kaikkeen tottuu…vai tottuuko sittenkään

koivuOn asioita joita pitää itsestäänselvyytenä. Kuten lapsena koti ja vanhemmat, koulu ja kouluruoka, polkupyörälläajotaito ja auringonnousu. Aikuisena asiat mutkistuvat ja huomaa, että oikeastaan mikään näistäkään asioista ei todellakaan itsestäänselvyyttä ole.

Nuorena ajattelin, että minusta ei koskaan voi tulla äitiä, koska en oikeastaan ollut yhtään innostunut pienistä lapsista. Kun  muut ihastuen sössöttivät rattaissa istuvalle vauvalle, minä katsoin ja ehkä vähän hymyilin, mutta samalla ajattelin, että mitä ihmeen kummallisen maagisen ihanaa noissa nyt voisi olla. Ja sitten meni pari vuosikymmentä ja olin neljän lapsen äiti. Minulla oli lapsia, joihin olin kiintynyt ja joiden itkuja olin kuivannut.

Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana ja viimeiseni 35-vuotispäiväni aattona. Nyt vanhimmat lapseni ovat jo poissa kotoa ja nuorimmaiseni kulkee kahden kodin väliä. Kaikkeen tottuu- vai tottuuko sittenkään? Tänään minulla on äitiyttä takana kokonaista 27 vuotta ja 11 päivää. Minun kontolleni on annettu neljän ihmisen kasvattaminen pienestä siemenestä aikuiseksi asti, eikä se kasvattaminen tunnu siihenkään vielä loppuvan. Paljon minulta vielä kysytään ja paljon saan asioita sanoittaa. Kuitenkin toivon jokaisen löytävän oman tiensä, polkunsa ja tahtonsa.

Nyt kun nuorimmainenkin on paljon poissa kotoa, olo on vielä vähän tyhjä ja levoton. Onko hänellä kaikki hyvin? Onko hän onnellinen? Mitähän hän tekee juuri nyt? Ajatukset menevät tyttären mukana, vaikka kuinka yrittäisi ajatella vain omia juttuja. Ja aina, kun tekee itse jotain erityistä tyttären poissaollessa, on jotenkin huono omatunto.

Kaikkeen tottuu…27 vuodessa olen tottunut äitinä olemiseen, toisten unien valvomiseen, isojen ruokamäärien tekemiseen, kouluaamujen herättämiseen ja haavojen paikkaamiseen. Nyt sitten odotan sitä, koska ihminen tottuu siihen kun lapset eivät ole kotona, eivätkä tarvitse sinua. Ehkä minä siihenkin vielä totun…joskus…

Jakamisen kipeys

kotitaloJoskus tekee erityisen kipeää jakaa asioita. Minulle ei tee hankaluuksia jakaa omia tuntojani tai omia mokiani tai näkemyksiäni elämästä. Erityisen hankalaa minulle on jakaa äitiys ja äitiyden vastuu. Omin lasteni asiat itselleni ja olen mielestäni maailman paras ja ainut ihminen maailmassa, joka pystyy lapsiani oikeasti todella ymmärtämään. joo joo, tiedän, tiedän, ihan tyhjänleuhkimista tämmönen, mutta silti…

Muistan, kuinka laspuudessani oma äitini oli aina vihainen, jos ja kun olin asiani jo ehtinyt aina kotona olleelle mummulle kertomaan, enkä siten kokenut tarvetta niitä enää hänelle jakamaan kun hän palasi töistä. Nyt ehkä ymmärrän tämänkin asian vähän paremmin.

Avioerotilanteessa kipeimmät asiat liittyvät aina lapsiin. Mitä voit sanoa ja näyttää lapsen kuullen/nähden ja paljonko kipua ja kärsimystä heille tuotat omilla valinnoillasi ja tekemisilläsi ja tekemättäjättämisillä. Lapsi ei voi tietää ja tuntea samoja asioita kuin sinä, eikä hän näe asioita sinun näkökulmastasi- thank God!!

