Hiljaisuuden painoarvo

love-is-all-you-needMieheni on parina viime päivänä kysellyt minulta, miksi olen ollut niin hiljainen. Se ei, katsos, ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kuitenkin, kun elämässäni tapahtuu jotain muutosta, vetäydyn omiin ajatuksiini ja silloin minua on vaikea tavoittaa, enkä edes osaa aina yksilöidä sitä, mitä oikeastaan ajattelen. Ehkä annankin aivoilleni lepotaukoa jatkuvasta informaation tulvasta. Ja kiitos mieheni, saan sen myöskin tehdä ilman syyllistymistä ja vaivaantumista.

Tällaisena hiljaisuuspäivänä saatan vaikka istua ja suunnitella kotiin jotain mukavaa sisustuselementtiä. Tai sitten tyhjennän päätäni liiallisesta sosiaalisuudesta. Tai vain yksinkertaisesti istun ja odotan. Ajatusta, selvyyttä, kirkastumista tai lepoa. Nyt luulen tämän hiljaisuuspäiväni olevan eniten juuri loman odotusta ja sitä varten asioiden poisraivaamista.

Jotkut ihmiset tarvitsevat lomallelähtökännit. Eräänlaista tyhjennystä sekin. Joillekin on ihan pakko järjestää lomareissu heti kun työpaikan ovi takana lukittuu, sillä muuten on irti karhu ja leijona ja ärjysimpanssi. Minä teen usein itseni kanssa etukäteisvalmistelut, jotta loma alkaisi jo valmiiksi tyhjältä pöydältä. teen kaiken töissä mahdollisimman valmiiksi ja sitten alan luopua pikkuhiljaa oravanpyörästä, jos se vain on mahdollista. Joskus tuntuu, että kaikki asiat vaan kasautuvat viimeisille työpäiville ja silloin lomalle lähtö tuntuu melkoiselta benji-hypyltä.

Hiljaisuudella on painoarvoa. Aina ei ole pakko puhua pulputtaa, vaan sitä voi keskittyä oleelliseen ilman kokoaikaista jakamista. Hiljaisena ollessani en ole yleensä vihainen, enkä ärsyyntynyt, vaan yllättävänkin seesteinen ja mukava. Tähän joku vääräleuka voisi sanoa, että kukapa nainen ei tuntuisi erityisen mukavalta juuri suu kiinni ollessaan, mutta tarkoitan vähän enemmän kuin sitä. 😀

tuikkuamppeli

 

Kiireisessä elämänrytmissä on kyllä oma flownsa, mutta on tärkeää saada aikaa myös paikallaan olemiselle ja hiljaisuudelle- suom. omille ajatuksille. Kun uskaltaa antautua kaksinpuheluun niiden kanssa, voi oppia itsestään aivan uusia huikeita asioita. Voi sitä kautta esim. ymmärtää paremmin sitä  mitä elämältä oikeasti haluaa.

Minä haluan aloittaa lomani hyvissä merkeissä, puhtaalta pöydältä. Hiljaisuudella on painoarvonsa ja se on kultaa.

Odottelua ja selittelyä

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Metsässä kuljin ja elämän näin

kelopuuVesa-Matti Loiri laulaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja kuoleman näin. Oli kuollutta kaikki mun ympärilläin. Miksi sä lähdit ja miksi mä jäin? Hiljaa tuuli huminoi” ja minä ymmärrän mitä hän laulaa. Minusta tuntuu, että olen nähnyt elämässäni lopullisia ja kuolemaan verrattavia asioita. Ja joskus sitä oikeastikin tuntuu siltä, että kuolee, vaikka ei kuolekaan.

Kun kävelee tunturissa, ihmettelee joka kerta sitä valtavaa elämän voimaa, joka versoaa kuolleelta näyttävän kiven raossa tai jopa sen päällä: pieni vihreä verso tai jopa värikäs kukka kasvaa maaperässä, jossa ei luulisi olevan mitään annettavaa kenellekään. Kuoleman kohtaaminen näin vertauskuvallisesti voikin siis olla kasvualusta jollekin uudelle ja elävälle.

Loiri jatkaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja elämän näin vain unessa kaikki mun ympärilläin. En sinua itkenyt, vaan itseäin. Hiljaa tuuli huminoi”. Tämän laulun kuullessani olen yhä varmemmin tajunnut sen, että kaikessa itkussani olen eniten itkenyt juuri itseäni, en toista, en hänen lähtöään, en yksittäisiä asioita, vaan nimenomaan itseäni. Ja se itku ei lopu ihan heti. En roiku menneessä, enkä haikaile samaan takaisin. Itken sitä miten minulle tehtiin, miten minun kävi. Itken omaa pienuuttani ja turhuuttani, sitä kuinka olin toisille ihmisille pelkkä turhake, josta voi luopua noin vain. En sinua itkenyt, vaan itseäin, niinpä niin.

Ja tästä on kyse myös blogissani. Siitä, kuinka voin koota ja kerätä uudelleen itseni kasaan ja lopettaa itseni itkemisen. Että voin nousta ja nauraa itselleni ja armahtaa itseni pienuudestani ja epäonnistuneisuudestani.

