Sisällä asuu suru ja ilo

Sain tänään suruviestin. Yksi aivan ihana vanhempi herrasmies on päässyt taivaan kotiin. Kun muistelen häntä, huomaan samalla ajattelevani niitä muutamia vuosia jotka sain viettää hänen ystävänään. Ja kun ajattelen niitä vuosia, ajattelen samalla omaa elämääni noina vuosina.

Hautajaisissa usein huomaa itkevänsä myös itseään. Itkevänsä ikäväänsä eri ihmisiä ja asioita kohtaan. Itkevänsä menetettyjä asioita ja ihmisiä. Joku tuo mieleen jonkun muun ja taas itkettää. Itku on puhdistavaa, vaikkakin kovin hankalaa. Itku sekoittaa meikit ja tuhoaa mielenrauhan. Tai sitten se puhdistaa kasvot ja antaa mielenrauhan. Riippuu siitä mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Minulla on elämässäni ollut vuosia, jolloin en ole uskaltanut itkeä. Olen pelännyt erityisesti sitä, että itkettävät asiat ovat niin suuria että en saakaan itkuani loppumaan. Niinpä minulta meni aikaa kun päästin itkun vain silmään ja sitten vedin sen aina takaisin. Halusin työstää asiat sen kokoisiksi, että tiesin itkemään alkaessani pystyväni hallitsemaan sen edes jotenkin.

Nykyään osaan ja uskallan jo itkeä. Joskus vain istun aloillani ja kyneleet valuvat pikkuhiljaa kuumina silmäkulmasta pitkin poskea kaulan kuoppaan asti, josta ne sitten kuivaan ja pyyhin. Sanon sitä läheisilleni valuviaksi. Enkä ahdistu siitä. Enkä pelkää sitä. Kyyneleet tuntuvat joskus jopa hyviltä, sillä ne ovat konkreettisesti olemassa. Ne kertovat, että olen hengissä ja kykenen vielä tuntemaan.

Sisälläni asuu myös ilo. Ilo ja toivo kuuluvat yhteen ja toivottomaksi en halua heittäytyä enkä antautua. Olen lapsesta asti laulanut virsiä. Virren 600 säkeet osaan ulkoa ja niiden veisaaminen vaikka hiljaa mielessä auttaa ja lohduttaa. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman” Ilo voittaa surun ja hyvä selättää pahan. Tähän haluan uskoa, luottaa ja turvautua.

Iloni lähteet ovat koko ajan pienentyneet. Enää en tarvitse suuria asioita voidakseni kokea iloa. Joskus ilon aiheeksi riittä tietoisuus siitä, että olen hengissä. Yksinkertaisesti, so simple. Ja tässä ilossani soi aina surun syvä sävel, kadonneen viattomuuden requiem. The blues.

viimeiset-veneet”Viimeiset veneet kun palaavat rantaan illaksi kääntynyt päivä on. Piirretään vielä, hei, sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion.

Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan. Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan.”

2 comments

  • Kiitos! Kirjoitit kauniisti itkusta ja kyyneleistä.
    Mussa on samanlainen valuvika, tosin mä vielä toisinaan tuskastun siihen tai hämmennyn. Vielä en aina osaa olla rauhassa kyyneleiden kanssa. Joskus sitten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

3 + 5 =