kaikkeen tottuu…vai tottuuko sittenkään

koivuOn asioita joita pitää itsestäänselvyytenä. Kuten lapsena koti ja vanhemmat, koulu ja kouluruoka, polkupyörälläajotaito ja auringonnousu. Aikuisena asiat mutkistuvat ja huomaa, että oikeastaan mikään näistäkään asioista ei todellakaan itsestäänselvyyttä ole.

Nuorena ajattelin, että minusta ei koskaan voi tulla äitiä, koska en oikeastaan ollut yhtään innostunut pienistä lapsista. Kun  muut ihastuen sössöttivät rattaissa istuvalle vauvalle, minä katsoin ja ehkä vähän hymyilin, mutta samalla ajattelin, että mitä ihmeen kummallisen maagisen ihanaa noissa nyt voisi olla. Ja sitten meni pari vuosikymmentä ja olin neljän lapsen äiti. Minulla oli lapsia, joihin olin kiintynyt ja joiden itkuja olin kuivannut.

Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana ja viimeiseni 35-vuotispäiväni aattona. Nyt vanhimmat lapseni ovat jo poissa kotoa ja nuorimmaiseni kulkee kahden kodin väliä. Kaikkeen tottuu- vai tottuuko sittenkään? Tänään minulla on äitiyttä takana kokonaista 27 vuotta ja 11 päivää. Minun kontolleni on annettu neljän ihmisen kasvattaminen pienestä siemenestä aikuiseksi asti, eikä se kasvattaminen tunnu siihenkään vielä loppuvan. Paljon minulta vielä kysytään ja paljon saan asioita sanoittaa. Kuitenkin toivon jokaisen löytävän oman tiensä, polkunsa ja tahtonsa.

Nyt kun nuorimmainenkin on paljon poissa kotoa, olo on vielä vähän tyhjä ja levoton. Onko hänellä kaikki hyvin? Onko hän onnellinen? Mitähän hän tekee juuri nyt? Ajatukset menevät tyttären mukana, vaikka kuinka yrittäisi ajatella vain omia juttuja. Ja aina, kun tekee itse jotain erityistä tyttären poissaollessa, on jotenkin huono omatunto.

Kaikkeen tottuu…27 vuodessa olen tottunut äitinä olemiseen, toisten unien valvomiseen, isojen ruokamäärien tekemiseen, kouluaamujen herättämiseen ja haavojen paikkaamiseen. Nyt sitten odotan sitä, koska ihminen tottuu siihen kun lapset eivät ole kotona, eivätkä tarvitse sinua. Ehkä minä siihenkin vielä totun…joskus…

Jakamisen kipeys

kotitaloJoskus tekee erityisen kipeää jakaa asioita. Minulle ei tee hankaluuksia jakaa omia tuntojani tai omia mokiani tai näkemyksiäni elämästä. Erityisen hankalaa minulle on jakaa äitiys ja äitiyden vastuu. Omin lasteni asiat itselleni ja olen mielestäni maailman paras ja ainut ihminen maailmassa, joka pystyy lapsiani oikeasti todella ymmärtämään. joo joo, tiedän, tiedän, ihan tyhjänleuhkimista tämmönen, mutta silti…

Muistan, kuinka laspuudessani oma äitini oli aina vihainen, jos ja kun olin asiani jo ehtinyt aina kotona olleelle mummulle kertomaan, enkä siten kokenut tarvetta niitä enää hänelle jakamaan kun hän palasi töistä. Nyt ehkä ymmärrän tämänkin asian vähän paremmin.

Avioerotilanteessa kipeimmät asiat liittyvät aina lapsiin. Mitä voit sanoa ja näyttää lapsen kuullen/nähden ja paljonko kipua ja kärsimystä heille tuotat omilla valinnoillasi ja tekemisilläsi ja tekemättäjättämisillä. Lapsi ei voi tietää ja tuntea samoja asioita kuin sinä, eikä hän näe asioita sinun näkökulmastasi- thank God!!

Uusperhekuvioissa tulee ennemmin tai myöhemmin (meidän tapauksessa ennemmin) äiti-ja isäpuolet lapsen vaikutuspiiriin. Ja sitten alkaa se varsinainen vääntö ja vertailu: mitä missäkin milloinkin kenenkanssa ja missätilanteissa on tehty ja sanottu tai jätetty tekemättä ja sanomatta lapselle ja lapsen kanssa. Äidille tämä on helvetin esikartano vähintääkin ja vaatii vahvoja poskilihaksia, sillä senverran on takahampaat niitä järsineet, että voin sanoa kipua olleen havaittavissa.