Uusperhekuvioissa tulee ennemmin tai myöhemmin (meidän tapauksessa ennemmin) äiti-ja isäpuolet lapsen vaikutuspiiriin. Ja sitten alkaa se varsinainen vääntö ja vertailu: mitä missäkin milloinkin kenenkanssa ja missätilanteissa on tehty ja sanottu tai jätetty tekemättä ja sanomatta lapselle ja lapsen kanssa. Äidille tämä on helvetin esikartano vähintääkin ja vaatii vahvoja poskilihaksia, sillä senverran on takahampaat niitä järsineet, että voin sanoa kipua olleen havaittavissa.

Äitiyden jakaminen jonkun toisen kanssa on ihan kamalaa. Olen myös ns. äitipuoli, joten koitan muistaa tämän asian myös toisesta näkökulmasta. Kamalaksi se muodostuu erityisesti, jos äidit ja äitipuolet eivät voi keskenään sopia mistään asioista. On vain suuria kuvitelmia ja ennakkoluuloja, jotka eivät perustu mihinkään faktoihin. Kuvitelmat suurenevat usein megalomaanisiksi ja sitä kautta kasvavat barrikaadeiksi asioiden sujuvuuden esteeksi.

Ja ehkä se naisten suurin helmasynti, kateus, on minunkin helmani tahrannut. Ajatus siitä, että joku toinen nainen pystyisi antamaan minun lapselleni jotain korvaamattoman ihanaa, tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin olevani itsekäs ja kamala. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa olla rehellinen.

Jakamisen kipeys. En haluaisi jakaa lastani kenenkään muun kanssa. En vielä. Sitten vasta kun hän on iso ja aikuinen ja vahva ja kestävä. Haluan pitää hänet sylissäni ja hoitaa häntä. Haluan että kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä näkevät ja tuntevat hänen arvonsa ja rakastavat häntä. Ja tekevät kaikkensa juuri hänen eteensä.

eihän sen toivominen ole liian paha asia?

 

Minä, minun, minulle, minulta, minusta…

helleaurinkoLomamatkan viimeisenä iltana avasin puhelimen ja katsoin uutiset. Silmieni eteen räjähti pommituksia, pudotettuja lentokoneita, kadonneita ihmisiä, palavia taloja ja valtava määrä kärsimystä. Oli ihanaa olla hetki poissa näiden tavoittavuudesta, mutta kun ne kaikki tulivat eteeni kerralla, tunsin putoavani kuiluun. Ja kuilussa huusi itsekkyys ja omaneduntavoittelu.

Itsekkyydessä ei pysty näkemään kuin itsensä. Kaikki asiat pyörivät niiden asioiden ympärillä mitä kaikkea minä voisin saada lisää. Muista piittaamatta, muiden kärsimystä hyväksi käyttäen. Minä haluan lisää, minun oikeuteni on ottaa mitä haluan, minulle kuuluu kaikki, minulta ei saa vaatia mitään vastaantulemista, minusta ei löydy mitään moitittavaa… listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Tämä itsekkyys ei näy pelkästään meissä yksilöissä, vaan kokonaisissa kansakunnissa ja vallanpitäjissä. Toisen kärsimyksellä ei ole väliä, kunhan saan mitä haluan. Muut toimivat pelinappuloina. Mikä tekee tästä lopun? Tätä kysyn tai huudan aika turhautuneena ja toivottomanakin. Lentokoneemme lensi Ukrainan ilmatilassa. Miksi meidän koneemme säästyi, mutta tuo toinen pudotettiin?

Narsistiset ihmiset ovat sitä mieltä, että eivät voi itselleen mitään. Olen diagnosoitu narsisti, en mahda itselleni mitään. Voivoi, koittakaa kestää. Onko siis ymmärrys ja tieto tuonut maailmaan kaaosta kun mihinkään ei saa puuttua, vaan kaikkea on vaan ymmärrettävä? Kuinka moni johtaja nauttii narsistisista piirteistään ja vaatiiko johtajuus nimenomaan sitä?

Kävimme matkalla Knossoksessa ja luin minolaisesta kulttuurista. Siitä mainittiin erityisesti se, että minolaiset olivat kulttuurikansaa, joka ei ollut millään tavalla kiinnostuneita sotimisesta, vaan harjoittivat ulkomaankauppaa jo v. 1700 eaa. Sitten tuli joku, joka tuhosi koko hienon kulttuurin kertaheitolla. Se oli joko tsunami tai sitten jokin muu tragedia kohtasi heidät. Jäin miettimään sitä, täytyykö meidän kuitenkin koko ajan olla varautuneita sotaan ja katastrofiin ja unohtaa pehmeät arvot.

lentsikka

Pudotetun koneen raunioille ei päästetä tutkijoita. Omaiset eivät pääse hautaamaan omia rakkaitaan. Itsekkyys menee niin pitkälle ja peli on kovaa. Voidaanko tähän puuttua? Pommitukset Lähi-idässä jatkuvat.

