pienessä horkassa itsensä voittaen

Oletko koskaan kokenut sellaista, että itsesi voittamisen hetkellä huomaat yhtäkkiä alkavasi täristä. Ihan kokonaan. Se tärinä lähtee sisältä ja alkaa pienellä vapinalla ja viluntunteella kunnes huomaat täriseväsi aivan kokonaan niin että puhekin on jo vaikeaa.

Jos et, niin hyvä, sillä minun hetkeni oli tänään.

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Minun piti lohduttaa. Jälleen kerran samasta asiasta ihmistä, joka oli kokenut taas jääneensä toiseksi. Ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, ikuinen kakkonen, yhdentekevä, välttämätön paha omissa tunteissani. Ja nyt kuuntelin toisen suusta näitä asioita.

Joskus olen ollut paikalla, kun tuntematon isä on kertonut tyttärelleen kaupassa kuinka kauniilta hän näyttää sovittamassaan mekossa. Melkein kapsahdin tuon miehen kaulaan, niin iloinen olin tuon tytön puolesta. Sanoin miehelle, että hän on varmasti maailman viisain isä. Mies jäi katsomaan perääni kummastuneena. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin.

Minun puheluni jatkui toisen keskustelijan kanssa. Naisen, jonka ei olisi pitänyt kuulua elämänpiiriini sitten millään tavalla, mutta siinä hän nyt vain oli keskustelemassa sivistyneesti puhelimessa minun kanssani. Ja siinä puhelussa ei ollut ylimielisyyden häivääkään, eikä piruilun, eikä pahansuopuuden. Oli vain kaksi äiti-ihmistä, jotka jakoivat huolen ihmisestä, jota kumpikin on oppinut rakastamaan omalla tavallaan ja omalla tasollaan.

korttikuvaJa minä aloin täristä. Huomasin, kuinka voimavarani hupenivat tutina kerrallaan päästä kantapäähän ja sitä kautta lattialle. Sain sanottua mitä halusin. Eikä minun tarvitse yhtään hävetä.

Puhelun loputtua aloin itkeä. Mies toi viltin ympärilleni ja antoi minun tutista siinä kainalossa kotisohvalla, turvassa ja rakastettuna.

Olin voittanut itseni. Enkä hakenut edes sitä oksennuspussia mitä olin luullut tarvitsevani.

Valon pisaroita

taivasOn olemassa monia vertauksia pienistä iloista kuten: tähtipöly, valonsäde tai valon pisara. Pieni asia, mutta kaunis vertaus ja hetkenä suuri. Miksi me ihmiset sitten tavoittelemme suurta onnea keinolla millä hyvänsä?

Voisin kirjoittaa sinulle tänä iltana, että onnea on elokuun aamun vielä lämmin sadesumu kasvoilla. Tai kirkkaan yötaivaan yksi tähti, joka muistuttaa siitä kuinka pieni olet ja saat olla. Onnea on käsi, joka etsiytyy käteesi. Olipa se sitten puolison tai tyttären tai vaikka ystävällisen työtoverin. Onnea on aamukahvi kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla istuen. Ja toisen syli.

Paljon en pyydä, vain tarpeellisen.

Minä tarvitsen tähtipölyä ja valon säteitä. Tarvitsen kättä ja syliä. Minä tarvitsen aamukahvini. Ja niitä valon pisaroita.

Pyydänkö liikaa?

mankelin läpi ja siitä yli!

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

feng shui- elämää

puukasvotKävin eilen illalla kirjastossa. Lainasin useamman kirjan, vähän  nuotteja, pikkuisen ruokaohjeita ja sitten ihan läpällä: Sisustajan Feng Shui. No joo, jos kotini olisi edes pikkuisen uljaampi, olisi valintani ollut edes jotenkin ymmärrettävä, mutta nyt sain tyttäreltä aikamoiset ilmeet ja mieheltä ymmärtäväisen hymyn. 😀

Tänään siivouksen jälkeen aloin tutkia kirjaani. Aloitin asunnon sisäpiirroksesta ja vertasin sitä kirjan ohjeisiin. Löysin helposti kodistani kohdat, joita olin korostanut ja kohdat, joita olin laiminlyönyt ja asiat, jotka kirjan mukaan olivat hyvin. En ole taikauskoinen, enkä höperö (huom. paljoa ainakaan), mutta aloin katsella kotiani vähän uusin silmin. Miksi en panosta tiettyihin kohtiin yhtä paljon kuin toisiin? Mitä se kertoo minusta?

Kirjasta opin uusia asioita, kuten sen, että ruokailutilaan ei suositella kelloa seinälle. Selityksenä oli, että kello tuo ruokailijoille mieleen ajankulun ja tuo kiireentuntua. Noniin. Minun ruokapöytäni vieressä komeilee halkaijisaltaan 60cm suuruinen sininen kellotaulu. Ja uskokaa tai älkää, menin sitten siirtämään rakkaan kelloni toiseen paikkaan.