Äitiyden jakaminen jonkun toisen kanssa on ihan kamalaa. Olen myös ns. äitipuoli, joten koitan muistaa tämän asian myös toisesta näkökulmasta. Kamalaksi se muodostuu erityisesti, jos äidit ja äitipuolet eivät voi keskenään sopia mistään asioista. On vain suuria kuvitelmia ja ennakkoluuloja, jotka eivät perustu mihinkään faktoihin. Kuvitelmat suurenevat usein megalomaanisiksi ja sitä kautta kasvavat barrikaadeiksi asioiden sujuvuuden esteeksi.

Ja ehkä se naisten suurin helmasynti, kateus, on minunkin helmani tahrannut. Ajatus siitä, että joku toinen nainen pystyisi antamaan minun lapselleni jotain korvaamattoman ihanaa, tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin olevani itsekäs ja kamala. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa olla rehellinen.

Jakamisen kipeys. En haluaisi jakaa lastani kenenkään muun kanssa. En vielä. Sitten vasta kun hän on iso ja aikuinen ja vahva ja kestävä. Haluan pitää hänet sylissäni ja hoitaa häntä. Haluan että kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä näkevät ja tuntevat hänen arvonsa ja rakastavat häntä. Ja tekevät kaikkensa juuri hänen eteensä.

eihän sen toivominen ole liian paha asia?

 

Juhannusta juhlimaan uusperhekuviolla!

jasmiinipensasLapsena meillä ei oikein juhlittu juhannusta. Se oli vain yksi pyhä muiden joukossa. Muistan kerran kyllä äidin ja isän yrittäneen lähteä saareen teltan kanssa juhannuksen kunniaksi. Keskellä yötä tuli ukkosmyrsky, kaatosade ja raekuuro. Parivaljakko tuli kipinkapin kotiin jo ennen aamua. Se siitä, toista vastaavanlaista yritystä en kotona asuen muista.

Kun omat lapseni olivat pieniä, vietettiin monta juhannusta Raumalla meren rannalla seurakunnan mökillä. Tavaraa otettiin paljon mukaan, oli kaksi telttaa, makuupusseja, ruokatavaroita, muurikkaa, kaasupulloa ja lapsille tekemistä. Harvoin täytyi pettyä odotuksissa. Mukavaa oli, jokaisella oli jotain tekemistä, kuka juoksi pitkin rantakallioita, kuka uiskenteli laiturin kupeessa, kuka souteli ja kalasteli merellä. Aikuiset saunoivat ja viihtyivät porukassa.

Sitten lapset kasvoivat ja yhä harvempi lähti mukaan yhteiseen jussin viettoon. Yksi juhannus vietettiin jo murrosikäisten lasten kanssa tunturissa Hetta-Pallas-välillä. Sitten tuli ero ja piti opetella ihan oma tapa viettää myös juhannusta niinkuin kaikkia muitakin juhlia. Piti ajatella, että haluaako juhlia niinkuin ennenkin vai onko pakko löytää jotain uutta. Tuleeko liian haikea olo, jos tekee samanlaisia asioita kuin ennen? Alkaako harmittaa vai tuntuvatko uudet tavat hyviltä?

Viime juhannus meni hiljaisissa merkeissä keskellä kaupunkia. Katsottiin elokuvia, käytiin uimassa ja käveltiin hiljaisessa kaupungissa. Keli oli lämmin ja kaunis. Ei huono, mutta ei ehkä tuntunut oikealta juhannukselta. Tänä juhannuksena otetaan mukaan kummankin tyttäret, yhteensä 3kpl ja ajetaan juhannuksen viettoon Kuusamoon. Toivon, että reissusta tulee hyvä, vaikka säätiedotukset eivät hyvää lupaakaan.

Uusperhekuviot eivät ole koskaan yksinkertaisia. Vaikka tyttäret takapenkillä ovat hyvinkin samanikäisiä ja samanpituisia, ovat he kuitenkin kaikki ihan erityyppisiä ja se tuo omat haasteensa matkaohjelman suunnittelussa. Tarkoitushan on, että kaikilla on mukavaa. Tässä meidän monimuotoisessa perheessämme on se hyvä puoli, että jokainen haluaa sopeutua näihin olosuhteisiin. Muualta tuleville tytöille on aina raskasta lähteä pois ja jättää isä tänne. Täällä olevilla on aina sopeutumista siihen, että talo täyttyy aika ajoin nuorilla ihmisillä eri kokoonpanoissa, pojilla ja tytöillä. Kuka viettää minkäkin pyhän missäkin ja kenenkä seurassa.