Koska me ihmiset nousemme ja sanomme: NYT RIITTÄÄ!!

Blogikirjoittajan loma ja pelkokerroin

kallioillaOlen ollut lomalla. Vapaalla, aivot narikassa, ilman nettiä ja kännykkää. Jopa monena päivänä ilman kelloa. Kävin Kreetalla ihanassa lämmössä ja auringossa. Nautin uimisesta, valmiista ruokapöydästä, kauniista maisemista, historian tuomasta syvyydestä ja tietenkin mieheni hyvästä seurasta. Oltiin kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa vähän runsaan viikon. Tuntuu hyvältä, ei riidelty ja olen iloinen, että juuri hän tuli kanssani kotiin reissun jälkeenkin. 😀

Matkan ehkä merkittävin asia oli yhteisen pelon jakaminen. Lähdimme yhtenä päivänä ajamaan autolla saaren itäosan ympäri. Puolivälikrouvin jälkeen siirryin ratin taakse, jotta toinenkin saisi ihailla maisemia. Kartan mukaan edessä olisi semmoinen maisemareitti, joten olisi luvassa hienoja näkymiä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen reitti muuttui totaalisesti: tie alkoi vain kaveta ja kaveta ja nousta ja nousta. Vauhtimme putosi n. 40 km/h. Pakko myöntää, mutta koskaan aiemmin en ole sillä tavalla pelännyt, en ratissa, enkä mielestäni muutenkaan. Jyrkänteen reunalla ajaminen oli adrenaliinia nostattavaa, mutta samalla se toi pelon siitä pääseekö koskaan enää kotiin. Päädyimme yli 800m korkeuteen, missä ei kulkenut ketään eikä mitään. Oli kuin olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä maailmankaikkeudessa.

Yhteisen pelon jakaminen oli merkittävä asia. Oli tärkeää nähdä se miten toinen toimii pelon tullessa. Kumpikaan ei mennyt toimintakyvyttömäksi, ei alkanut huutaa, eikä sättiä toista. Kun minä jossakin kohdassa haukuin  itseäni siitä, että miksi valitsin juuri tämän reitin, että pitikin olla niin tyhmä, sanoi mieheni siihen, että hänen vaimostaan ei saa tuolla tavalla puhua. Olimme samassa veneessä, soutamassa samaan suuntaan.

Toisesta voi löytyä monenkin vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä ja meillä niitä yhteisiä vuosia ei vielä ole monikkoihin asti. Tämäkin kokemus toi minulle varmuuden siitä, että juuri tuo mies on rakastamisen ja luottamuksen arvoinen. Hänen kanssaan uskallan olla vahva ja jopa heikko. Saan olla rohkea ja reipas, mutta myös pelätä. Kaiken ei tarvitse mennä upeasti ja nousujohdanteisesti. Saan olla surullinen ja iloinen ja välillä jopa ihan tyhjä ja väsynyt.

kuuma-ihana-aurinkoJotta voi antaa toisille jotain itsestään, on osattava välillä latautua. Ja latautuminen kulkee joskus tyhjentävien kokemusten kautta. Ennen vanhaan kännykänkin akun oli ensin tyhjennyttävä kokonaan jotta sen voisi taas ladata täyteen.

Lupaan taas kirjoittaa blogiani, sillä olen kohdannut lomallani iloa, rauhaa-                  ja oman pelkoni.

 

 

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

joku toinen…

Olen tässä viime aikoina yrittänyt epätoivoisesti blondata hiuksiani huonolla menestyksellä. Sitä en osaa sanoa, miksi tätä nyt juuri niin kipeästi haluaisin, mutta muutoksen tarve on suuri ja voimallinen. Ensin hiuksistani tuli vaalean oranssit, sitten tuli keskiruskeat. Vaikka purkissa luki: luonnonvaalea. Epäreilua!

