Kirjoittamattomat joulukortit

kaksi-kynttilääTänä vuonna olen tehnyt historiaa: En ole kirjoittanut yhtään joulukorttia, en leiponut yhtään piparkakkua, enkä paistanut lanttuporkkanaperunamaksalaatikonlaatikkoa. Ei ole ollut aikaa, eikä ole huvittanut. Vielä on 12 päivää aikaa ennen kuin on jouluaatto ja kaikkien odotusten kulminaatiopiste.

Olen kyllä ostanut kortteja, pari kymmentä. Tuossa ne odottavat, tietokoneen vieressä. Ehkä laitan ne kaappiin korttilaatikkoon jossain vaiheessa viikonloppua. Kysyin mieheltä, haittaako, jos ei lähetetä tänä vuonna, hän sanoi, että ei haittaa. Hyvä näin. Nyt en jaksaisi. Paljon töitä ja flunssakin yrittää puskea läpi vastustuksen.

Minulla on kirja, jossa on joulukorttiosoitelista. Siitä on vuosien varrella kadonnut monta nimeä ja monta nimeä on tullut tilalle. Jotkut nimet on poistettu, koska nämä henkilöt eivät enää elä. Mutta monta nimeä on vain ajan saatossa jäänyt pois. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat tulleet yhdentekeviksi, ehkä ennemmin niinpäin, että minä olen tullut näille ihmisille yhdentekeväksi ja sitä kautta myös olen vapauttanut itseni kortin lähettämisen velvollisuudesta.

Sitten on niitä, joiden osoitetta katson lämmöllä joka vuosi, mutta tiedän, että heille riittää se, että ajattelen heitä rakkaudella tai lähetän tekstarin jouluaattona.

Tämä vuosi on tämän lainen. En tiedä, vaikka kirjoittaisin ilolla ensi vuonna kaksinkertaisen määrän kortteja. Tänä vuonna aion opetella olemaan ilman syyllistymistä kirjoittamattomista joulukorteista. Laatikot ja piparkakut kyllä aion paistaa. Ihan niinkuin ennenkin.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?