkein paniikkikohtauksen kesken juoksumattotreeniä.

Niihin aikoihin, kun muutin tyttären kanssa pikku kaksioomme, soi radiossa paljon Haloo Helsingin Vapaus käteen jää. Kun tultiin kohtaan missä lauletaan:” Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. Ei muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itket kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan.
On paljon tasoja vielä meidän edessä. Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä. Tää kaikki ei oo meidän käsissä. Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton, mutta lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.”pistin radion täysille ja lauloin mukana. Jälkeenpäin olo oli aina vähän voimaantuneempi ja parempi.

Viime syksynä aloitin vanhan harrastuksen uudelleen. Liityin oopperakuoroon. Aloitin varovasti alttostemmalla Brahmsin Requiemissä. Kaunis teos. Musiikki täytti minut kokonaan ja sain iloita siitä, että minusta lähtee taas ääni. Kevätpuolella pääsin sopraanoon ja opettelin taas laulamaan korkealta. On uskomaton tunne, kun uskaltaa ottaa korkean sävelen. Avata suu kitalakeen asti ja antaa tulla. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen oli kuin suussani olisi ollut liian iso omena, kokonaisena. Mutta tämä vahvistaa paitsi ruumistani, myös sieluani ja mieltäni. Minä pystyn vielä johonkin. Minä kelpaan ja saan aika ajoin jopa kaunista jälkeä.

Välillä tulee aikoja kun joku kappale saa kyynelet silmiini. Muistot ovat liian kokonaisvaltaisia. Silloin voi antaa tunteen tulla, pitää sen laulun ajan läsnä, tutkia sitä turvallisesti ja sitten viimeisten tahtien tullessa luovuttaa muistot musiikin mukana kaikkivaltiuden hoidettavaksi. Pyyhkiä kasvot puhtaalla nenäliinalla ja lähteä uuteen alkuun, kerta toisensa jälkeen.

Onko kiltteys hyve vai kirosana?

Lapsena minua opetettiin kiltiksi. Ja voi miten kiltti yritinkään olla. Koin huonoa omaatuntoa siitä, jos en luopunut omasta hyvästä toisen vuoksi. Itkin, jos toista moitittiin. Pyysin anteeksi aikuiselta, vaikka aikuinen oli toiminut itse väärin. Varoin suututtamasta äitiä, ettei hänelle vaan tule paha mieli. Pidin tätä ainoana oikeana, todella kristillisenä tapana toimia. Luovu omasta, anna toiselle. Tulee hyvä mieli ja palkka taivaassa.

Kiltteys ei ole synonyymi sanoille ystävällisyys, lempeys, empaattisuus tai hyvyys. Kiltti ihminen syö seisaallaan, istuu vaikka vaan hyllyllä, asettuu toisen jalkojen juureen ja katsoo spanielin silmillä. Ja pienentää itseään koko ajan. Uhrautuu ja tekee itseään tärkeäksi uhrauksillaan. Sitten ihmettelee kun se palkka ei ollutkaan semmoinen kuin toivoi. Muut eivät nostaneetkaan kilttiä ihmistä jalustalle, vaan tallasivat jalkoihinsa ja lakkasivat huomaamasta. Kiltti katkeroituu ja ajattelee, että paskat.

Kiltti ihminen on todella helppo lapsi, sillä hän ei pyydä itselleen mitään.  Kiltti ihminen on ihana vaimo, joka passaa ja peesaa ja väistyy taka-alalle kun vähänkin ärähdetään. Tulee kolostaan ja sanoo, että anteeksi, olinpas minä nyt tuhma kun en heti ymmärtänyt. Ja tekee hyvän aterian tai antaa sovintoseksiä. Kiltti ihminen luopuu työpaikalla omista vapaistaan tai lomatoiveistaan, koska eihän minulla ole mitään tärkeää. Lääkärille kiltti ihminen on helppo potilas. Kaikkea saa tehdä, eikä tarvitse antaa palvelua eikä huomiota. Kerrankin ihminen joka ei kysele eikä vaadi. Ravintolassa kiltti syö kiltisti kaiken, oli annos sitten kylmä tai liian suolainen tai palvelu heikkoa ja hidasta. Kiitos, oli hyvää, anteeksi tämä vaiva, ymmärrän kyllä että on kiire.

