pienessä horkassa itsensä voittaen

Oletko koskaan kokenut sellaista, että itsesi voittamisen hetkellä huomaat yhtäkkiä alkavasi täristä. Ihan kokonaan. Se tärinä lähtee sisältä ja alkaa pienellä vapinalla ja viluntunteella kunnes huomaat täriseväsi aivan kokonaan niin että puhekin on jo vaikeaa.

Jos et, niin hyvä, sillä minun hetkeni oli tänään.

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Minun piti lohduttaa. Jälleen kerran samasta asiasta ihmistä, joka oli kokenut taas jääneensä toiseksi. Ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, ikuinen kakkonen, yhdentekevä, välttämätön paha omissa tunteissani. Ja nyt kuuntelin toisen suusta näitä asioita.

Joskus olen ollut paikalla, kun tuntematon isä on kertonut tyttärelleen kaupassa kuinka kauniilta hän näyttää sovittamassaan mekossa. Melkein kapsahdin tuon miehen kaulaan, niin iloinen olin tuon tytön puolesta. Sanoin miehelle, että hän on varmasti maailman viisain isä. Mies jäi katsomaan perääni kummastuneena. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin.

Minun puheluni jatkui toisen keskustelijan kanssa. Naisen, jonka ei olisi pitänyt kuulua elämänpiiriini sitten millään tavalla, mutta siinä hän nyt vain oli keskustelemassa sivistyneesti puhelimessa minun kanssani. Ja siinä puhelussa ei ollut ylimielisyyden häivääkään, eikä piruilun, eikä pahansuopuuden. Oli vain kaksi äiti-ihmistä, jotka jakoivat huolen ihmisestä, jota kumpikin on oppinut rakastamaan omalla tavallaan ja omalla tasollaan.

korttikuvaJa minä aloin täristä. Huomasin, kuinka voimavarani hupenivat tutina kerrallaan päästä kantapäähän ja sitä kautta lattialle. Sain sanottua mitä halusin. Eikä minun tarvitse yhtään hävetä.

Puhelun loputtua aloin itkeä. Mies toi viltin ympärilleni ja antoi minun tutista siinä kainalossa kotisohvalla, turvassa ja rakastettuna.

Olin voittanut itseni. Enkä hakenut edes sitä oksennuspussia mitä olin luullut tarvitsevani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

24 + = 26