enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

64 − 61 =