Elämänilon hukkaaminen on valitettavan helppoa

Minua sanottiin lapsena aina sunnuntailapseksi, sillä synnyin sunnuntaina. Elämänvaiheeni saivat minut kuitenkin epäilemään asiaa kunnes tajusin, että olen syntynyt tuomiosunnuntaina. Se selittääkin sitten jo jotain. Eli ihan ei ole mennyt niinkuin toivoa sopii., mutta asioihin olen pyrkinyt suhtautumaan sangviinisen luottavaisesti. Tuulta päin ja parempaa odotellessa- asenteella. Aina se ei vaan ole ollutkaan yhtä helppoa ja tilanteiden kasaantuessa yhä vaikeampaa.Viimeisimpiä koetinkiviä oli juuri tuo avioero ja se miten kovasti minusta haluttiin eroon.

Ensin tuli kipu. Se oli oikeasti möykky rintalastan kohdalla, joka ei häipynyt yölläkään. Tai tuntui siltä, että juuri yöllä se suureni niin, että vaikeutti pallean työskentelyä ja sitä kautta hengittämistä. Piti huokailla, jotta keuhkot olisivat saaneet tarvitsemansa määrän happea. Nyt ymmärrän kovia kokeneiden vanhojen naisten huokailun ja ääneen voivottelun, sillä se oikeasti auttaa pahimman yli. Tai sitten puhaltelu. Kuulostin ja näytin varmaan valaalta kuivalla maalla. Ei mairittelevaa, believe me!

Sitten tuli pahoinvointi. Aloin oksennella, enkä saanut syödyksi kuin ihan pakolla. Tuohon aikaan tyttärelläni oli anorektisia taipumuksia ja omien kokemusteni kautta tajusin, että ihmiselle, jolla on sisällään helvetin huono olo, on aivan turha sanoa, että syö syö. Kyllä jokainen tietää, että syöminen on tärkeää, mutta kun ei vaan pysty. Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…

Seuraava asia oli voimattomuus. Jaksoin vain vähän kerrallaan ja uupumus iski pienestäkin voimien ponnistamisesta. Tämä oli muuttamisen suhteen todella haitallista, sillä jaksoin pakata tavaroitani aina vaan vähän kerrallaan, enkä välittänyt siitä mitä pakkakasin tai jätin pakkaamatta. Jälkeeni jäi asioita, joista olisin ehkä vähän sinnikkäämminkin voinut pitää puoliani, mutta kun ne eivät tuolloin keskellä kaikkea tuntuneet merkittäviltä. Pieniä asioita kaiken muun rinnalla.

Kaikkein haitallisin ja pitkävaikutteisin asia on ollut kuitenkin ajatus siitä, että minulle tehtiin niin rumasti. Että minulla ei ollut mitään arvoa. Että minulle piti tehdä niin rumasti kun en muuten tajunnut lähteä ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen ja hienoon elämään. Entäpä minun elämäni? Ei kukaan kysynyt minulta mitä minä haluan. Minulle ei annettu mitään mahdollisuutta. Ei mahdollisuutta muuttaa tai korjata asioita jotka olivat huonosti. Minusta vaan piti päästä eroon. olin torso, huono, epäonnistunut, ruma, lihava, epäkelpo, vanhentunut. Minut poistettiin käytöstä punaisella aleleimalla. Vaikka nykyään pystyn näkemään itseni jo vähän paremmassa valossa, tarraleiman liimapinta on edelleen näkyvissä, vaikka olen sen punaisen pintakerroksen jo saanut hinkattua pois. Sitkeässä on, but I´m working on it.

Vaikeissa elämäntilanteissa olen aina alkanut yksinkertaistaa elämää. Esimerkiksi: aamulla töihin lähtiessä, jos aurinko paistaa, pysähdyn hetkeksi kasvot valoon päin, suljen silmäni ja iloitsen vaikka siitä, että olen olemassa. Sittenkin, pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet rakkaat ihmiset. Vanhin poikani tuli Turusta asti muuttamaan äitiä ja pikkusiskoa, kun tarvittiin kahta vahvaa hauista ja tasoittavaa mentaliteettia. Kiitos siitä! Tytär on ollut olemassa ja hänen tukemisensa on auttanut minua unohtamaan omat huoleni aina hetkeksi. Kiitos siitä! Muuta pojat ovat antaneet äidille tilaa, eivätkä ole vahvistaneet pahoinvointiani jatkuvalla jauhamisella. Kiitos siitä! Ja sitten on tämä ihanan lämmin uusi ihminen: mies. Välillä tuntuu, että hänessä on yksi suuri sydän, joka ymmärtää ja rakastaa. Ihme (sillä uskon, että niitäkin vielä tapahtuu). Kiitos siitä!

 

2 comments

  • ”Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…”

    Mulla ihan leuka loksahti, kun luin tän. Ei kai nyt kukaan oikeasti voi näin sanoa?!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 61 = 64