Siitä olen iloinen, että nämä nuoret löytävät tiensä meille ja tulevat ilmeisen mielellään. Kaikille ovat muuttuneet tilanteet uusia ja outoja, mutta aika tekee siihenkin omaa työtään. Juhannuksen juhlinta on tällä porukalla vasta alkutaipaleella, niinkuin joulun ja pääsiäisen, vapun ja uudenvuoden. Mutta ensi vuonna meillä on tästäkin jo yhteisiä muistoja ja voidaan sanoa yhä useammin: muistatko silloin kun…

ruusunnuppu

Blogikirjoittaja lähtee nyt juhannuslomalle ja palaa hoodseille pyhien jälkeen.

Viettäkää tekin ihanat juhlat, olitte sitten missä kokoonpanossa hyvänsä. Kaikkeen voi sopeutua kunhan rohkeasti astuu askelen uuteen.

Eikä vanhoja muistojakaan tarvitse haudata.

Ihmisen ikävä toisen luo

Äitinä on kaikkein vaikeinta olla silloin kun huomaa oman lapsensa kärsivän. Ja etenkin silloin kun tietää, että et voi tehdä mitään mikä auttaisi tai lohduttaisi. Voit vain istua ja itkeä vieressä. Ihmisen ikävää toisen luo, tyttären ikävää isänsä luo.

Te olitte toisillenne maailman tärkeimmät. Teillä oli sama huumori ja luottamus. Te olitte eniten silloin kun olitte yhdessä. Ja nyt tytärtä sattuu se, että ei ole enää isälle se maailman tärkein, se, jota ilman ei voi elää. Ja minä saan katsoa vierestä, itkeä yhdessä, pitää sylissä ja varoa sanomasta yhtään mitään.

Tiedän, että olen itse syyllistynyt aikoinaan samaan syntiin; erottanut lapset päivittäisestä kanssakäymisestä oman isänsä kanssa. Ja koen siitä edelleen huonoa omaatuntoa, 17 vuoden jälkeen, vaikka tiedänkin, että minun oli itseni takia se pakko tehdä. Lapsi ei voi valita vanhempiaan, valitettavasti. Vanhempi voi aina valita sen, muuttaako pois kotoa ja lapsensa luota elämään itselleen. Mutta miten ihminen voi luopua omasta lapsestaan?

Onneksi lapsi ei voi valita vanhempiaan, sillä luulempa että minua ei olisi valittu. Niin vähän äidillinen olin siinä vaiheessa, kun sain ensimmäiset lapseni. Jotain osasin jo ehkä kahden viimeisen kohdalla. Mutta superäidiksi minusta ei koskaan ole ollut. Kuitenkaan en olisi pystynyt luopumaan lapsistani.

Eikö perheeseen voi sitoutua? Eikö tämän päivän meininkiin kuulu luopua jostakin omastaan toisen hyväksi? Miksi ennen ihmiset pitivät huolta perheestä ja lapsista? Onko ihmisestä tullut luuseri? Saako perheen pettäjää kutsua luuseriksi? Olenko siis minäkin luuseri?

Itku puhdistaa ja parantaa. On tärkeää saada tuottaa ulos se tuska mikä satuttaa sisällä ja tekee siellä myyräntyötään. Tytärkin on oppinut sanomaan sen koska itkettää. Ja minä tiedän useimmiten mitä hän itkee, sanomattakin. Joskus se on itkua menetetystä lapsuudesta, joskus se on muisto pahoista sanoista, joskus vain määrittelemätöntä murrosiän ahdistusta. Mutta usein se on juuri isäikävää ja sitä että ei omasta mielestään riittänyt. Isän uusi perhe ja uudet kuviot. Ja minä olen hiljaa ja puhisen omaa vihaani sisäänpäin samalla kun silitän tyttären hiuksia. Ja olen helvetin yli-ihminen.

Isäikävä. Ihmisen ikävä.

 

Avaa siivet ja lennä!

Rakas lapseni

Kun sinä synnyit, olin sinusta hyvin onnellinen. Näytit itseltäsi jo heti ensi hetkestä. Ja kun sinä katsoit minua ensimmäisen kerran, sinä teit samalla minut, äitisi. Ilman sinua en olisi äiti ja ilman sinua en tuntisi elämää näin syvästi kuin nyt tunnen.

