Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

lokakuun angstia vai syysbitcheyttä?

tuikkuamppeliTämä syksy on ollut jotenkin erityisen ankea. Syvenevä pimeys ja lisääntyvä kylmyys tunkeutuvat sisälle ja aikaansaavat monenlaisia taantumuksen tuntemuksia. Kuten esimerkiksi kolotuksia, käpertymisentarvetta ja erityisesti suuttumuspuuskia. Olen siis ollut viime aikoina todellinen bitch!

…ja olen löytänyt sielunsiskoja! Muutama muukin, yleensä niin ihanainen naiseläjä, on tunnustanut itsessään samankaltaisia piirteitä. Ai että miten syysbitcheys sitten ilmenee? No esimerkiksi tulee tartuttua ihmisten kertomaan vastoinkäymiseen sellaisella raivonsekaisella tarmolla, että kertoja alkaa jo katua asian esille nostamista. Tai että toisten ihmisten pikkuviat saavat valtavat mittasuhteet omassa mielessä ja maailmanparannus alkaa taifuuninomaisesti ja jopa toista syyllistäen.

Mutta sitten on myös se toinen ääripää, jossa mikään asia ei tunnu enää elämisenarvoiselta, sitä haluaa vain kuolla pois tai ainakin kadota maailmankartalta mustaan aukkoon tai vain itkeä ja käpertyä kainaloon. Nämä päivät ovat läheisilleni vähintäänkin yhtä rasittavia.

…ja kiitos kysymästä, olen sytytellyt kynttilöitä! Olen kohta konkurssissa pelkästään savuna ilmaan poltettujen eurojen takia. Olen myös keskustellut ja itkenyt ja yrittänyt nauruterapiaa kavereiden kesken. Mutta mikään ei vain tunnu tänä syksynä auttavan. Vuoropäivinä olen joko angstaava läänintaiteilija tai raivoava bitch. Tai pahinta olla näitä jopa saman päivän aikana vuorotellen.

…ja kiitos kysymästä, hormonitasapainoni pitäisi olla kunnossa! Vitamiinihiilariproteiinisokeritasapainosta en sitten olekaan yhtä varma. Suklaata kuluu ja pastaa ja punaviiniä ja juustoja ja oituotaihanaaleipää ja lontoonrakeita ja pullakahveja. Se taasen näkyy vyötäröllä ja antaa vain hetkellistä lohtua ankeaan elämään.

Pikkuisen taas helpotti kun sai purkaa paineita. Ehkä asioiden tiedostaminen auttaa myös hillitsemään sisäistä ääriliikehdintää. Ja voi olla, että tänään töiden jälkeen menen ja ostan itselleni vähän lisää kynttilöitä ja ehkäpä myös pikkuisen suklaata.

 

Hengähdä hetken

luumutVuosien mittaan on jotenkin tottunut hektisiin hetkiin ja elämisen mutkiin. Jopa siinä määrin, että vastoinkäymisiä ihan odottaa tulevaksi. Itku pitkästä ilosta (ja pieru paljon nauramisesta, erään mummun lisäys) on iskostunut takaraivoon sellaisella vimmalla, että on vaikea iloita hyvästä hetkestä ilman, että odottaa koko ajan jotain ikävää. Ja se, jos mikä, estää elämäniloa.

Miten tämä sitten ilmenee arjessa? No esimerkiksi, kun joku kysyy mitä kuuluu, niin siihen pitää vastata jotenkin vältellen. Kuten: Nooo, kyllähän tämä tässä ihan hyvin menee siis juuri tällä hetkellä, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Kun voisi vastata: Kiitos kysymästä, minulle kuuluu nyt oikein hyvää! Samalla, kun vastaisi tällä tavalla, sitä asettaisi itsensä vaaraan, jossa katolta tipahtaisi vähintääkin tiili niskaan tai ainakin jättäisi sormensa auton oven väliin. Suurempi onnentunnustus tuntuu tuovan kohdalle todellisen katastrofin suuruusluokkana sairastuminen, työttömyys tai rutto.

Fatalistinen ajattelu on täysin ideologiaani vastaan taisteleva, mutta kuitenkin huomaan sortuvani siihen kerta toisensa jälkeen. Itselle tapahtuva pitkään kestävä onni tuntuu olevan tavoittamattomissa. Omassa mielessä. Ja se jos mikä, estää näkemästä onnea juuri tässä ja juuri nyt.

