Onko kiltteys hyve vai kirosana?

Lapsena minua opetettiin kiltiksi. Ja voi miten kiltti yritinkään olla. Koin huonoa omaatuntoa siitä, jos en luopunut omasta hyvästä toisen vuoksi. Itkin, jos toista moitittiin. Pyysin anteeksi aikuiselta, vaikka aikuinen oli toiminut itse väärin. Varoin suututtamasta äitiä, ettei hänelle vaan tule paha mieli. Pidin tätä ainoana oikeana, todella kristillisenä tapana toimia. Luovu omasta, anna toiselle. Tulee hyvä mieli ja palkka taivaassa.

Kiltteys ei ole synonyymi sanoille ystävällisyys, lempeys, empaattisuus tai hyvyys. Kiltti ihminen syö seisaallaan, istuu vaikka vaan hyllyllä, asettuu toisen jalkojen juureen ja katsoo spanielin silmillä. Ja pienentää itseään koko ajan. Uhrautuu ja tekee itseään tärkeäksi uhrauksillaan. Sitten ihmettelee kun se palkka ei ollutkaan semmoinen kuin toivoi. Muut eivät nostaneetkaan kilttiä ihmistä jalustalle, vaan tallasivat jalkoihinsa ja lakkasivat huomaamasta. Kiltti katkeroituu ja ajattelee, että paskat.

Kiltti ihminen on todella helppo lapsi, sillä hän ei pyydä itselleen mitään.  Kiltti ihminen on ihana vaimo, joka passaa ja peesaa ja väistyy taka-alalle kun vähänkin ärähdetään. Tulee kolostaan ja sanoo, että anteeksi, olinpas minä nyt tuhma kun en heti ymmärtänyt. Ja tekee hyvän aterian tai antaa sovintoseksiä. Kiltti ihminen luopuu työpaikalla omista vapaistaan tai lomatoiveistaan, koska eihän minulla ole mitään tärkeää. Lääkärille kiltti ihminen on helppo potilas. Kaikkea saa tehdä, eikä tarvitse antaa palvelua eikä huomiota. Kerrankin ihminen joka ei kysele eikä vaadi. Ravintolassa kiltti syö kiltisti kaiken, oli annos sitten kylmä tai liian suolainen tai palvelu heikkoa ja hidasta. Kiitos, oli hyvää, anteeksi tämä vaiva, ymmärrän kyllä että on kiire.

Miksi kiltteys on mielestäni kirosana? Kiltti asettuu aina toisen alapuolelle, ei rinnalle tasavertaiseksi. Samalla kiltti antaa toiselle kaiken vastuun siitä mitä tapahtuu, väistyy ja muuttuu näkymättömäksi. Ja kerää itselleen katkeruuden siemeniä mielensä säkkiin kasvatettavaksi.

Missä vaiheessa lakkasin olemasta kiltti? Ehkä en ollut sitä sittenkään pohjimmiltani aidosti koskaan. Murrosiässä opettelin sanomaan vastaan. Sain kuulla kuinka kiittämätön olen, enkä niinkuin tuo toinen sisar. Kun aloin pukeutua niinkuin itse halusin, minua paheksuttiin ja vähän naurettiin. Kun en ollut tunnollisuuden perikuva minun sanottiin vielä joskus kuolevan nälkään ja tomuun.

Toinen täytyy ottaa huomioon, mutta rinnalla kulkien. Samalta tasolta. Sen taidon opetteleminen kestää koko iän ajan. Välillä sen osaa paremmin, välillä huonommin. Astinlaudaksi ei saa ruveta. Eikä puujumalaksi. Ja spanielinsilmätkin on kauniit- vain spanielilla.

 

2 comments

  • Hyvää pohdintaa kiltteydestä! Kiltteys saattaa usein mennä liiallisuuksiin ja se luo hyvän sijasta pelkkää turhautumista ja halveksuntaa. Olen itsekin ajoittain sortunut tähän vääränlaiseen kiltteyteen. Haluan kuitenkin tuoda esille Stefan Einhornin näkökulman hänen kirjastaan ”Aidosti kiltti”. Hän antaa monia esimerkkejä siitä, että aito kiltteys on älykkyyden muoto, kun sen oikein oivaltaa. Tämä kirja on saanut minut vakuuttumaan siitä, että tietynlainen kiltteys on fiksuin tapa taplata arjessa.

    • Kiltteys onkin todella taitolaji. Siinä on juuri se elämänikäinen opettelu. Olen iloinen kommentistasi. Jos kiltteys menee marttyyriuden puolelle, se luo juuri mainitsemaasi turhautumista ja halveksuntaa. Kiltteyden pitäisi olla mielestäni ihmisyyden olemuksessa, jolloin se tulee arjen selviytymiskeinoksi. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

36 − 35 =