minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

96 − 94 =