Ystävällisyyden mitta

Tänä päivänä kun julkkikset eroavat, he hehkuttavat lehdissä, että erosimme ystävinä.

Minä yritin olla ystävä ja ystävällinenkin. Kunnes tajusin, että joka kerta kun olen ystävä, joudun luopumaan omastani. En voi leikkiä, että kaikki on hyvin. En voi väittää, että en välittäisi siitä mitä on tapahtunut. En vain voi enää kuulla ja kuunnella. Sillä aina kun kuuntelen, myös kuulen asioita joita minun ei ole tarkoitettu kuulevan. Sitä tekee 15 vuoden vanha ystävyys. Ja nyt ei ole enää ystävyyttä. On vain yhteinen lapsi.

Tuttuus ei katoa pitkään aikaan. Toisen erottaa katukuvasta jo kaukaa, vaikka paikalla olisi sata muuta ihmistä. Samat vitsit ja sananparret. Vähitellen tulee uusia sanontoja mitä uusi elämä on tuonut tullessaan. Puolin ja toisin. Se on hyvä. Se auttaa irrottautumisessa. Samoin kuin uusi pukeutumistyyli tai kampaus. Pikkuhiljaa tuttuus katoaa ja jäljelle jää neutraali. Sitten ei tule enää letkautettua vanhasta muistista asioita jotka vain harvat tietävät.

Mikä on ystävällisyyden mitta? Minkä verran voin antaa ystävällisyyttä ilman että luovun omista rajoistani? Milloin minulla on oikeus kääntää selkä, jotta saisin itseni suojeltua? Muistan laulun: minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä… nyt on vain suojeltava itsensä ja that`s it. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Ja välinpitämättömyyteen on vielä matkaa.

Lapsi kokee usein olevansa välissä. Se ei ole tarkoitus, eikä hyvä asia. Mutta millä säilytät neutraaliuden kaiken kokemasi jälkeen? Miksi vain toiselta vaaditaan epäinhimillisen täydellistä ja toinen saa olla raadollisen inhimillinen olalle taputtelijoineen kaikkineen? Ja niitä löytyy kyllä. Alfa-urokselle.

Ystävällisyyden mitta on kuitenkin itsensä kunnioittamisessa. Minä rakastan…minua.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

6 + 1 =