Kateellinen kultahäistä

Siinä he kävelevät toinen toistaan tukien. Välillä pysähtyvät istumaan penkille. Herra ottaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii sillä penkinkohdan mihin rouva istuu. Rouva on pieni ja harmaahiuksinen. Herra on suoraselkäinen herrasmies. Aina kun toinen puhuu jotain, toinen katsoo kohti ja hymyilee. Lopulta he nousevat penkiltä toisiaan auttaen ja jatkavat matkaansa. Rouva laittaa kätensä herran kainaloon, herra kohottaa käden huulilleen ja suutelee sitä aivan kuin olisi tehnyt sitä aina ja ikuisesti.

Kultahäät, timanttihäät, vuosikymmenien yhteenhioutuminen. Toisen läpikotainen tunteminen. Yhteinen historia, yhteiset lapsenlapsenlapset, yhteinen  koti ja yhteiset pinttyneet tavat. Jonkun mielestä tämä lista kuulostaa tylsältä, minä olen vain ja pelkästään kateellinen. Tämä on jotain sellaista mitä minä en koskaan tule saamaan. Vaikka eläisin aviomieheni kanssa yhdessä koko loppuelämämme, emme koskaan voi saada kultahäitä. Meillä ei koskaan tule olemaan yhteisiä lapsenlapsenlapsia.

Ero katkaisee aina historian ketjun. Se pilaa sen suunnitelman mikä ihmisillä on yhteistä elämää aloittaessaan. Koska elettyä elämää ei voi keriä takaisin. Olen täyttänyt 50. Se on hyvä ikä, mutta en usko eläväni satavuotiaaksi. Kuitenkin haluaisin elää jonkun kanssa pitkään ja hartaasti. Hioa ja hioutua, iloita ja surra, muistaa ja muistella, elää ja kerran kuolla.

Kateellinen kultahäistä kuulostaa hassulta, mutta kun sitä ajattelee tältä kantilta, pidätkö sitä enää yhtä hassuna? Saisinko pyytää edes hopeahäitä – ja hopeahapset?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 4 = 1