Laulu jatkuu: ”Elo on taikaa, parasta aikaa, jo mielesi nousta suo! Nouse ja juokse rakkaittes luokse! Siellä jo oottelee nuo”. Elämä on taikaa. Taiassa on aina jännitystä ja pelkoakin siitä miten nyt seuraavaksi käy. Ja yleensä taiassa on myös se salaisuusaspekti, se jokin, joka ei selvene koskaan. Asia, joka pitää vain uskoa ja hyväksyä ja elää läpi. Ja olla kiitollinen.

nuppuLaulun viimeinen säkeistö kuuluu: ”Kuusien kuisketta kuulemaan jäin. Katseeni käänsin mä valoa päin. Elää ja kuolla ja herätä taas! Hiljaa tuuli huminoi.” ja minä olen tehnyt niin, kääntänyt katseeni valoa päin. Välillä pitää katsoa taakse, mutta vain hetkeksi. Sinne menneeseen ei voi jäädä. Ei voi tuijottaa liikaa, sillä kuoleman kalman haju voi tulla ja tarttua ja sitä hajua kavahtavat kaikki kanssaihmiset. On katsottava enemmän eteen kuin taakse.

Elo on taikaa ja sitä parasta aikaa. Tai vaikka Nykäsen kuuluisin sanoin: ”elämä on laiffii”, juuri sitä se on. Ja siksi se on myös tarkoitettu.

 

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. 😀

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa2

2006Vuosi 2006 vierähti töitä tehdessä. Tyttöryhmää, nuorisotyötä, kouluvierailuja, kerhojen organisointia, isoskoulutusta, leirejä, retkiä, perusduunia. Oma paikka alkoi hahmottua työmaailmassa, mutta kotipaikkakunnalla tunsin olevani turha ja yksin. Minut tunnettiin, mutta kukaan ei oikein tullut juttelemaan. Kun kävin koululla sopimassa lasten kouluasioista, minua ei otettu todesta, mutta kun mies kävi hoitamassa asioita, heti alkoi tapahtua. En ollut tottunut sellaiseen. Aloin höperöityä ja kotona olin paljon neljän seinän sisällä kun en kuulunut joukkoon.

Yllä oleva kuva otettiin Tallinnassa 20-vuotta valmistumisesta- kurssimatkalla. Oli kiva nähdä mitä kenellekin kuuluu. Oli myös ihanaa löytää uudelleen rakas opiskelutoveri, joka muutama vuosi myöhemmin kuoli syöpään. Saimme jakaa elämäämme ja kokea yhteyttä vielä kerran.

20072007 ja uusi muutto miehen työn takia. Tällä kertaa perheemme naiset halusivat sitä kiihkeästi. uskoimme ja luotimme siihen, että tyttären pahaksi äitynyt koulukiusaaminen loppuisi paikkakunnan vaihdokseen. Näin ei valitettavasti käynyt. Muuten muutto oli silti positiivinen.

Asuimme Ähtärin keskustassa isossa pappilassa järven rannassa. Minulle se oli unelmien täyttymys, asua palveluiden lähellä mutta saada oma ranta ja laituri. Työmatkani kasvoi 70- kilometriseksi.

Keskimmäinen pojista pääsi ripiltä ja minä aloitin opiskelut työn ohessa ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Samana syksynä sairastin pahan välilevyn pullistuman, joka teki elämästäni välillä täyttä tuskaa. Kipulääkkeiden voimalla töihin ja takaisin. Tätä kesti kesästä jouluun. Joskus syksyllä aloin yskiä…

2008Vuosi 2008 oli vaiherikas. Kun yskimistä oli kestänyt yli puoli vuotta, menin keuhkokuviin. Sieltä laajempiin tutkimuksiin ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen minulla todettiin paha keuhkosarkoidoosi. Paikat olivat kipeät, käveleminen välillä todella vaikeaa ja yskiminen herätti monena yönäkin valvomaan. Paitsi että piti tajuta olevansa vakavasti sairastunut, piti opetella elämään jatkuvan kivun ja kokoaikaisen yskimisen kanssa. Laulaminen ja soittaminen oli välillä lähes mahdotonta. Kitaraa en pystynyt soittamaan lähes ollenkaan, sillä sormet olivat niin kipeät.

Vahva kortisonilääkitys, joka jatkui kome vuotta, alkoi muuttaa ulkonäköä. Mies väitti, että ei oikeastaan haitannut, mutta minä näin naamasta, että kyllä haittasi. Ja se, että en päässyt aina liikkumaan. Kipu traumatisoi minut entistäkin liikkumattomaksi. Sain kuitenkin jouluna opiskelut päätökseen ja valmistuin. Olin onnellinen siitä, että kuitenkin pystyin siihen kaikesta huolimatta. 😀

Kuva on otettu 10-vuotishääpäivämatkalta Tallinnasta.

2009Seuraavana vuonna, 2009, työmatkani vaihtui 70 kilometristä 70 metriin. Sain aloittaa työt pitkästä aikaa kotiseurakunnassa ja vielä uudessa työssä, mihin olin juuri saanut pätevyyden. Uudessa työssä sain olla noviisi, opettelija ja minua opasti ihana eläkkeelle kohta siirtyvä pitkän linjan työtoveri, joka osasi auttaa monessa asiassa. Sain taas tuulta siipien alle, vaikka henkilökohtaisessa elämässä koin ison menetyksen sukulaisten taholta. Minulla ei siis enää ollut heitä.

Perheemme kävi läpi isoja surullisia asioita, mutta kuitenkin koimme olevamme yhtä ja samaa porukkaa. Vanhin poikakin oli saamassa elämäänsä taas kuntoon ja oli kiinteästi yhteydessä meihin. Työnteko auttoi monessa surussa ja antoi iloa.

Minä sairastelin, mutta aloin jo tottua asiaan. Ei ole helppoa ymmärtää olevansa kroonisesti sairas ja sietää oma rajallisuutensa. Kuva on otettu lomamatkalta Kreetalta. Kortisonin vaikutus alkaa jo hyvin näkyä kuvissa ja ulkonäössä.