Miksi kiltteys on mielestäni kirosana? Kiltti asettuu aina toisen alapuolelle, ei rinnalle tasavertaiseksi. Samalla kiltti antaa toiselle kaiken vastuun siitä mitä tapahtuu, väistyy ja muuttuu näkymättömäksi. Ja kerää itselleen katkeruuden siemeniä mielensä säkkiin kasvatettavaksi.

Missä vaiheessa lakkasin olemasta kiltti? Ehkä en ollut sitä sittenkään pohjimmiltani aidosti koskaan. Murrosiässä opettelin sanomaan vastaan. Sain kuulla kuinka kiittämätön olen, enkä niinkuin tuo toinen sisar. Kun aloin pukeutua niinkuin itse halusin, minua paheksuttiin ja vähän naurettiin. Kun en ollut tunnollisuuden perikuva minun sanottiin vielä joskus kuolevan nälkään ja tomuun.

Toinen täytyy ottaa huomioon, mutta rinnalla kulkien. Samalta tasolta. Sen taidon opetteleminen kestää koko iän ajan. Välillä sen osaa paremmin, välillä huonommin. Astinlaudaksi ei saa ruveta. Eikä puujumalaksi. Ja spanielinsilmätkin on kauniit- vain spanielilla.

 

Ystävällisyyden mitta

Tänä päivänä kun julkkikset eroavat, he hehkuttavat lehdissä, että erosimme ystävinä.

Minä yritin olla ystävä ja ystävällinenkin. Kunnes tajusin, että joka kerta kun olen ystävä, joudun luopumaan omastani. En voi leikkiä, että kaikki on hyvin. En voi väittää, että en välittäisi siitä mitä on tapahtunut. En vain voi enää kuulla ja kuunnella. Sillä aina kun kuuntelen, myös kuulen asioita joita minun ei ole tarkoitettu kuulevan. Sitä tekee 15 vuoden vanha ystävyys. Ja nyt ei ole enää ystävyyttä. On vain yhteinen lapsi.

Tuttuus ei katoa pitkään aikaan. Toisen erottaa katukuvasta jo kaukaa, vaikka paikalla olisi sata muuta ihmistä. Samat vitsit ja sananparret. Vähitellen tulee uusia sanontoja mitä uusi elämä on tuonut tullessaan. Puolin ja toisin. Se on hyvä. Se auttaa irrottautumisessa. Samoin kuin uusi pukeutumistyyli tai kampaus. Pikkuhiljaa tuttuus katoaa ja jäljelle jää neutraali. Sitten ei tule enää letkautettua vanhasta muistista asioita jotka vain harvat tietävät.

Mikä on ystävällisyyden mitta? Minkä verran voin antaa ystävällisyyttä ilman että luovun omista rajoistani? Milloin minulla on oikeus kääntää selkä, jotta saisin itseni suojeltua? Muistan laulun: minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä… nyt on vain suojeltava itsensä ja that`s it. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Ja välinpitämättömyyteen on vielä matkaa.

Lapsi kokee usein olevansa välissä. Se ei ole tarkoitus, eikä hyvä asia. Mutta millä säilytät neutraaliuden kaiken kokemasi jälkeen? Miksi vain toiselta vaaditaan epäinhimillisen täydellistä ja toinen saa olla raadollisen inhimillinen olalle taputtelijoineen kaikkineen? Ja niitä löytyy kyllä. Alfa-urokselle.

Ystävällisyyden mitta on kuitenkin itsensä kunnioittamisessa. Minä rakastan…minua.

 

Eksymättä et löydä perille

Arki alkoi ja samalla työt. Mielessä monta asiaa ja monta kirjoittamisen aihetta. Työhön on hyvä palata ja on hyvä olla työ, johon palata. Olen ollut hämmentynyt siitä määrästä mikä lukee tätä blogiani. Ja minä kirjoitan vain kokemuksiani ja näkemyksiäni sellaisina kuin ne näen ja koen.

Tähän aamuun en ehdi kirjoittaa enempää, mutta mielessä on yksi Tommy Tabermanin runo, johon ensimmäisen kerran tutustuin seinäkalenterin sivulla:

Jotka tulevat suorinta tietä
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

Niin se todella on.Eksyä pitää elämässä jossakin kohtaa. Tässä on syy miksi Jari Sillanpää voitti tähdettähdet. Tässä on syy miksi vanhuksen kasvoilla olevat rypyt ovat kauniit. Tässä on syy miksi tätäkin blogia luetaan. Kiitos siitä.