Aloin ajatella elämistä ylipäänsä. Mihin osa-alueisiin minä panostan elämässä? Koitanko tehdä asiat niin, että paitsi itselläni on hyvä olla, myös minun läheiseni hyötyisivät valinnoistani? Näenkö selkeästi mikä tekijä aiheuttaa minulle tuskaa, vai kuljenko tuttuja polkuja vain tavan vuoksi? Enkö uskalla uudistua? Pois se minusta!

Jos feng shui- elämä on harmoniaa, niin kiitos, kyllä! Harmonia ja tasapaino ovat tavoiteltavia hyveitä, mutta joskus vaan niin kovin kaukana arkielämästä. Vaikka en hurahtanutkaan kirjan filosofiaan, haluan oppia siitä ajattelun syventämistä.  Ja koskaan ei ole huono juttu harkita asioita.

Ja olen iloinen, että kirjankin mukaan kukat ovat vain hyväksi meille ihmisille.

vahvemman oikeudella- ei kiitos!!

Viime päivinä on kännykkäni kilahdellut viestimerkkiä turhankin tiheään. Yksi lehti lähettää sinne uutisia, jotka vaihtuvat ja tarkentuvat kaikenaikaa. Useimmin uutisissa on ollut naapurimaamme Venäjä ja sen aiheuttamat konfliktit, uho ja pelottelut.

Pelko on ollut ensimmäinen reaktioni. Pelko siitä mitä maailmassa tapahtuu ja mitä tuhoja vielä on edessä. Pelko on se mitä näillä uhoamisilla yritetäänkin saada aikaan ja pelon mukanaan tuomaa lamaannusta ja antautumista.  Toinen reaktioni on ollut harmistus. Harmistus siitä kuinka entinen sivistysvaltio on alkanut käyttäytyä kiukuttelevan pikkulapsen tavoin. Koska me ei saada tehdä mitä halutaan, me ei leikitä enää teidän kanssa eikä syödä teidän kanssa samassa pöydässä. Harmistus luo usein aikaan turhautumista ja joskus jopa peräksiantamista. Viimeisin reaktioni on ollut suuttumus. Olen vihainen siitä kuinka yksi valtio saa aikaan tuollaista yleistä hysteriaa ja epätasapainoa. Suuttumus on aktiivinen tunne ja voi parhaimmillaan tuoda sopivaa adrenaliinia ja toimintakykyä tehdä jotain asioiden hyväksi.

Lastenkasvatuksessa on opetettu, että lapselle ei saa aina antaa periksi. Lapselle ei saa antaa kaikkivaltiuden tunnetta ja sitä kautta jopa turvattomuuden tunnetta omasta vallasta. Mitä siis haluan sanoa: nyt pitää asioille tehdä stoppi!! Voitaisiinko löytää kansakuntana ja länsivaltana jonkinlaista gutsia ja terästä omaan toimintaan? Pelottelun ei saa antaa vaikuttaa lamauttavasti. On vielä olemassa oikea ja väärä, eivätkä ne ole muuttuneet yhden ihmisen mielipiteen, vallan- ja mielihalun takia. On vielä olemassa ystävyyttä ja yhteistyötä! Ja vielä on arvoja, jotka katsovat heikompaa ja haluavat auttaa.

aukko-taivastaPutkinäköinen tarkastelu tuo raamit kokonaisuuteen. Ja ne raamit rajaavat paljon ulos todellisuudesta joka on olemassa.

Meillä on historia ja meillä on nykyisyys. Meillä saa olla myös turvallinen tulevaisuus.

viimeinen lomaviikko <3

lomavarpaatNäin viimeisenä lomaviikkona olen paljon yksin kotona. Se tekee erityisen hyvää, näin uskon. Vaikka rakastan syvästi kanssaihmisiäni, on tärkeää saada olla itsensä kanssa yksinkin. Huomaan olevani entistä herkempi. Eilen itkin aika paljon. Ihan kaikkea enkä mitään erityistä. En ollut ahdistunut, mutta annoin kyyneleiden valua ihan niinkuin ne halusivat. Sitten päätin lopettaa itkemisen, pesin kasvoni ja kuivasin viimeisenkin yrittäjän pyyheliinaan.

Tänään tiistaina olen ollut rannalla ja nauttinut viimeisistä rantalomapäivistä. Itsekseni. Katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Perheenäitejä, jotka luotsasivat lapsiaan uimisen saloihin. Join vettä, söin pisaratomaatteja ja luin kirjaa. Pikkuisen huonosti lukemiseni eteni kun tuntui, että pää on ihan tyhjä eikä edes halua yhtään ajatusta sinne. Voi miten ihana tilanne semmoinen, että mikään ajatus tai tekeminen tai tekemättäjättäminen ei ole rasittamassa ja aikaansaamassa stressiä. Loma on siis tehnyt tehtäväänsä.