20102010 olin lihavimmillani. Näytin täyteen pumpatulta vaahtokarkilta. Kun käsivartta painoi, siihen jäi sormien painuma. Oli pakko hankkia isompi sormus ja yhä suurempia vaatteita. Olin surullinen asiasta, mutta lääkäri kielsi ajattelemasta muuta kuin voimien keräämistä ja oikeanlaista lepoa. Tämä kaikki tapahtui työn ohessa. Yritin lopettaa lääkitystä, mutta kun huomasin, että en meinannut pystyä kävelemään pihan poikki, lopetin kokeilut alkuunsa. Nuorin pojista pääsi ripiltä. 😀

En kehdannut laittaa tähän niitä pahimpia valokuvia. Kaikki tämän ajan kuvat minusta ovat surullisia. Poskeni pullottavat ja silmäni ovat syvällä päässä. Halusin laittaa tähän vähän itseäni kunnioittavamman kuvan työtehtävästä vappukonsertista. Huomatkaa pinkit irtoripset. 😀

2011Tammikuussa 2011 sain ilouutisen: keuhkoni olivat melkein puhtaat ja sain lopettaa pikkuhiljaa lääkityksen. Vaikka vielä jouduin syömään särkylääkkeitä, auttoi kortisonin lopettaminen pudottamaan painoa ja tiputinkin sitä kolmessa kuukaudessa 9 kiloa! Sain kehuja ystäviltä ja työtovereilta.

Samana keväänä mies alkoi haikailla uutta työtä ja vaikka minä olisin saanut vihdoin vakituisen työpaikan, jouduin hyppäämään todella rankkaan tilanteeseen: työttömäksi työnhakijaksi. Aloitin kyllä YAMK-opinnot, mutta ne aikaansaivat vain sen, että minua ei hyväksytty saamaan mitään päivärahaa ja tilanne näytti kohdallani aika toivottomalta. Samalla perheemme pieneni entisestään, kun molemmat nuoremmat pojat jäivät Ähtäriin tekemään opintojaan loppuun.

Opettelin tekemään työpaikkahakemuksia ja hainkin uusia paikkoja yötäpäivää jo epätoivoa hipoen, kunnes sain uuden mahdollisuuden ja palasin vanhaan toimenkuvaani, ensin nuorisotyöhön 3kk:ksi ja sitten sain vuoden pestin erityisnuorisotyöstä.

Elämä alkoi taas voittaa, mutta samalla se alkoi myös omalla tahollaan murentua ja kadota. Onneksi ihminen ei näe kulman taakse, sillä jos olisin tiennyt etukäteen mitä on tulossa, en olisi jaksanut kestää työttömyysjaksoa ja epätietoisuutta, enkä miehen poissaoloja senkään vertaa.

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa 1

1982Nuori Ainoleena, vasta ylioppilaaksi valmistunut ja vuosi on 1982. Paljon haaveita ja ajatuksia. Välivuosi edessä ja siihen mahtui töitä ja oopperaa. Opiskeluun haku ja pääsy Kauniaisiin SRO:oon ja Helsinkiin konservatorioon. Naimisiin meno 1984 ja opiskeluja.

Ensimmäiset työvuodet ja poikien syntymä. Monta muuttoa, omakotitalorakennus ja avioero. Monta haavetta kariutui ja usko kaikkeen hyvään sai kolahdukset. Mutta myös monta uutta voimavaraa löytyi ja usko siihen, että selviytyy sittenkin sai kunnon oraat.

 

1998Vuosia vierähti edellisestä kuvasta 16 vuotta, ollaan siis vuodessa 1998. Pitelen sylissäni hyvän ystävän vauvaa ja itselläni on vatsassa uusi tuleva lapseni. Olen löytänyt uuden onnen ja elämä näyttää jälleen parempaa poskeaan. Ilo on silmissä asti.

Raskaana oleva rakastunut nainen on aina kaunis. Ja hän tuntee suurta voimaa kantaessaan uutta elämää. Loppuvuodesta syntyi rakas tyttäreni, joka jo syntymässään osoitti vahvuutensa.

 

 

2001Nyt vuosia on mennyt edellisestä vain kolme. Ollaan vuodessa 2001 ja asutaan Raumalla, minulle ehkä tähän asti rakkaimmalla kotipaikkakunnalla. Lapset kasvavat, työtä on paljon ja työtovereista on tullut hyviä ystäviä. Asun aivan Rauman Pyhän Ristin Kirkon vieressä. Vanhin poika pääsee ripiltä ja löytää ystäviä, jotka ovat yhä edelleen hänen hyviä ystäviään. Minä asun jälleen kerrostalossa, mutta se ei tunnu yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Tässä kuvassa minua huvittaa tuo aika vaalea hiuskuontalo. 😀 En oikein osaa olla blondi, mutta tuossa se ei näytä yhtään liian pahalta.

2002

Nyt ollaan vuodessa 2002. Punatukka on taas elementissään.

Tämä kuva otettiin työtarkoitukseen kun piti mainostaa koulupastorivastaanottoa koulun käytävillä. Kuva kertoo jotain siitä ilosta millä tein töitä Raumalla. Meillä oli hyvä tiimi ja paljon yhteisiä juttuja myös työajan ulkopuolella.

 

 

20032003 ja pojat alkavat olla jo aika isoja. Vanhin poika on ysillä ja nuoremmat heistä neljännellä ja toisella luokalla. Tämä kuva on otettu syksyllä jo vähän kirpeään aikaan. Ensimmäiset ajatukset Raumalta poismuuttamisesta alkoivat olla puheissa. Mies oli ollut samassa työpaikassa jo vuodesta 1997 ja halusi edetä urallaan elämänsä ensimmäistä kertaa.

