Mitä sinulle kertoisin

punahuiviJos tapaisimme ensimmäistä kertaa, mitä sinulle kertoisin?

Kertoisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kulman takana sinua odottaa jotakin hyvää ja odottamisen arvoista ja sinne kulman taakse kannattaa kurkistaa, vaikka pelottaakin.

Kertoisin sinulle, että kipu on elämää, eikä elämää ole ilman kipua. Helpolla ei pääse kukaan, eikä supersuorittajanaapurin loistoelämä ole elämiseen yhtään sen sopivampi kuin sinun oma jo tutuksi tullut via dolorosasi.

Kertoisin, että taivas on auki kaikille ja ilmaa riittää niin paljon, että jaksaa hengittää, vaikka elämä olisikin puristettu niin pieneen koloon, että sinne ei aurinko paista. Avaat vain silmäsi ja katsot rohkeasti ylöspäin ja sitten vedät syvään henkeä. Huomaatko, miten keuhkot täyttyvät raittiista ilmasta ja ummehtunut pääsee ulos?

Kertoisin, että et ole yksin. Aina on joku, joka on olemassa. Vaikka se olisi se lähikaupan kassa, tai kirjastonhoitaja. Ja aina on joku, joka voi sanoa sinulle: tuo on ihan niinkuin minun elämästäni. Vaikka kokemuksesi ovat henkilökohtaisia, on olemassa joku, jonka kokemukset ovat samankaltaisia.

Kertoisin sinulle, että minäkin olen elämässäni meinannut luovuttaa, monta kertaa, mutta että sitten jollain kummalla tavalla olen saanut uutta voimaa ja iloa ja merkitystä. Ja olen iloinnut että en sittenkään luovuttanut, vaan jatkoin olemista.

Kertoisin sinulle. että rakkautta on niin paljon, että siitä riittää jokaiselle. Mutta että se vaatii sydämen avaamista ja itsensä alttiiksi asettamista. Ja se on hemmetin pelottavaa ja samalla käsittämättömän kaunista.

Jos tapaisimme ensimmäistä kertaa, halaisin sinua ja ottaisin kiinni kädestäsi ja sanoisin: Lähdetään yhdessä eteenpäin! Jatketaan etsimistä, kivun sietämistä, hengittämistä, kokemusten jakamista, iloitsemista ja rakastamista yhdessä.

Ja toivomista! Siitä emme luovu enää koskaan! <3

Viimeiset veneet

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

Itkahtelua omaan tahtiin

unelmiaMinulla on selvästikin aikoja, jolloin tunteet ovat tavallistakin pinnemmassa, eli siis itku tulee missä tahansa, vaikka kuinka yrittäisi estää sitä ja vaikka kuinka hävettäisi. Nyt minulla on juuri semmoinen vaihe meneillään. Ja tietenkin itku tuli taas toissapäivänä semmoisesa tilanteessa, että harmittaa ihan vietävästi. Ja nolottaa ja suututtaa ja raivostuttaa ja…

Olin palaverissa missä sovittiin tyttären asioista ja paikalla oli muutaman ammattilaisen lisäksi tietysti myös armas rakas ex-mieheni suurine egoineen. Ihmettelen kyllä miten hän egoineen niin pieneen huoneeseen oikein saikin itsensä sullottua, mutta siellä sitä oltiin suloisessa sillisuolatuntumassa. Asiat kärjistyivät, niinkuin ne vain joskus voivat kärjistyä. Yritin sovitella (sanon tämän käsi sydämellä ja oikeasti sitä tarkoittaen), mutta muutaman vähemmän ystävällisen kommentin kuultuani minulta tuli yksinkertaisen selkeästi ja tahtomattani pieni itku. Tähän kuulin kommentin siitä kuinka ”joku voisi nyt lopettaa itkahtelun että päästäisiin asiassa eteenpäin”. Kiitos ystävällisyydestä ja kannustuksesta, aplodit otan myöhemmin vastaan, nyt haluan vain vajota maan alle.

Mitä se itkahtelu sitten sananmukaisesti tarkoittaa? Netistä löysinkin määritelmää: ”Itkahtelu on itkemisen erityismuoto, joka on syytä erottaa aidosta kyyneleiden vuodattamisesta tunnekokemusten seurauksena. Itkahtelu tarkoittaa tarkoitushakuista, vaikeasta vuorovaikutustilanteesta luistamista, silloin kun halutaan välttää asian käsittely tai vastuun kantamista omista teoistaan.” Noniin, sain siis melkoisen meriitin niskoilleni ja hartioilleni, vaikka todellisuudessa yritin niellä itkuani viimeiseen asti.

Sain itkuni loppumaan, sillä suutuin melkoisesti. Vaikka tunnistan itkahtelun raivostuttavuuden, en mielestäni syyllistynyt siihen, sillä jos olisin saanut itse valita, en olisi tuossa seurassa enkä ainakaan exän läsnäollessa tirauttanut pisaraakaan. Enkä ollut väistämässä mitään vastuuta, vaan päinvastoin halusin edistää sekä tyttäreni hyvinvointia, myös heidän isä-tytär-suhdettaan.

Olin kaksi päivää kuin jyrän alle jäänyt. Saamani ikävät sanat ja suoranaiset v++++ilut pyörivät mielessä, vaikka yritin tehdä kaikkia positiivisia ja kivoja syysaskareita kotosalla. Mietin sivistystä ja sitä, kuinka korkeakoulutus ja akateemisuus eivät välttämättä lisää sivistystä eivätkä ainakaan sydämen avaruutta. Mietin myös omaa osuuttani ja sitä kuinka typerältä tuntuu olla näin herkkä. Se saattaa ihmisen toisten armoille ja riisuu paljaaksi. Itkevää on aina helppo pilkata, mutta onko itkeminen väärin? Tekeekö itkeminen ihmisestä moukan tai vähempiarvoisen?

Vuorovaikutustilanteissa esiintyy joskus myös seuraavaa: ”Nöyryyttäminen.
Tämä kuuluu enimmäkseen entisaikojen yhteisöihin. Tarkoituksena on sama kuin
mitätöinnillä ym. eli oman aseman korottaminen toiseen nähden.” Tämä seuraavakin tuntuu tutulta: ”Aggressiivinen viestintä sisältää jyrääviä mielipiteitä, omat mielipiteet ilmaistaan kuin ne olisivat ainoita oikeita totuuksia ja mielipidekysymyksiin saatetaan suhtautua siten, että jonkun on aina oltava oikeassa ja jonkun väärässä. Aggressiiviseen tyyliin kuuluu myös sanaton viestintä, jolla pyritään torjumaan eriävät mielipiteet. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi äänen korottaminen, tai ivallinen äänensävy.”

lasia-puussa

niimpä… olen itkahtelija mieluummin kuin toisia nöyryyttävä jyrä. Eikä itkeminen ole aina kivaa, varsinkaan, jos sitä tulee tehtyä enemmän kuin laki sallii.

Kokemus oli tämäkin. Pitäisköhän kotiin rakentaa semmoinen itkupuu, jonka alla voisi ja saisi kaikki itkeä rauhassa omat itkunsa ilman, että kukaan tulee viereen pilkkaamaan. Taidankin alkaa suunnitella tuota ihan tosissani.

minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.