Miksi ihminen haluaisi olla joku toinen? Tai jonkun toisen näköinen?

Pitkät kauniit nuoret naiset haluavat olla lyhyempiä, jotta voisivat sitten mielestään paremmin käyttää korkkareita. Minä hobittimittaisena en pysty ymmärtämään , koska useimmiten haluaisin olla edes vähän pidempi. Laihat haluaisivat vähän lihaa luittensa ympärille ja me pullukat haluaisimme kurveistamme eroon. Suorahiuksiset ottavat permanenttia ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan raudat hohkaten. Joskus tytöt haluaisivat olla poikia ja pojat tyttöjä. Miksi ruoho näyttää aidan takana vihreämmältä?

pilvitaivasJos vertailemme itseämme toisiin, kiinnitämme yleensä huomiomme asioihin, jotka voi arvioida silmämääräisesti. Näemme onnistuneita ihmisiä, onnellisessa hymyssä ja harmonisessa elämässä. Harva meistä näet kulkee yltympäriinsä happamassa irvistyksessä ja masennustaan toitotellen. Näinollen emme tunne kyseisten ihmisten elämää emmekä historiaa sen tarkemmin. Arviomme asiasta on torso ja itseämme kohtaan epäreilu.

Mistä saisimme lisää tyytyväisyyttä?

Entäpä, jos lakkaisimme tyystin vertailemasta omaamme toisiin? Sen sijaan, että keskitymme kaiken aikaa siihen mitä meillä ei ole, keskittyisimme enemmän siihen mitä meillä oikeasti on. Olen lyhyt, so what! Se on pelastanut henkeni jo yhdessä pahassa kolarissa kauan sitten. Olen pullukka, no, itsepä olen lihani hankkinut ja nyt keittotaitoni saa ulkoisesta olemuksestani sopivaa pontta ja katu-uskottavuutta. Olen pienipalkkainen, siis opin joka päivä lisää arjen selviytymiskeinoja. Olen myös musikaalinen, kielitaitoinen, sosiaalinen, empaattinen ja tietenkin rakastettava. ;D ei huono lista ollenkaan, niillä pärjää jo pitkälle, vaikka ei kuuhun mentäisikään. Ja:

Olen nyt siis  myös ruskeatukkainen… no, ainahan sitä voi ostaa vielä yhden purkin, jos se sitten onnistuisi…

 

 

Rakkaus on pitkämielinen, mutta ei nössö.

huopasydänMonta kertaa ajatellaan, että jos rakastaa, ei voi tehdä mitään muuta kuin toisen mieliksi. Bullshit!! Rakkaus voi olla syviä tunteita, toisen hyvää ajattelevaa, toisen ilosta nauttivaa, mutta se ei koskaan ole nössö.

Rakkaus on laaja käsite. Siihen kuuluu toisen ymmärtäminen tai ainakin siihen pyrkiminen. Kun rakastan, toivon pystyväni ymmärtämään sen mikä on toiselle hyväksi, mikä edistää hänen etuaan ja hyväänsä. Rakkaus ei ole pelkkää joojoota, vaikka useimmiten se olisi se helpoin ja vaivattomin tie- lyhyellä tähtäimellä.

Ja entäpä sitten kun tulee kysymykseen kuuluisat valkoiset valheet? Kuinka helppoa on sanoa nopeasti asianlaatuja lieventäviä valkoisia epätotuuksia, jotta toiselle ei tulisi paha mieli. Mutta entä sitten kun asiat mutkistuvat ja suurenevat, olisiko ollut helpompaa puuttua asioihin heti, eikä sitten vasta? Kuka ottaa vastuun siitä, koska voi valehdella vähän tai pistää päänsä pensaaseen epämiellyttävien asioiden tullessa? Olisiko  kuitenkin parempi, että asiat tuodaan valoon juuri sellaisina kuin ne ovat, sillä hetkellä kun ne ovat aktiivisia?