Huomiselle en ole tehnyt suunnitelmaa. Aion jatkaa hetkessä elämistä. Minulla on varattuna AllyMcBealin toinen tuotantokausi ja saatan katsoa sitä. Tai sitten en. Voin lähteä kirpparikierrokselle. Tai sitten en lähde.

Tai sitten nukun ja kerään unta varastoon kaikkien niiden unettomien öiden varalle, jotka vielä tulevat ahdistuksineen. Joskus sitten syksymmällä ja pimeän hiipiessä. Minulla on pakkasessa marjoja ja varastossa unta talven varalle. Minulla on tilaa aivoissa uusille asioille ja stressimittarissani on paljon nousuvaraa. Olen siis varustautunut tulevaan. Niin hyvin kuin itse pystyn.

 

Aika on hyväksynnän

patsas2Tänä kesänä olen ollut mukavasti menossa, tien päällä. Joko itse autoa ajaen, tai sitten kyydissä istuen. Baanalla on hyvä olla ja vaikka usein maiseman yksitoikkoisoisuus harmittaa, tuo se edun, jota ei ehkä hetimiten tule ajatelleeksi: on mahdollisuus ajatella omia ajatuksiaan. Ja välillä on hyvä mennä oman päänsä sisään- kunhan muistaa tulla sieltä sitten myös pois, ettei jää sinne ja katoa lopullisesti.

Matkalla Joensuusta kotiin olin jo vähän reisaamisesta väsynyt, istuin kuskin vieressä ja oikoilin raajojani pitkän istumisen jäljiltä. Katselin siinä polviani ja ruskettuneita käsiäni. Tutkin sormiani ja ihmettelin ihoani. Samassa tajusin jotain, joka sai minut jopa liikuttumaan: Tämä ruumis, vartalo, minäitse, jota katseellani tutkin, ei ole saanut minulta itseltäni koskaan hyvää lausuntoa. Olen siis inhonnut ulkonäköäni koko ikäni. 50 vuotta!! Samassa kun sain kiinni tästä ajatuksesta, olin syvästi surullinen. Minkä rangaistuksen olen itselleni langettanut tällä tuomiolla!!

Mitä tarkoittaa olla itseensä tyytymätön? Se haavoittaa ja tuo oman itsen alttiiksi kaikenlaiselle kateudelle, stressille ja jopa sairaudelle. Miksi elimistöni haluaisi elää iloisena, jos kerran koko ajan sitä moitin ja aliarvioin?

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka on tärkeää löytää tyytyväisyys myös omaa ulkoista olemustaan kohtaan. Olen NIIN sataprosenttisesti edelleen samaa mieltä. Minut on rakennettu tällaiseksi. Jotain voin toki itsekin tehdä, mutta raamit joiden puitteissa elän, ovat piirretyt geeniperimääni. En ole pitkäsäärinen, enkä rakennettu huippu-urheilua varten. En ole se ruotsalainen blondi, jonka perään huokaillaan. En ole pitkäsorminen viulisti, enkä sinisilmäinen huippumalli haussa. En tulisi sellaiseksi, vaikka alistuisin miljoonaan operaatioon itseni kohentamiseksi. Mutta mitä kaikkea minä olen sen sijaan? Olenko unohtanut ne asiat mitkä tekevät minusta minut ja viehättävät muita ihmisiä? Sillä minussakin niitä piirteitä on.

Kuinka heikkotasoista onkaan aina keskittyä vain niihin asioihin, joita en ole! Minä olen laiminlyönyt itseäni pahasti kokonaista 50 vuotta. Olen syönyt mitä sattuu, en ole hoitanut ihoani, enkä silittänyt poskeani. Olen harmitellut sitä, että en mahdu pienempiin vaatteisiin ja sitäkin, että puoliso on ollut minua ”kauniimpi”. Olen moittinut itseäni aina. Se tuntuu pahalta. Ja väärältä.

patsas1Minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni arvon. Haluan antaa ihoni nauttia elämästä, enkä moiti vatsaani, vaikka se aika-ajoin kasvaakin pullataikinanomaisesti. Haluan rakastaa lyhyitä sormiani ja pikkuruisia varpaitani. (kengänkokoni on huima 36) Haluan iloita rönsyilevästä povestani, vaikka välillä tuntuukin, että se ei vaan aina halua mahtua mihinkään. Ja haluan oppia olemaan kiitollinen minusta.

Aika on nyt. Aika on rakkauden ja aika on hyväksynnän. Ja minä haluan antaa itselleni suukon silmäkulmaan tai poskelle siihen kohtaan missä minulla on melkeinhymykuoppa.