Vaikka itse koin suurta tyydytystä omasta työstäni, ymmärsin toisen halun saada jotain enemmän ja tiesin, että jos asia konkretisoituu, minun on aika repiä itseni taas irti ja mahdollistaa toiselle hänen urakehityksensä.

 

20042004. Vanhin poika aloitti lukion, mutta ei ollut onnellinen. Alkoivat monet häiriökäyttäytymisen vuodet, joita laskuja hän vieläkin maksaa omassa elämässään. Pitäisi olla jokin laki, joka suojaisi nuoria aikuisia nuorena tehtyjen taitamattomuuksien seurauksista. Miehen tyytymättömyys työssä toi ymmärryksen siitä, että Rauma ei tule olemaan loppusijoituspaikka vaan välietappi. Kovin rakkaaksi muodostunut. Minulla taas työt olivat kovassa vauhdissa ja olisin halunnut tehdä sitä pidempään samassa paikassa.

Tämä hassu poseerauskuva on otettu Turkissa lomamatkalla. Olen illalisilla yhdessä linnassa. 😀

20052005 ja muutto pois tutuista ympäristöistä keskelle Suomea, kauas merestä. Kauas vanhimmasta pojasta, joka jäi lopettamaan kouluaan Raumalle. Ei siitä mitään tullut. Koulu jäi kesken ja poika muutti isälleen vähäksi aikaa. Minä aloin sairastella. Tuli refluksi ja sappikohtaukset. Sappi poistettiin, mutta sisäinen kipu pojan pärjäämisestä koveni.

Muut lapset taistelivat paikasta auringon alla uudessa koulussa kavereita hakien. Toiset paremmalla toiset huonommalla menestyksellä. Tyttären koulukiusaamiskierre alkoi. Ja minä ikävöin. Aloitin kyllä työt uudella paikalla, tosin kolmen vuoden sijaisuudessa. Työt sain hyvin alkuun, mutta hirvitti ajatus siitä, että ne loppuvat ja miten minulle sitten käy. Mies alkoi kukoistaa ja löysi paitsi esimiespaikan, myös harrastuksia. Me muut tultiin vain perässä.

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Juhannusta juhlimaan uusperhekuviolla!

jasmiinipensasLapsena meillä ei oikein juhlittu juhannusta. Se oli vain yksi pyhä muiden joukossa. Muistan kerran kyllä äidin ja isän yrittäneen lähteä saareen teltan kanssa juhannuksen kunniaksi. Keskellä yötä tuli ukkosmyrsky, kaatosade ja raekuuro. Parivaljakko tuli kipinkapin kotiin jo ennen aamua. Se siitä, toista vastaavanlaista yritystä en kotona asuen muista.

Kun omat lapseni olivat pieniä, vietettiin monta juhannusta Raumalla meren rannalla seurakunnan mökillä. Tavaraa otettiin paljon mukaan, oli kaksi telttaa, makuupusseja, ruokatavaroita, muurikkaa, kaasupulloa ja lapsille tekemistä. Harvoin täytyi pettyä odotuksissa. Mukavaa oli, jokaisella oli jotain tekemistä, kuka juoksi pitkin rantakallioita, kuka uiskenteli laiturin kupeessa, kuka souteli ja kalasteli merellä. Aikuiset saunoivat ja viihtyivät porukassa.

Sitten lapset kasvoivat ja yhä harvempi lähti mukaan yhteiseen jussin viettoon. Yksi juhannus vietettiin jo murrosikäisten lasten kanssa tunturissa Hetta-Pallas-välillä. Sitten tuli ero ja piti opetella ihan oma tapa viettää myös juhannusta niinkuin kaikkia muitakin juhlia. Piti ajatella, että haluaako juhlia niinkuin ennenkin vai onko pakko löytää jotain uutta. Tuleeko liian haikea olo, jos tekee samanlaisia asioita kuin ennen? Alkaako harmittaa vai tuntuvatko uudet tavat hyviltä?

Viime juhannus meni hiljaisissa merkeissä keskellä kaupunkia. Katsottiin elokuvia, käytiin uimassa ja käveltiin hiljaisessa kaupungissa. Keli oli lämmin ja kaunis. Ei huono, mutta ei ehkä tuntunut oikealta juhannukselta. Tänä juhannuksena otetaan mukaan kummankin tyttäret, yhteensä 3kpl ja ajetaan juhannuksen viettoon Kuusamoon. Toivon, että reissusta tulee hyvä, vaikka säätiedotukset eivät hyvää lupaakaan.

Uusperhekuviot eivät ole koskaan yksinkertaisia. Vaikka tyttäret takapenkillä ovat hyvinkin samanikäisiä ja samanpituisia, ovat he kuitenkin kaikki ihan erityyppisiä ja se tuo omat haasteensa matkaohjelman suunnittelussa. Tarkoitushan on, että kaikilla on mukavaa. Tässä meidän monimuotoisessa perheessämme on se hyvä puoli, että jokainen haluaa sopeutua näihin olosuhteisiin. Muualta tuleville tytöille on aina raskasta lähteä pois ja jättää isä tänne. Täällä olevilla on aina sopeutumista siihen, että talo täyttyy aika ajoin nuorilla ihmisillä eri kokoonpanoissa, pojilla ja tytöillä. Kuka viettää minkäkin pyhän missäkin ja kenenkä seurassa.

