Kyllästymisen sielunmaisemaa

verbi, kyllästyn, kyllästyi, kyllästyttiin

kyllästyä: saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin, väsyä, ikävystyä, pitkästyä, tympääntyä, tympeytyä, työlästyä johonkin. esim. Kyllästyä baariruokaan. Jonotti lippua kyllästymiseen asti. Elämään kyllästynyt.

Tämän selityksen löysin nykysuomen sanakirjasta sanalle kyllästyä. Avioeroon liittyy jossain määrin kyllästyminen, sillä eihän mistään mielenkiintoisesta halua eroon. Ja kun kerran on näin, johtaa se automaattisesti kysymykseen: mihin minussa kyllästyttiin? Koska en ole saanut asianomaiselta vastausta tähän kysymykseen, joudun itse analysoimaan asiaa suurella puskapsykologivarmuudella.

1. saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin. Voiko toisesta ihmisestä saada tarpeekseen? Ehkä, jos on hankala, vaikea tai muuten päsmäri. Silloin ymmärrän kyllikseen saamisen. En tunnusta, tuomio: syytön! Jatkan analyysiä.

2. väsyä, ikävystyä. Uskon kyllä, että minuun voi väsyä. En ole helppo ihminen ongelmineni. Jotta minua jaksaisi, täytyy sietää tunnekuohuja ja tunteenilmaisuja. Ja niihin voi väsyä kyllä. Mutta en vain voi mitään sille, että kaikki aina oikeasti tuntuu joltakin. Käytän harvoin jos koskaan sanaa ihan sama. Ja sitten ehkä huonoin asia minussa on se, että olen niin kovin arkipäiväinen. Minulle riittää tavallinen elämä, en tarvitse hohtoa ja meininkiä. Tykkään olla kotona, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, sisustaa ja olla vaan. Ja siihen voi toinen todellakin väsyä ja ikävystyä, jos omaa ihan toiset intressit. Joten: myönnän, syyllinen! Mutta jatkan edelleen analyysiä.

3. pitkästyä, tympääntyä. Olenko siis tylsä? Kerronko pitkästyttäviä ja tylsiä juttuja? Pukeudunko värittömästi ja mitäänsanomattomasti? Olenko huono seuranpitäjä? Tähän en osaa uskoa, jos olen ihan rehellinen. Tunnen paljon pitkästyttävämpiäkin ihmisiä joiden avioliitot ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, eivätkä heidän miehensä ole juosseet muiden helmojen perässä. Olen siis syytön!

Ehkä mies kyllästyi, väsyi, ikävystyi kaikkeen yhteensä. Paitsi minuun ja tavallisuuteeni, myös itseensä minun kanssani. Jospa hän kyllästyikin juuri siihen, millaiseksi itse oli tullut meidän yhteiselomme aikana ja näki valoa tunnelin päässä tässä toisessa ihmisessä ja erilaisessa yhtälössä.

Tekee kipeää pohtia tätä. Olenko siis olosuhteiden uhri? Mihin asioihin olisin itse voinut vaikuttaa? Mitkä asiat olivat minulle niin tärkeitä, että en halunnut muutosta? Ei ero ole yhden ihmisen syy, ei edes sen toisen naisen (vaikka niin pitkään itselleni uskottelin). Mutta sen haluaisin uskoa, että olen tehnyt parhaani siinä elämässä mitä olen elänyt.

Vaate, johon kyllästyy, heitetään pois tai annetaan jollekin toiselle. Ruoka, johon kyllästyy, vaihdetaan uuteen mielenkiintoisemman makuiseen. Ihminen, johon kyllästyy, hylätään. Mutta aine ei katoa olemattomiin, eikä ihminen lakkaa elämästä kyllästymisen seurauksena. Muuttuneena, ehkä. Toisaalta hauraampana, toisaalta vahvempana.

a

 

2 comments

  • Sylvi / lyylinvieresta.blogspot.com

    Hieno teksti!

    En osaa edes muuta kommentoida. Oma eroni oli todella erilainen, erikoinenkin, kun nuoren ihmisen sairaus tuhosi hyvän liiton, mutta pystyn näkemään yhteneväisyyksiä moniin eroihin. On lohdullista lukea selviämistarinoita, oivalluksia eroon liittyen ja esimerkkejä.

    Voimia Sinulle, voimia meille eronneille!

    t. Sylvi alias Noormarkun Baugé

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

11 − 6 =