minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 2 = 1