Siitä olen iloinen, että nämä nuoret löytävät tiensä meille ja tulevat ilmeisen mielellään. Kaikille ovat muuttuneet tilanteet uusia ja outoja, mutta aika tekee siihenkin omaa työtään. Juhannuksen juhlinta on tällä porukalla vasta alkutaipaleella, niinkuin joulun ja pääsiäisen, vapun ja uudenvuoden. Mutta ensi vuonna meillä on tästäkin jo yhteisiä muistoja ja voidaan sanoa yhä useammin: muistatko silloin kun…

ruusunnuppu

Blogikirjoittaja lähtee nyt juhannuslomalle ja palaa hoodseille pyhien jälkeen.

Viettäkää tekin ihanat juhlat, olitte sitten missä kokoonpanossa hyvänsä. Kaikkeen voi sopeutua kunhan rohkeasti astuu askelen uuteen.

Eikä vanhoja muistojakaan tarvitse haudata.

Elämäni listaa

auringonlasku1Olen aloittanut työnohjauksen. Näin uudelleen kouluttautuneena on hyvä miettiä syntyjä syviä siitä mitä odottaa työltään, mitä sille voi itse antaa ja kuinka paljon haluaa työlleen uhrautua. Monenlaisia aikoja silläkin saralla olen nähnyt, elänyt ja kokenut. Työvuosia on takanani 28 vuotta useammassa työpaikassa ja useamman nimikkeen alaisuudessa. Jaksettu on, vaihtelevalla menestyksellä.

Koska työnohjaajani on minulle täysin outo, tein hänelle listaa elämästäni tähän asti. Listaa tehdessäni huomasin sen sisältävän kolme päällekkäistä aihepiiriä, jotka ovat vaikuttaneet nykyiseen työkuntooni ja työmotivaatiooni: Koti, työtilanne itsessään sekä terveys. Aloin laittaa listaani eri värikoodeja ja näin kohta kuinka eri värit jaksottivat elämääni koko aikuisena olemiseni ajan.

Ensin vähän jopa pelästyin listaani. Sitten tunsin noloutta. Eihän tämmöistä listaa voi kenellekään näyttää, luulee vielä umpihulluksi. Ei kukaan usko, että yhden ihmisen elämään voi mahtua noin paljon asioita. Voinko siis olla enää täysjärkinen? Olisiko parempi, jos poistaisin muutaman seikan. Ja jos poistan, poistanko suurimmat ja pahimmat, vai pienempiä ja mielestäni vähäpätöisempiä asioita?

Onneksi mieheni tuli paikalle, luki listani ja totesi, että hyvä lista, selkeä ja totuudellinen. Mitään et poista, koska kaikki on kuitenkin eletty ja läpi käyty. Kokemusmaailmassa olevaa ja sitä kautta minussa vaikuttavaa. Viisas mies, olen hänestä tässäkin asiassa kiitollinen.

Ei omasta elämästä voi poistaa tai unohtaa asioita noin vain. Ne täytyy hyväksyä ja myöntää. Katsoa asioita ja itseä silmiin ja ottaa armollinen asenne. Vielä olisin voinut käyttää kahta lisäväriä. Toista asioihin, joihin olen itse ollut vahvasti vaikuttamassa. Ja toista asioihin, jotka ovat tulleet olosuhteiden, elämän tai muiden ihmisten taholta. Mutta sitten listani olisi näyttänyt sateenkaarelta ja siihen en sitten lainkaan ruvennut.

Listani auttoi minua myös ymmärtämään itseäni vähän paremmin. Kun katsoin aikajanaani, tajusin miksi olin toiminut, kokenut, tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin. Olin kuitenkin toiminut niissä olosuhteissa ja niillä kokemuksilla, jotka minulla kulloinkin oli. Saatoin jopa antaa itselleni anteeksi yhtä sun toista. Ja muistin mm. sen, miltä tuntui olla töissä, hoitaa kotia ja tuntea koko ajan fyysistä kipua. Siitäkin olen selvinnyt ja osaan iloita päivistä, jolloin kipuun ei kiinnitä mitään huomiota.

Työelämäänkin liittyy monenlaisia aikoja. Työnarkomaniasta uupumukseen. Kaikkea myös onneksi siltä väliltä. Olen saanut iloita tekemästäni työstä. Olen joutunut miettimään miksi ihmeessä tähän työhön rupesin. Olen kysynyt kutsumustani ja olen ollut varma omasta paikastani.

Tänään olen tässä. Listoineni päivineni. Jonkunlaisessa taitekohdassa.

Postimies tuo aina kahdesti…vai kolmesti?

paperiveneTytär sai postia. Minäkin usein saan sitä, mutta koska se on pääsääntöisesti laskupainotteista, en aio sitä sen kummemmin tässä availemaan. Mutta tyttären posti oli merkittävää. Paitsi että lukiosta tuli tieto, että kyllä kiitos olette päässeet opinahjoomme, tuli toinenkin kirje: Kutsu, invitation. Hääkutsu.

Kyllähän tätä on odotettu ja luulempa että olen tulevan päivän tiennyt aiemmin kuin häitään juhliva morsian. Ainakin minua vannotettiin asiaa paljastamasta. Tiedän että näistä juhlista on haaveiltu jo silloin kun se tyttö ei taitanut tietää, että mun mies ei ollut vapaa vielä. Oli haaveiltu hääpuvuista ja tulevista tontinpaikoista. Ja nyt se sitten tuli konkreettisena tietona ihan meille kotiin asti.

Lukija voi nyt aivan vapaasti muistuttaa, että kirjoittajan häitähän juhlittiin jo menneenä talvena, mutta muistuttele rauhassa, muistan, muistan ja tunnustan, tunnustan. Voin silti sanoa käsi sydämellä että ihan ilman tunteita en tätä tietoa pystynyt ottamaan. Ainahan sitä toivoo viimeiseen asti, että pettureilla on petturimainen loppu, eikä mitään happyendiä. No niin. Sainpas sanottua. Katkeria pihlajanmarjoja ja happamia ajatuksia kaikki tyynni.