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.

Elämäni miehiä, osa 2

Tämä osa on ehkä kaikkein vaikein, sillä en tiedä mikä meihin meni. Elämäni suuri rakkaus, en voi kieltää sitä, enkä haluakaan. Kukaan ei mene naimisiin erotakseen tai epäonnistuakseen. Me yritettiin oikeasti. Tai minä ainakin yritin. Ihannepari, sanoivat ihmiset. Toisilleen luodut, sanoivat ystävät ja itkivät, kun kuulivat uutisen.

Kun päätimme erota, elimme kuukauden symbioottisessa suhteessa ja puhuimme asiasta yötäpäivää. Ja väsyimme paitsi teemaan myös itseemme ja toinen toisiimme. Jos en olisi saanut asuntoa niinkin nopeasti, olisimme varmaan olleet konkreettisesti toistemme kurkuissa kiinni. Niin raivokkaasti teimme eroa. Kun viime töiksemme teimme matkan anoppilaan, meitä seuranneet ihmiset olisivat luulleet, että tuossa kaksi rakastunutta ihmistä kulkee Rauman katuja käsi kädessä. Totuus oli, että jätimme jäähyväisiä yhteiselle elämällemme siinä ympäristössä missä olimme olleet kaikkein onnellisimpia. Suosittelen tätä kaikille eroaville pareille: menkää sinne mistä teillä on hyvät muistot, itkekää yhdessä ja haudatkaa menneet. Viimeiseksi mentiin  yhdessä Reetun keikalle ja laulettiin karaokea. Tai minä lauloin ja exä istui pöydässä, joi,itki ja kuunteli.

Ero oli väistämätön, olihan kysymyksessä toisen naisen väliintulo ja uuden elämän etsimistarve. Ja minä olin hukassa omassa itsessäni. Mitä minulle nyt tapahtuu? Olenko tuomittu deittailemaan yhdentekeviä ihmisiä? Minusta ei olisi siihen, baarien lihatiskille, ja yksin en haluaisi lopunelämääni viettää. Olin pihalla ja surullinen ja vihainen ja väsynyt ja pettynyt ja kuollut. Minä siis lähdin ja kuolin. Jotta sain vetää elämän henkeä uudelleen sisääni. Sillä hengittämättä ei vaan voi olla. Rakkaus odotti kulman takana, vaikka kaikki merkit olivat sitä asiaa vastaan, eikä kukaan pystynyt sitä uskomaan.

Avasin tietokoneen ja menin sinne, missä on ihmisiä, ehkä joku minuakin varten. 😀

 

Elämäni miehiä osa 1

ruusuOlen mennyt naimisiin kolme kertaa. Ei muuten ole mikään kehumisen paikka tämä. Mikä ihme siinä on, että ei ole voinut kerralla onnistua? Suomeksi: mitä ihmeen vikaa minussa oikein on? Pakkohan se on olla minussa vika kun eivät miehet oikein tahdo pysyä kauaa samassa osoitteessa kanssani? Tai kaksi ensimmäistä liittoani kesti molemmat 15 vuotta eikä nykyinen puoliso ole vielä alkanut kerätä tavaroitaan matkalaukkuihin. Olemme kylläkin vielä tuore pari, joten onnea pitäisi riittää vielä jonkun aikaa.

Ensimmäisen aviomieheni tapasin Porissa. juu, kehtaan tunnustaa. Porissa asuu porilaisia, joten kyllä, hän on porilainen. Olin juuri täyttänyt kypsät 20 vuotta kun avioiduimme. Se oli silloin tapana. Ei avoliittoa, suoraan vaan naimisiin, siitä se onni aukeaa…yeah, right!!

Hääyönä sulho karkasi hotellin baariin ja totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Meitä ei oltu luotu toisillemme, mutta ei sitä kukaan etukäteen suostunut kertomaan. Se oli asia, joka oli opittava kantapään kautta. Ja kantapäitä kulutettiin puolin ja toisin. Minä suurine haaveineni ja odotuksineni ja toinen omine jahkailuineen ja riippuvuuksineen. Ei ollut paha  mies, eikä häijy, ei vaan minulle sopiva. Joskus ajattelin, että olisi sillä edes toinen nainen, voisi lähteä kisaamaan ( niinhän minä silloin sinisilmäisyyksineni ajattelin), mutta kun pullon kanssa ei oikein pysty kilpailemaan. Aloin häiriökäyttäytyä, tuli ihastumisia. Ensin suretti, sitten ahdisti ja lopulta ei enää tuntunut miltään. Ja se oli merkki, the sign!