Usein minusta tuntuu siltä kuin en olisi osannut olla tarpeeksi. Jouduin viemään sinut päivähoitoon sillä minulla ei ollut varaa olla kotona sinua hoitamassa. Koen siitä huonoa omaatuntoa, mutta samalla toivon, että olet saanut sitä kautta elämäneväitä sosiaalisuuteen ja toisten ihmisten hyväksymiseen. En myöskään ole osannut olla tarpeeksi huomaavainen ja kärsivällinen. Suutuin helposti ja väsyin liian nopeasti. Olisit ansainnut enemmän. Pyydän anteeksi.

Kun nyt katselen sinua, poikani ja tyttäreni, tunnen syvää rakkautta sinua kohtaan. Haluaisin sinulle pelkkää hyvää, sitä kaikkein parasta tässä maailmassa. Joskus toivon sitä sinulle niin kovasti, että haluaisin melkein elää elämääsi sinun puolestasi, jos sillä tavalla voisin raivata tieltäsi kaikki esteet ja pahat peikot. Haluaisin tiesi tasaiseksi ja kauniiksi.

Tänä päivänä haluaisin kysyä sinulta eniten sitä, oletko onnellinen? Ja kuitenkin pelkään sitä, että sinä vastaat minulle vastauksen jota en haluakaan kuulla. Onnellisuus nousee monesta eri asiasta ja jokainen teistä kokee onnellisuuttansa omalla tavallaan. Minun tapani ei ole sinun tapasi ja sinun elämäsi ei ole minun elämäni. Onneksi myöskään minun virheeni eivät ole sinun virheitäsi, vaan sinä saat elää alkaen puhtaalta pöydältä vaikka joka päivä.

Lapseni, tulevaisuus on sinulle auki ja vain taivas on rajana. Avaa siivet! Älä pyristele, äläkä arkaile sen edessä mitä toivot ja mistä unelmoit! Avaa siivet rohkeasti ja lennä!! Minä toivon leutoja myötätuulia sinun elämääsi.

Nyt ja aina. <3

Vuoden äiti

Äitienpäivän alla palkitaan yleensä vuoden äitejä. Monesti nämä palkitut ovat monilapsisen perheen äitejä ja kuvissa he ovat lyyrarivi rinnuksilla. Kuvasta saa sen käsityksen, että hyvin on mennyt, uhrauduttukin on ja ylioppilaita on lapset kaikki tyynni. Olen varmasti kateellinen äitiyden kymppisuoristuksista, mutta haluaisin muistaa vuoden äiti-palkinnolla myös toisenlaisia äitejä.

Äitejä, jotka joutuvat kipuilemaan taloudellisessa ahdingossa ja miettimään, että mistä ihmeestä saataisiin rahat sähkölaskuun, puhumattakaan lapsen uusiin vaatteisiin pieneksi jääneiden tilalle.

Äitejä, joiden lapsella on päihdeongelma ja jotka antaisivat vaikka oman henkensä, jotta lapsella olisi selvä viikonloppu.

Äitejä, jotka pelkäävät koko ajan, että lapsen itsetuhoisuus menee niin pitkälle, että kohta tätä lasta vaan yksinkertaisesti ei enää ole.

Äitejä, jotka yrittävät tehdä kolmea pätkätyötä limittäin, että raha riittäisi perheessä.

Äitejä, jotka istuvat sairaalan ensiapuaseman odotushuoneessa ja pitävät lapsensa kädestä kiinni, jotta tämä ei lannistuisi masennuksensa alle.

Onnistuminen kasvatuksessa on helppo erottaa ehkä lyyrarivistön perusteella, mutta toisenlaisia onnistujia löytyy hyvin erilaisista asioista. Lempilauluni ei ole koskaan ollut äideistä parhain. Lasteni onnistuminen ei ole riippunut minusta tai minun erinomaisuudestani. Onneksi en ole myöskään kaikkea pystynyt pilaamaankaan epäonnistumisillani.

Lasteni elämä ja polku on heidän omansa. Olen saanut kulkea heidän rinnallaan. Heillä on minun geenini, mutta onneksi myös isiensä geenit. Heillä on myös oma tahto ja luonne. Kaikki asiat mitkä heille tapahtuvat eivät tapahdu minun takiani tai siitä riippuen. Olen syvästi kiitollinen lapsistani. En olisi ansainnut neljää ihanaa lasta, mutta olen ylpeä heistä jokaisesta. Lyyrarivistöni on vielä vaiheessa, mutta olen saanut heiltä runsaasti rakkautta, kunnioitusta ja iloa.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua teille kaikille! Seuraavan kirjoituksen kirjoitan vasta maanantaina, sillä saan kaikki lapseni luokseni koko viikonlopuksi. aion siis nauttia heidän seurastaan- täysin siemauksin. <3

 

 

Ystävällisyyden mitta

Tänä päivänä kun julkkikset eroavat, he hehkuttavat lehdissä, että erosimme ystävinä.

