Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

17 + = 21