Kolmen pojan jälkeen ystävän neuvosta katsoin itseäni peiliin ja totesin, että peilistä minua katsoo juuri se henkilö, jolle olen elämästäni tilivelvollinen ja jonka hyvinvoinnista olen täysin riippuvainen. Pakko lähteä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä ja kuolla. Ei ehkä niinkään fyysisesti, vaikka siitäkään en enää ollut ihan varma, vaan henkisesti ja elämänilon kannalta.

Silloinen appiukkoni kysyi minulta että mikä nyt sitten muka on se syy miksi minun on erottava. Vastasin hänelle, että vaikka selittäisin sitä hänelle kaksi viikkoa yötäpäivää, ei hän sitä siltikään ymmärtäisi. Enkä selittänyt. Lähdin. Muutin yksinhuoltajaparatiisiin, rivaripäätyyn itse suunnittelemastani omakotitalosta. Toiselle jäi omakotitalo ja kaksi autoa. Minulle tuli mukaan kolme pientä poikaa ja oma vapauteni. Osituksessa sain 2400mk!! Jiihaa! Laitoin elämän risaiseksi (seuraavalla ”häämatkalla”).

Tuuli on voimauttava elementti

pilvihattaraRannikolla asuessa tottuu tuuleen. Raumalla asuessani lähdin joskus syysmyrskyillä kävelemään rantaan, jotta paitsi tuntisin tuulen, myös näkisin sen ja aallot, jotka löisivät voimallisina rantaan. Tuuleen voi ja saa myös huutaa, eikä haittaa yhtään vaikka vähän itkettää, sillä aina voi sanoa että tuuli kävi silmiin.

Kun sairastuin keuhkosarkoidoosiin, oli usein se tunne, että happi loppuu. Ei ollut hyvä olla ahtaassa pienessä tilassa, vaan sieltä piti päästä pois. Muistan yhdenkin konsertin missä ajauduin keskelle vellovaa nuorisojoukkoa. Vaikka biisi oli hyvä, lähdin pois.

huipulla-tuuleeTunturin laella on paljon ilmaa. Kun lähdet kapuamaan rinkka selässä tunturin rinnettä ylöspäin on ympärilläsi ensin pensaita ja puita. Pikkuhiljaa alkavat puut pienetä ja lopulta on vain matalaa varvikkoa. Siinä kohtaa yleensä haluan pysähtyä ja vetää ensimmäisen kerran syvään henkeä ja impata tunturituulta. Tuulen voimistuessa tuntee kuinka se puhaltaa kaikki pahat ajatukset ja tunkkaantuneet tunteet huitsin hömelöön.

Tuuli voi olla myös lempeä. Leuto kesätuuli silittää poskeasi ja tunnustaa olevansa ystäväsi. Se hyväilee ihoasi ja saa sinut tuntemaan itsesi jotenkin kokonaisvaltaisemmin. Koska viimeksi olet itse koskenut omaa ihoasi vain koskemisen vuoksi? tai antanut jonkun toisen tehdä sen?

Tuulelle voit antaa myös vastusta. Aina ei tarvitse taipua tuulen mukana, vaan voit puskea vastaan ja sanoa ei, tätä en halua. Minä haluan itse päättää mitä teen ja minne käännyn. Olen oman elämäni sankari kaikesta huolimatta. Vaikka en aina onnistu, saan yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Se Juha Tapion biisi Raikas Tuuli on ihana. Tule ja puhalla pois pilvet pinttyneet!

Elämänilon hukkaaminen on valitettavan helppoa

Minua sanottiin lapsena aina sunnuntailapseksi, sillä synnyin sunnuntaina. Elämänvaiheeni saivat minut kuitenkin epäilemään asiaa kunnes tajusin, että olen syntynyt tuomiosunnuntaina. Se selittääkin sitten jo jotain. Eli ihan ei ole mennyt niinkuin toivoa sopii., mutta asioihin olen pyrkinyt suhtautumaan sangviinisen luottavaisesti. Tuulta päin ja parempaa odotellessa- asenteella. Aina se ei vaan ole ollutkaan yhtä helppoa ja tilanteiden kasaantuessa yhä vaikeampaa.Viimeisimpiä koetinkiviä oli juuri tuo avioero ja se miten kovasti minusta haluttiin eroon.