Asioiden konkretisoitumiset tuovat tilanteet oikeaan valoon. Ei jää niin paljoa kuvitelmien varaan. (Kyllä niillä varmaan on ihan paskaa…) Samoin kun on tärkeää pitää rajaa sillä mitä asioita enää jakaa toiselle. Ei tarvitse alkaa toiselle olkapääksi eikä ymmärtäjäksi kun kerran on tilivälit selvät. Itkut on itketty, aikoinaan myös naurut on naurettu ja monet hetket koettu. Nyt itkun ja naurun kohteet ovat toiset ja ajan myötä myös muistot häviää tai ainakin heikkenee. Sitten ei ole enää tarvetta olla ystäviä eikä sen puoleen  myöskään vihollisia.

kesäainoHaluan olla tässäkin asiassa rehellinen. Joskus vielä haluan toivottaa heille sydämestäni kaikkea hyvää. Onnea ja auvoa tai vähintäänkin oolrait-meininkiä. Ihan ilman sarvia, hampaita ja piikkimattoa. Vielä en siihen pysty, mutta minulla on aikaa jopa noihin tuleviin juhliin. Siinä on haastetta, todellinen positiivisuushaaste 5/5.

Olen tavannut voittajani yhden kerran kasvoista kasvoihin. Menin hänen luokseen ja kiitin siitä kuinka hän on ollut tyttäreni tukena vaikeina hetkinä. Hän häkeltyi ja punastui. Minä sain lähteä pois pystyssä päin.

Jospas sitten kerran myös ne onnittelut… 😀

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Versova toivo

toivon-kukkaKun istutin salaatin ja herneensiemeniä purkkeihin, aloin luonnollisesti joka päivä seurata tilanteen kehittymistä. Joko alkaisi näkyä pienet versot mullan pinnan yläpuolella. Kastelin ja hoidin ja kun ilokseni näin vihreät alut ruskealla maaperällä, olin taas ilosta mykkyrälläni. Kasvun ihme oli jälleen voittanut epäluulon ja itsekritiikin. Nyt kun taimet ovat jo hyvin pinnalla, mutta vielä kovin hennot,pelkään joka päivä, että sade tai tuuli ovat riepotelleet ne pilalle. Ja joka päivä odotan kärsimättömänä sitä hetkeä, kun saan korjata satoa pienistä purkeistani. Ihme,että en joka aamu mittaa taimien pituutta viivottimella. 😀

Silloin kun ihminen haluaa pudottaa painoaan, hän usein lankeaa siihen että punnitsee itseään ahkerasti joka aamu ja ilta ja ihmettelee kun paino ei joka päivä putoa n. kiloa. Kärsimättömyys on tässäkin asiassa pahasta. Kun koko ajan odottaa tulosta liian kiihkeästi, on pettymys tuloksien hitaudesta vielä suurempi ja se saattaa lannistaa niin, että luopuu koko leikistä.

Toivon herääminen ihmisessä on vähän samankaltainen asia. On oltava kärsivällinen ja annettava asioiden kehittyä rauhassa. Toivon versot ovat alussa yhtä hennot kuin salaatinaluillani ja niiden kokoaikainen pöyhiminen voi tuottaa turhautumista ja odottamiseen väsymistä. Tai jos toivo ei olekaan omasta mielestä kasvanut sfääreihin yhdessä yössä, ei kestä toivottomuuden takapakkeja, kokeekin olevansa epäonnistunut ja heikkotasoinen.

Versova toivo on kuin laulussa mainittu onni, jota ei saa liian varhain herätellä ja huudella julki. Toivo kasvaa pikkuhiljaa ja kasvaessaan se myös vankistuu ja kantaa paitsi itseään, myös ympärillään olevaa yhteisöä. Toivo ei kasva nousukiitoisenomaisesti suoralla viivalla, vaan yhdessä elämän kanssa sen iloissa ja suruissa ja notkahduksissa. Takapakkeja siis tulee ja tulee riepottelevia sateita ja tuulia, jotka yrittävät lanata versot tai upottaa ne tulvaveden alle. Toivolla on kuitenkin uskomattoman hyvä kasvuennuste. Sen juuret ovat vahvemmat kuin männyn ja verso sitkeämpi kuin voikukan.

Versova toivo on kauniin vihreä ja jonakin päivänä huomaat se kasvattavan pitkää kukkavanaa, joka sekin aukeaa kukintoon, mikä on juuri sen värinen kuin itse toivot. Minun toivoni on siis eri värinen kuin sinulla. Sen lehdetkin näyttävät erilaisilta sinun toivoosi verrattuna. Mutta yhteistä niille on kauneus ja elvyttävä voima.

Pidä kiinni toivostasi, kastele ja hoida sitä kunnes huomaat sen kastelevan ja hoitavan sinua. Ja tuottavan sinulle iloa ja siunausta.

enkeli-ikoniPia Perkiö:

En lakkaa toivomasta sinulle hyvää, sitä että sinulta ei lopu lohdutus,

onni, jota enkelit tuovat hiljaisina ja rakastavina,

taivasta tuoksuvina toivon tuulina, tuovat eivätkä ota pois.

Ihmisen ikävä toisen luo

Äitinä on kaikkein vaikeinta olla silloin kun huomaa oman lapsensa kärsivän. Ja etenkin silloin kun tietää, että et voi tehdä mitään mikä auttaisi tai lohduttaisi. Voit vain istua ja itkeä vieressä. Ihmisen ikävää toisen luo, tyttären ikävää isänsä luo.

