Metsässä kuljin ja elämän näin

kelopuuVesa-Matti Loiri laulaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja kuoleman näin. Oli kuollutta kaikki mun ympärilläin. Miksi sä lähdit ja miksi mä jäin? Hiljaa tuuli huminoi” ja minä ymmärrän mitä hän laulaa. Minusta tuntuu, että olen nähnyt elämässäni lopullisia ja kuolemaan verrattavia asioita. Ja joskus sitä oikeastikin tuntuu siltä, että kuolee, vaikka ei kuolekaan.

Kun kävelee tunturissa, ihmettelee joka kerta sitä valtavaa elämän voimaa, joka versoaa kuolleelta näyttävän kiven raossa tai jopa sen päällä: pieni vihreä verso tai jopa värikäs kukka kasvaa maaperässä, jossa ei luulisi olevan mitään annettavaa kenellekään. Kuoleman kohtaaminen näin vertauskuvallisesti voikin siis olla kasvualusta jollekin uudelle ja elävälle.

Loiri jatkaa laulussaan: ”Metsässä kuljin ja elämän näin vain unessa kaikki mun ympärilläin. En sinua itkenyt, vaan itseäin. Hiljaa tuuli huminoi”. Tämän laulun kuullessani olen yhä varmemmin tajunnut sen, että kaikessa itkussani olen eniten itkenyt juuri itseäni, en toista, en hänen lähtöään, en yksittäisiä asioita, vaan nimenomaan itseäni. Ja se itku ei lopu ihan heti. En roiku menneessä, enkä haikaile samaan takaisin. Itken sitä miten minulle tehtiin, miten minun kävi. Itken omaa pienuuttani ja turhuuttani, sitä kuinka olin toisille ihmisille pelkkä turhake, josta voi luopua noin vain. En sinua itkenyt, vaan itseäin, niinpä niin.

Ja tästä on kyse myös blogissani. Siitä, kuinka voin koota ja kerätä uudelleen itseni kasaan ja lopettaa itseni itkemisen. Että voin nousta ja nauraa itselleni ja armahtaa itseni pienuudestani ja epäonnistuneisuudestani.

Laulu jatkuu: ”Elo on taikaa, parasta aikaa, jo mielesi nousta suo! Nouse ja juokse rakkaittes luokse! Siellä jo oottelee nuo”. Elämä on taikaa. Taiassa on aina jännitystä ja pelkoakin siitä miten nyt seuraavaksi käy. Ja yleensä taiassa on myös se salaisuusaspekti, se jokin, joka ei selvene koskaan. Asia, joka pitää vain uskoa ja hyväksyä ja elää läpi. Ja olla kiitollinen.

nuppuLaulun viimeinen säkeistö kuuluu: ”Kuusien kuisketta kuulemaan jäin. Katseeni käänsin mä valoa päin. Elää ja kuolla ja herätä taas! Hiljaa tuuli huminoi.” ja minä olen tehnyt niin, kääntänyt katseeni valoa päin. Välillä pitää katsoa taakse, mutta vain hetkeksi. Sinne menneeseen ei voi jäädä. Ei voi tuijottaa liikaa, sillä kuoleman kalman haju voi tulla ja tarttua ja sitä hajua kavahtavat kaikki kanssaihmiset. On katsottava enemmän eteen kuin taakse.

Elo on taikaa ja sitä parasta aikaa. Tai vaikka Nykäsen kuuluisin sanoin: ”elämä on laiffii”, juuri sitä se on. Ja siksi se on myös tarkoitettu.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 41 = 47