Ensin tuli kipu. Se oli oikeasti möykky rintalastan kohdalla, joka ei häipynyt yölläkään. Tai tuntui siltä, että juuri yöllä se suureni niin, että vaikeutti pallean työskentelyä ja sitä kautta hengittämistä. Piti huokailla, jotta keuhkot olisivat saaneet tarvitsemansa määrän happea. Nyt ymmärrän kovia kokeneiden vanhojen naisten huokailun ja ääneen voivottelun, sillä se oikeasti auttaa pahimman yli. Tai sitten puhaltelu. Kuulostin ja näytin varmaan valaalta kuivalla maalla. Ei mairittelevaa, believe me!

Sitten tuli pahoinvointi. Aloin oksennella, enkä saanut syödyksi kuin ihan pakolla. Tuohon aikaan tyttärelläni oli anorektisia taipumuksia ja omien kokemusteni kautta tajusin, että ihmiselle, jolla on sisällään helvetin huono olo, on aivan turha sanoa, että syö syö. Kyllä jokainen tietää, että syöminen on tärkeää, mutta kun ei vaan pysty. Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…

Seuraava asia oli voimattomuus. Jaksoin vain vähän kerrallaan ja uupumus iski pienestäkin voimien ponnistamisesta. Tämä oli muuttamisen suhteen todella haitallista, sillä jaksoin pakata tavaroitani aina vaan vähän kerrallaan, enkä välittänyt siitä mitä pakkakasin tai jätin pakkaamatta. Jälkeeni jäi asioita, joista olisin ehkä vähän sinnikkäämminkin voinut pitää puoliani, mutta kun ne eivät tuolloin keskellä kaikkea tuntuneet merkittäviltä. Pieniä asioita kaiken muun rinnalla.

Kaikkein haitallisin ja pitkävaikutteisin asia on ollut kuitenkin ajatus siitä, että minulle tehtiin niin rumasti. Että minulla ei ollut mitään arvoa. Että minulle piti tehdä niin rumasti kun en muuten tajunnut lähteä ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen ja hienoon elämään. Entäpä minun elämäni? Ei kukaan kysynyt minulta mitä minä haluan. Minulle ei annettu mitään mahdollisuutta. Ei mahdollisuutta muuttaa tai korjata asioita jotka olivat huonosti. Minusta vaan piti päästä eroon. olin torso, huono, epäonnistunut, ruma, lihava, epäkelpo, vanhentunut. Minut poistettiin käytöstä punaisella aleleimalla. Vaikka nykyään pystyn näkemään itseni jo vähän paremmassa valossa, tarraleiman liimapinta on edelleen näkyvissä, vaikka olen sen punaisen pintakerroksen jo saanut hinkattua pois. Sitkeässä on, but I´m working on it.

Vaikeissa elämäntilanteissa olen aina alkanut yksinkertaistaa elämää. Esimerkiksi: aamulla töihin lähtiessä, jos aurinko paistaa, pysähdyn hetkeksi kasvot valoon päin, suljen silmäni ja iloitsen vaikka siitä, että olen olemassa. Sittenkin, pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet rakkaat ihmiset. Vanhin poikani tuli Turusta asti muuttamaan äitiä ja pikkusiskoa, kun tarvittiin kahta vahvaa hauista ja tasoittavaa mentaliteettia. Kiitos siitä! Tytär on ollut olemassa ja hänen tukemisensa on auttanut minua unohtamaan omat huoleni aina hetkeksi. Kiitos siitä! Muuta pojat ovat antaneet äidille tilaa, eivätkä ole vahvistaneet pahoinvointiani jatkuvalla jauhamisella. Kiitos siitä! Ja sitten on tämä ihanan lämmin uusi ihminen: mies. Välillä tuntuu, että hänessä on yksi suuri sydän, joka ymmärtää ja rakastaa. Ihme (sillä uskon, että niitäkin vielä tapahtuu). Kiitos siitä!