Haluan julistautua irti tällaisesta ajattelusta! Vaikka se ei ole helppoa ja vaatii muistuttelemista ja itseruoskintaa. Mitä siis olen tehnyt konkreettisesti asian hyväksi? Olen yksinkertaisesti yrittänyt pysähtyä tähän hetkeen. Koska eilistä ei enää ole, eikä huominen ole vielä läheskään varma, vain tämä hetki on merkityksellinen. Ja jos tässä hetkessä voin hengittää vapaasti, nautin raittiista ilmasta. Nyt. Tai, jos tässä hetkessä ei ahdista, silitän huolirypyt otsalta ja hymyilen. Nyt. Lisäksi olen opetellut sanomaan reippaasti: Minä olen onnellinen juuri nyt, juuri tässä.

Ikävät asiat eivät ole rangaistusta onnesta. Mutta onnenhetket voivat olla keitaita ikävien asioiden välillä ja joskus jopa aikana.

Hengähdä, ystäväni, sinäkin, ja nauti onnestasi! Entäpä, jos se pitkä ilo tuleekin itkun jälkeen, olemme vaan käsittäneet ympyrän syklin väärin. (sama toimii pieruunkin…) Voidaan hyvin ja ollaan reippaasti onnellisia!

 

Näkökulmia

pikkuheppaTapasin taannoin naisen, joka oli pahoittanut mielensä siitä mitä olin kirjoittanut. Siinä nyt ei ole  mitään kummallista. Kirjoituksieni suorasukaisuus voi todellakin satuttaa tai ainakin aikaansaada harmistusta tai sydämen tykytyksiä. Mutta harmistuksen syy oli tällä kertaa auki kirjoittamani tunteet siitä miten joskus koin tulleeni kohdelluksi. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta samalla jäin miettimään sitä, millaista viestiä me annamme ulospäin toisille ihmisille. Kuka haluaa näyttää ulospäin sen että on tullut satutetuksi, tai että kokee yksinäisyyttä ja ulossulkemista? Minä en ainakaan halunut tuolloin näyttää. Kuitenkin ne asiat mitä olen kirjoittanut blogissani, ovat omia kokemuksiani ja sitä kautta todellisia asioita.

Mietin keskustelumme jälkeen myös sitä, mistä tuntemuksemme nousevat. Sama asia eri aikoina voi tuntua ihan toiselta. Kokemukseni johtuivat siis eniten minusta itsestäni, ei pelkästään ympärilläni olevista ihmisistä. Tuona aikana olin väsynyt, kipeä ja yksinäinen, paljosta luopunut ja omaa paikkaani etsivä. En siis ollut maaperältä kovinkaan otollinen onnistumiseen. Minun tilanteeni näytti muista ihmisistä tuolloin varmastikin hyvältä. Hehän katsoivat asiaa omasta näkökulmastaan, eivät minun. Tämä on pelkästään luonnollista.

Seuraavaksi mietin sitä kuinka kuulin naisen äänestä myös syytöstä siitä, että en ollut kertonut juuri hänelle mitään. No, kenelle sinä kerrot mitäkin itsestäsi? Jokaisella meistä on oma reviirinsä, jonka yli ei halua astua. Toisilla se on laajempi ja toisilla suppeampi. Minulla se on joko tai, riippuen asiasta, olosuhteista tai elämäntilanteesta.

Olen pahoillani siitä, että jonkun täytyi pahoittaa mielensä, mutta en ole pahoillani siitä mitä kirjoitin. Blogini suurin tarkoitus on saada sanoittaa elämäniloa kahlitsevia asioita rehellisesti ja omasta itsestä katsoen ja sitä kautta yrittää löytää paitsi syitä ja seurauksia, myös ulospääsyä ja iloa. Historia on tehnyt minut tällaiseksi kuin olen ja minun on vain koitettava elää sen asian kanssa parhaan yrityksen mukaan.

Muutos ei synny, jos tunteet lakaistaan maton alle. Katkeruus tekee pesää paikkoihin mitä ei tuuleteta. En ole täydellinen, mutta toivon oppivani vielä jotakin. Erityisesti itsestäni.