Olen miettinyt paljon valehtelemista suhteessa totuudessa pysymiseen. Huomaan olevani erityisen herkillä tässä asiassa. Koska minua on petetty useammassa asiassa, en siedä sitäkään vähää epärehellisyyttä kuin aiemmin. Asiat pitää tuoda esiin sellaisina kuin ne ovat, vaikka ne olisivat kuinka kamalia tahansa. Tieto lisää tuskaa, mutta vain hetkeksi. Lopulta tieto tuo vapautuksen, eikä täydy kieriä kummallisuuksissa ja epätietoisuuksissa. Epätietoisuus tuo lisää jossittelua ja miksittelyä, eikä edistä yhtään mitään. Ei ainakaan mitään hyvää.

love-is-allRakkaus ei sano vain kyllä, vaan se sanoo myös ei. Koska rakkaus ei etsi omaansa, joutuu se aina välillä unohtamaan oman mukavuutensa ja harmittomuudenhalunsa ja ottamaan lujastikin kantaa kipeisiin kysymyksiin. Lastenkasvatuksessakaan ei aina voi vain myötäillä ja sulkea silmänsä, vaan on puututtava, sanottava ja rakastettava teoissa ja totuudessa.

 

Olen tullut yhä vahvemmin siihen tulokseen, että rakkaus on pitkämielinen. Se on anteeksiantava ja lempeä. Rakkaus ei etsi omaansa eikä käyttäydy sopimattomasti. Eikä se ole nössö.

Ja onneksi, minä osaan ja uskallan vielä rakastaa, sittenkin.

Tukka takana ja tie edessä

Pidän erityisen paljon autolla ajamisesta. Autoni on toimiva, sillä on hyvä ajaa, penkit ovat mukavat ja moottorissa on tarpeeksi tehoa. Ilmastointi toimii ja CD-soittimeen mahtuu kerralla 6 levyä, joita voi kuunnella ajon aikana. Ei siis lainkaan huono kumppani kilometrejä kuluttamaan. Joskus minut valtaakin ihan ylitsepursuava tunne, että nyt kunnon takakeno ajoasento, hyvä biisi soimaan ja eikun tielle kohti auringon laskua.

Ymmärrän hyvin niitä, joille viisikymmpisenä tulee moottoripyöräkuume. Kyse ei ole pelkästään mistään elimenjatkeesta, vaikka sitäkin varmaan on ilmassa, vaan vapauden kaipuusta, siitä, että haluaa kokea olevansa livenä roudmoviessa. Nahkatakki päällä, bootsit jalassa, huivi kaulassa ja päässä semmonen groove pottakypärä. Näissä mielikuvissa ei näe itseään koskaan missään turvallisuushakuisissa goretexkuteissa, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Aina. Ja huivi, joka kaulassa lepattaa tuulen mukana on punainen. Aina.

Ja miksi tuo villiintyminen ajoittuu niin usein juuri ihmisen viiskymppisiin? Se on elämänvaihe, jossa on jo saavuttanut jotakin. Ainakin sen, että jos on elämään siunaantunut lapsia, ne yleensä tuossa vaiheessa on jo kasvaneet niin isoiksi, että ovat jo omillaan tai ainakin ihan siinä hilkulla. Voi siis alkaa ajatella puhtaasti itseään ja sitä mikä tuntuisi hyvältä juuri nyt, juuri tässä ja juuri minulle.

Vapaus on ehkä minulle tässä kohtaa avainsana. Vauhtiin ja tien päällä olemiseen, maisemien vaihtumiseen liittyy minulla aina ajatus vapaudesta. Siitä, että on vapaus erityisesti ajankäyttönsä suunnittelemiseen tai juuri siihen suunnittelemattajättämiseen. Aikataulut ovat arkea ja sen sujuvuutta varten. Vapautta on jättää kello kotiin ja olla tuijottamatta puhelinta.

tunturipolutMinulla on elämässä nyt vahvasti semmoinen tukka takana ja tie edessä- fiilis. Ihan suhteessa koko elämään. Tietenkin edessä oleva loma provosoi ajatuksiani vahvasti, mutta ajattelen näin  myös suhteessa kaikkeen. Mitä tie tuo vastaan, sitä en tiedä, mutta mutkat tulevatkin yleensä aina yllättäin. Kaikista kurveista ei ole etukäteen varoituskolmiota. Haluan kuitenkin baanalle, tälle omalle elämänmakuiselle baanalleni. Toivottavasti bensaa on riittävästi ja tuulilasiin ei tule liikaa niitä hyttysenraatoja.