Te olitte toisillenne maailman tärkeimmät. Teillä oli sama huumori ja luottamus. Te olitte eniten silloin kun olitte yhdessä. Ja nyt tytärtä sattuu se, että ei ole enää isälle se maailman tärkein, se, jota ilman ei voi elää. Ja minä saan katsoa vierestä, itkeä yhdessä, pitää sylissä ja varoa sanomasta yhtään mitään.

Tiedän, että olen itse syyllistynyt aikoinaan samaan syntiin; erottanut lapset päivittäisestä kanssakäymisestä oman isänsä kanssa. Ja koen siitä edelleen huonoa omaatuntoa, 17 vuoden jälkeen, vaikka tiedänkin, että minun oli itseni takia se pakko tehdä. Lapsi ei voi valita vanhempiaan, valitettavasti. Vanhempi voi aina valita sen, muuttaako pois kotoa ja lapsensa luota elämään itselleen. Mutta miten ihminen voi luopua omasta lapsestaan?

Onneksi lapsi ei voi valita vanhempiaan, sillä luulempa että minua ei olisi valittu. Niin vähän äidillinen olin siinä vaiheessa, kun sain ensimmäiset lapseni. Jotain osasin jo ehkä kahden viimeisen kohdalla. Mutta superäidiksi minusta ei koskaan ole ollut. Kuitenkaan en olisi pystynyt luopumaan lapsistani.

Eikö perheeseen voi sitoutua? Eikö tämän päivän meininkiin kuulu luopua jostakin omastaan toisen hyväksi? Miksi ennen ihmiset pitivät huolta perheestä ja lapsista? Onko ihmisestä tullut luuseri? Saako perheen pettäjää kutsua luuseriksi? Olenko siis minäkin luuseri?

Itku puhdistaa ja parantaa. On tärkeää saada tuottaa ulos se tuska mikä satuttaa sisällä ja tekee siellä myyräntyötään. Tytärkin on oppinut sanomaan sen koska itkettää. Ja minä tiedän useimmiten mitä hän itkee, sanomattakin. Joskus se on itkua menetetystä lapsuudesta, joskus se on muisto pahoista sanoista, joskus vain määrittelemätöntä murrosiän ahdistusta. Mutta usein se on juuri isäikävää ja sitä että ei omasta mielestään riittänyt. Isän uusi perhe ja uudet kuviot. Ja minä olen hiljaa ja puhisen omaa vihaani sisäänpäin samalla kun silitän tyttären hiuksia. Ja olen helvetin yli-ihminen.

Isäikävä. Ihmisen ikävä.

 

Toivomuslistaa

Vaikka ei ole joulu, enkä ole laittanut yhtään hammasta tyynyn alle, aion tänään keskittyä toivomiseen. Minulla on siis toiveikas olo. Tulevaisuus tuntuu toiveikkaalta, alkanut kesä on toiveita täynnä ja joka aamu tunnen itseni aika lailla toivorikkaaksi. Ei meillä siis sittenkään huonosti mene! Joten ei muuta kuin toivomaan:

1. Toimeentulo. En toivo niinkään lottovoittoa, vaikka sekin ajatus kutkuttavalta tuntuisikin, vaan ehkä eniten jokapäiväisen leivän riittämistä ja tarpeellisten tarpeiden täyttymistä. Työpaikka ei ole itsestäänselvyys tänä päivänä ja siitä voi olla kiitollinen. Mutta että ei tarvitsisi joka päivä murehtia ja miettiä isomman laskun tullessa.

2. Koti ja asumus. Minulla on nyt aivan riittävän paljon tilaa pienelle perheelleni, mutta jos kerran nyt saa toivoa, niin toivoisin pientä pihanurkkaa, jossa laittaa muutaman kasvin kasvamaan. Tai vaikka puisen pihakeinun, jossa istua ja kiikutella suviyössä. Ja voisi hankkia kaasugrillin. Otan seuraavan aiheen, jotta tämä ei nyt lähtisi ihan käsistä…

3. Rakkauden ilmapiiri. Toivon sitä, että kotonani voisi vallita rakkauden ilmapiiri joka hoitaisi paitsi meitä kanta-asujia, mutta myös kaikkia niitä, joiden tiet johtavat kotiini myös väliaikaisesti. Toivon lämpöä ja läheisyyttä ja ennen kaikkea sitä, että kodissani voisi vallita aito vieraanvaraisuus kaikkia kohtaan.

4. Aurinko ja lämpö. Toivon, että tänä kesänä aurinko ja lämpö saavat hoitaa jokaista väsynyttä ja kylmyyttä kärsivää. Että minäkin saisin kokea lämmön vaikutuksen syvällä sisimmässäni asti. Ja että pääsisi usein uimaan. 😀

5. Pientä luksusta. Vaikka tiedän, että tämä toive on täysin ylimääräinen kaiken tarpeellisen jälkeen, haluan silti esittää toiveen pienestä luksuksesta. Että saisin kokea jotain sellaista erityistä ja vähän ekstraa, mitä ei ole pitkään aikaan saanut itselleen. Olen suorittanut ja pärjännyt, olen hoitanut ja selvinnyt, olen rakastanut ja tukenut. Nyt toivoisin pientä bonusta, kiitos! 😀

Olipas mukavaa tehdä toivomuslista. En osaa yksilöidä listan vastaanotttajaa, ehkä niitä on kuitenkin useita. Toivon asioita yhtä paljon elämältä, Jumalalta, lähimmiltä kuin myös itseltäni. Jokainen voi myös itse vaikuttaa oman elämänsä suuntaan ja tilanteeseen. Ainakin siihen asenteeseen millä lähtee uutteen päivään.

