Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.

Minulla on paljon

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

sopeutumista ja kipua

aino-ja-kelloNivelkivut ovat tulleet takaisin. Tämä jatkuvasti muuttuva ilmanala on pahasta. Kylmä on pahasta. Kosteus on pahasta. Talvi on pahasta. Olen kankea ja särkyinen. Ja juuri nyt, kun pitäisi olla vahva ja reipas.

Sairastuin aikoinaan sarkoidoosiin salakavalasti yskimällä. Yskin puoli vuotta, kyljessä naksahti ja menin lääkäriin keuhkokuumeesta. Jouduin keuhkokuviin ja tulos: jotain vakavaa. Lisää tutkimuksia ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen helpotus: ei syöpää, mutta sarkoidoosi. Ikävä vaiva, voi parantua, lääkkeenä kortisoni. Ja sitten kotiin syömään pillereitä, kärsimään nivelkivuista ja turpoamaan muodottomaksi.

Kolme vuotta söin lääkkeitä ja sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että pärjäsin ilman. Kroonistuin, mutta olen pärjännyt ilman lääkettä nyt tammikuusta 2011. Tänä talvena vain on tuntunut nivelissä ja ytimissä enemmän kuin aikoihin. Syö naista tämmöinen.

Kipu on tuttua. Olen alkanut ajatella erään mietelmän tavoin: sinä aamuna kun mistään ei satu, olen kuollut. Mutta joskus vaan kivusta ärsyyntyy enemmän kuin toiste. Ja joskus sitä vaan olisi oltava pystyvä ja kestävä ja voimakas. Omasta tahdostani, en kenenkään vaatimuksesta.

Exä ei ymmärtänyt kipua, eikä heikkoutta eikä väsymystä. Toisella. Olin varmasti suuri pettymys, kun en ollut sellainen hiihtäjämaratoonarijuoksijakilpapyöräilijä kuin hänen nykyinen puolisonsa on. Minä vain en ollut, enkä ole. Ja minun pitää elää sen asian kanssa. Ja kivun.

Toisen on vaikea sopeutua asiaan, mikä ei suoraan kosketa itseä. Toisen nahan alle ei vaan pääse, eikä pään sisään. Eikä toisen tuntemuksia voi tuntea. Mutta voi kuunnella ja haluta ymmärtää.

Eilen, kun kerroin miehelleni, kuinka särkyinen olen, hän istui viereeni ja laski kätensä kipeälle nivelelle. Pelkkä lämmin käsi toi apua ja lohtua. Tulin kuulluksi ja onnelliseksi ja kohdatuksi. Myötätunto auttaa sopeutumistaistelussa ja rakkaus parantaa pahimman kivun. Taidankin toivottaa hyvää yötä ja mennä nauttimaan annoksen särkylääkettä.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään

kaariporttiOlen jälleen muuttamassa. Tavaroita laatikkoon- ja laatikoista ulos. Huolellista pakkaamista, että mikään ei menisi rikki. Suunnittelua huonekalujen paikoista ja se johtaa aina verhojen miettimiseen ja tauluihin sekä koriste-esineisiin ja huoneiden värimaailmaan. Aivot raksuttavat koko ajan asioita joita pitää muistaa, joita olisi jo kiva päästä tekemään ja joiden olisi jo pitänyt toteutua. Kuukauden kuluttua kaikki on taas kohdallaan, tavarat ja ihmiset yhdessä osoitteessa.

Portti auki ja portti kiinni.

Ylimääräisen ylimääräisiä tavaroita ei enää paljoa ole, sillä muuttoja on ollut niin usein ja niin pienin välein, että karsintaa on tehty. Se helpottaa. Kaikkien muuttojeni jälkeen olen miettinyt sitä, mikä on ylimääräistä ja turhaa. Jos joku muu lajittelisi tavaroitani, hän säästäisi varmasti eri asioita kuin minä, tai heittäisi pois. Jokaisen tunnearvoasiat kun ovat niin henkilökohtaisia.

Tämä pois ja tuo talteen.

Jokaiseen uuteen kotiin muuttaessa sitä toivoo, että tapahtuma olisi jollakin lailla lopullinen. Että tapahtuisi se ihme, että saisi asua juuri tuossa kodissa niin pitkään, että näkisi jonkun elämäntilanteen vaihtuvan ennen osoitetta. Että näkisi naapureiden vaihtuvan ja tuntisi kuuluvansa kalustoon. Ja joku tulisi kysymään neuvoa ”te kun olette asuneet täällä niin pitkään…”.

Täällä elän ja muualle en haikaile.

Taas pitäisi pystyä katsomaan kulman taakse, mutta se ei ole mahdollista. Ja jos sinne näkisikin, niin pelottaisiko sinne astuminen enemmän kun tietää mitä tulee? Haluan edelleen uskoa ja luottaa tulevaan. Haluan rakentaa enemmän kuin purkaa. Haluan astua uuteen, tästä portista, tallettaa tärkeät ja elää juuri näin.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään, siitä mun matkani pitää.

 

Kenelle lupaan ja mitä

verhokangasUusi vuosi on alkanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta astua uuteen, ihan kuin astuisi ensimmäistä kertaa puhtaalle, neitseelliselle lumihangelle tehden ne ainoat jäljet, jotka erottuvat. Seuraavat hukkuvat jo jälkien paljouteen. Ja ne ovat vain edellisten toistoa. ensimmäiset askelet, ensimmäiset jäljet, ensimmäinen hengenveto, niillä on merkitystä.

Tänä vuonna olin vuoden vaihtuessa tanssilattialla mieheni käsivarsilla ja katsoin ikkunasta, kuinka ensimmäinen, suuri valkoinen ilotulituspallo kohosi taivaalle. Sen jälkeen tulevia oli paljon, mutta muistan selvästi vain sen ensimmäisen.

En luvannut mitään. En itselleni enkä toiselle. Olin vain siinä hetkessä ja mieli avoimena kaikelle sille, mitä on tulossa. En elänyt menneessä, enkä tulevassa, vaan juuri vain siinä yhdessä hetkessä. Lupauksissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Tärkeää on muistaa elää nyt.

Tänään itkin vähän. Itkin, koska uskalsin rakastaa. Rakastaminen on vaarallista ja pelottavaa. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Ja jälleen huomasin eläväni jotain muuta hetkeä kuin sitä, mikä on käsillä. Minä saan rakastaa juuri nyt, enkä juuri nyt ole menettämässä mitään. Miksi siis pelkään ja itken jotain mörköä tulevaisuudessa? Pelkään ja itken,koska ihminen haluaa lupauksia. Lupauksia siitä, että kaikki menee hyvin. Lupauksia siitä, että toinen ei jätä, eikä kuole. Lupauksia onnesta ja autuudesta. Vaikka ei ihminen sellaisia lupauksia voi antaa.

Ihminen ei voi luvata sellaista, mistä ei ole lopullisesti vastuussa.

Silti minä haluaisin, että minulle luvataan. Rakkautta ja onnea ja menestystä ja iloa.