Minä yritin olla ystävä ja ystävällinenkin. Kunnes tajusin, että joka kerta kun olen ystävä, joudun luopumaan omastani. En voi leikkiä, että kaikki on hyvin. En voi väittää, että en välittäisi siitä mitä on tapahtunut. En vain voi enää kuulla ja kuunnella. Sillä aina kun kuuntelen, myös kuulen asioita joita minun ei ole tarkoitettu kuulevan. Sitä tekee 15 vuoden vanha ystävyys. Ja nyt ei ole enää ystävyyttä. On vain yhteinen lapsi.

Tuttuus ei katoa pitkään aikaan. Toisen erottaa katukuvasta jo kaukaa, vaikka paikalla olisi sata muuta ihmistä. Samat vitsit ja sananparret. Vähitellen tulee uusia sanontoja mitä uusi elämä on tuonut tullessaan. Puolin ja toisin. Se on hyvä. Se auttaa irrottautumisessa. Samoin kuin uusi pukeutumistyyli tai kampaus. Pikkuhiljaa tuttuus katoaa ja jäljelle jää neutraali. Sitten ei tule enää letkautettua vanhasta muistista asioita jotka vain harvat tietävät.

Mikä on ystävällisyyden mitta? Minkä verran voin antaa ystävällisyyttä ilman että luovun omista rajoistani? Milloin minulla on oikeus kääntää selkä, jotta saisin itseni suojeltua? Muistan laulun: minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä… nyt on vain suojeltava itsensä ja that`s it. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Ja välinpitämättömyyteen on vielä matkaa.

Lapsi kokee usein olevansa välissä. Se ei ole tarkoitus, eikä hyvä asia. Mutta millä säilytät neutraaliuden kaiken kokemasi jälkeen? Miksi vain toiselta vaaditaan epäinhimillisen täydellistä ja toinen saa olla raadollisen inhimillinen olalle taputtelijoineen kaikkineen? Ja niitä löytyy kyllä. Alfa-urokselle.

Ystävällisyyden mitta on kuitenkin itsensä kunnioittamisessa. Minä rakastan…minua.

 

Maailman tärkeimmät ihmiset

Sain tänään olla tyttäreni ysiluokan tanssiaisissa avecina. Katselin ennen lähtöä vanhoja valokuvia. Vielä vuosi sitten niiden katseleminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nyt saatoin muistella tunnelmia ja muistin jopa sanoja mitä kuvien ottamisen aikaan sanottiin. Tytär oli pienenä ihan kiiltokuvaenkelin näköinen kiharine hiuksineen ja pyöreine poskineen. Tänään hän sonnustautui mustaan kiireestä kantapäähän ja meikkasi silmänsä todella kauniisti. Vahva tyttö, tulee äitiinsä, sanoo moni. Maailman tärkein ihminen minulle nyt ja aina. Meidän kahden välillä ei ole mitään liirumlaarumia. Ja se tekee joskus kipeää, sillä toiselle ei vaan osaa eikä voi puhua puolitotuuksia. Mutta kun sanon hänelle että rakastan, hän tietää, että se on varmasti, oikeasti totta.

Minä olen harvoin tuntenut olevani se maailman tärkein. Äitini hylkäsi minut, koska olin liian rehellinen, enkä hyväksynyt asioita, joita ei pitänytkään hyväksyä. Se oli liikaa. Kuitenkaan en osaa ajatella, että olisin mitäänsanomaton tai turha. Marttyyriksi en rupea, enkä tahdo. Se, mikä ei tapa, se todellakin hajottaa, mutta onneksi ei ole kokonaan rikkonut.

Jokainen tarvitsee itselleen ne maailman tärkeimmät ihmiset. Yhä useammalle ne ovat tutkimuksien mukaan nykyään viranomaisia. Minun tärkeimmät ihmiseni ovat kaikki jollakin tavalla rikki. Olen nimennyt kotini Särkyneiden Majataloksi. Nykyään sinne saa tulla kuka haluaa, mutta toivon, että tulija on aito. Kun muutin tähän kotiin helmikuussa 2014, löysin paikallisesta rautakaupasta sisustustarran, jossa lukee: Bless this Home and all who enter. Halusin sen ulko-oven yläpuolelle. Toivon, että itse Hyvyyden Voima siunaa jokaisen kulkijan, joka siitä ovesta tulee ja menee- myös minut itseni. Ja ne maailman tärkeimmät ihmiseni.