Tee itsellesi toivomuslista! Toivo rohkeasti! Sillä vain taivas on rajana.

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

hei hei, mitä kuuluu?!

enkelin-siivetMinulla oli aikoinaan iäkäs ystävä, jonka nimi oli Hanna. Hänellä oli usein tappana soittaa minulle illalla juuri kymmenen aikaan ja jutella pitkän tovin kaikenlaisista tapahtumista. Ystävyytemme eteni vuosien mittaan siihen pisteeseen, että enää ei tarvinnuta kaunistella asioita. Kun eräänäkin iltana Hanna soitti ja minä kysyin, että mitä kuuluu, Hanna, hän vastasi, että eikö tuohon kysymykseen yleensä pruukata vastata että kiitos hyvää. Minä totesin Hannalle, että ei pruukata, sillä minua kiinnostaa ihan oikeasti mitä sinulle kuuluu. Ja niin Hanna alkoi jakaa kipeitäkin asioitaan.

Miksi niin usein tulee vastatuksi vain että kiitos, hyvää kuluu, ihan hyvää? Tiedän kyllä, että sitä ei kaikille ihmisille halua eikä jaksa koko elämäänsä avata, eikä tarvitsekaan. Ja kun on oikein vaikeaa, ei uskalla tunnustaa sitä aina edes omalle itselleen. Ääneen asioiden sanominen kun saattaa olla suora tunnustus asioiden todellisesta laidasta. Entäpä jos sinä kuitenkin kysyisit toiselta tänään että mitä kuuluu? Mitä saisit vastaukseksi?

Kiitos kysymästä, rahat on ihan loppu, enkä tiedä millä ilveellä maksan ensi kuun vakuutusmaksun tai autonkorjauksen. Palkka ei riitä eikä tukia saa kuin nälkärajalla elävät.

Minä olen juuri joutunut työttömäksi, enkä jaksa ajatella, että enää tässä iässä voisin kouluttautua uuteen alaan. Työllistyminen on aika mahdotonta kun saman alan työttömiä työnhakijoita on jonoksi asti.

Kun nyt kysyit, niin voin kertoa, että olen oikeastaan aika yksinäinen. Opiskeluaikaiset ystävät ovat kaikki menneet naimisiin ja muuttaneet kuka minnekin enkä ole jaksanut ruveta etsimään uusia ystäviä, eikä täältä kotoa kukaan ole tullut minua hakemaan.

Olisitko valimistautunut saamaan tällaisia vastauksia? Ne saattavat tuntua ensin ylivoimaisilta, mutta saattaisivat antaa tilaa aidolle ja oikealle jakamiselle yleisen liirumlaarumin tieltä.

Ystäväni Hanna on päässyt jo taivaan kotiin. Hän tietää siis elämästä enemmän kuin minä. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia ja näkee kulmankin taakse. Ja hän saa olla yhdessä niiden enkelien kanssa, joita hän aina toisten matkaan toivotti. Hanna nimittäin toivotti jokaikisen puhelun päätteeksi: ”Ja paljon niitä valkoisia enkeleitä!”

Ja kysytään ihmeessä toisiltamme mitä kuuluu. Kaiken uhallakin. Vastuu on sillä, joka vastaa. 😀

 

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

Avaa siivet ja lennä!

Rakas lapseni

Kun sinä synnyit, olin sinusta hyvin onnellinen. Näytit itseltäsi jo heti ensi hetkestä. Ja kun sinä katsoit minua ensimmäisen kerran, sinä teit samalla minut, äitisi. Ilman sinua en olisi äiti ja ilman sinua en tuntisi elämää näin syvästi kuin nyt tunnen.

Usein minusta tuntuu siltä kuin en olisi osannut olla tarpeeksi. Jouduin viemään sinut päivähoitoon sillä minulla ei ollut varaa olla kotona sinua hoitamassa. Koen siitä huonoa omaatuntoa, mutta samalla toivon, että olet saanut sitä kautta elämäneväitä sosiaalisuuteen ja toisten ihmisten hyväksymiseen. En myöskään ole osannut olla tarpeeksi huomaavainen ja kärsivällinen. Suutuin helposti ja väsyin liian nopeasti. Olisit ansainnut enemmän. Pyydän anteeksi.

Kun nyt katselen sinua, poikani ja tyttäreni, tunnen syvää rakkautta sinua kohtaan. Haluaisin sinulle pelkkää hyvää, sitä kaikkein parasta tässä maailmassa. Joskus toivon sitä sinulle niin kovasti, että haluaisin melkein elää elämääsi sinun puolestasi, jos sillä tavalla voisin raivata tieltäsi kaikki esteet ja pahat peikot. Haluaisin tiesi tasaiseksi ja kauniiksi.

Tänä päivänä haluaisin kysyä sinulta eniten sitä, oletko onnellinen? Ja kuitenkin pelkään sitä, että sinä vastaat minulle vastauksen jota en haluakaan kuulla. Onnellisuus nousee monesta eri asiasta ja jokainen teistä kokee onnellisuuttansa omalla tavallaan. Minun tapani ei ole sinun tapasi ja sinun elämäsi ei ole minun elämäni. Onneksi myöskään minun virheeni eivät ole sinun virheitäsi, vaan sinä saat elää alkaen puhtaalta pöydältä vaikka joka päivä.

Lapseni, tulevaisuus on sinulle auki ja vain taivas on rajana. Avaa siivet! Älä pyristele, äläkä arkaile sen edessä mitä toivot ja mistä unelmoit! Avaa siivet rohkeasti ja lennä!! Minä toivon leutoja myötätuulia sinun elämääsi.

Nyt ja aina. <3