Selvitäänkö me tästä?

kelopuuNäinä hetkinä on julkistettu uusi hallitus ja sen julkistama hallitusohjelma. Monet ovat älähtäneet, jotkut ovat suuttuneet, toiset kiittelevät. Ratkaisut ovat vaikeita. Tai riippuu siitä, mistä kulmasta katsoo. Katsooko asioita pientuloisen, työttömän, pikkulapsiperheen, eläkeläisen, opiskelijan, vai yrittäjän, hyvin toimeentulevan tai uraputkessa olevan kanttilta. Mutta monen mielessä on kysymys: Selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Mietitäänpä asioita muutamasta näkökulmasta:

Perheen isä on ollut työttömänä jo niin pitkään, että ansiosidonnainen on jo pian päättymässä. Yritetty on, mutta jokaisesta työllistymisyrityksestä on tullut karenssia, sillä kaikki työ ei olekaan TE- keskukselle kelpaavaa. Olisi vain pitänyt olla kotona hiljaa eikä yrittää. Nyt perhe on velkaantunut karenssikuukausien takia. Yhteiskuntaa ei kiinnosta, sillä perheen äiti käy töissä ja tienaa lähihoitajana liikaa. Iltakävelyllä äiti puristaa isän kättä lujasti ja kysyy: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Yksinhuoltajaäiti on masentunut vaikean avioeron takia ja jäänyt pitkälle sairaslomalle. Nyt kuntoutusjakson jälkeen on väläytetty mahdollisuutta hakea työkyvyttömyyseläkettä. Äiti on kotona, eikä jaksa joka päivä laittaa kunnon ruokaa. Puhumattakaan virikkeellisistä lukutuokioista tai askarteluhetkistä lapsen kanssa. Päivähoitopaikka on ainoa valopilkku, sillä sen hetken, kun lapsi on päivähoidossa, äiti saa olla vapaa syyllisyydestään. Hallituksen päätökset pelottavat. Otetaanko meiltä päivähoitopaikka pois, koska minä en ole töissä? Äiti ajattelee viimeiseksi illalla, ennenkuin ottaa nukahtamislääkkeensä: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

Kansaneläkkeellä oleva nainen on melkoinen penninvenyttäjä. Hän tietää miten tehdä ruokaa yksinkertaisista aineista ja miten sukat parsitaan kolmatta kertaa samasta kohdasta. Mutta viime aikoina on ollut murhetta, sillä lääkelaskut ovat kasvaneet melkoisesti. Kaihileikkaus on tulossa, mutta sairaalalaskut pelottavat. Televisiouutisissa puhuttiin lääkekulujen vähennysoikeuden supistamisesta. Kissa hyppää syliin ja sitä silittäessään nainen kysyy kissalta: selvitäänkö me tästä, ihan oikeasti?

korttikuva

 

Keksittyjä tapauksia, mutta voivat olla tottakin. Kyllä tässä on itsellekin tullut mieleen huokaus: selvitäänkö me tästä? Ihan oikeasti? Mies katsoo silmiin ja vastaa: selvitään me, tavalla tai toisella, ihan oikeasti.

Vahvistun koko ajan

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Elämän pilareita

pylväsJa nyt en tarkoita mitään pilasoittopilareita, vaan niitä pylväitä, jotka auttavat pitämään katon korkealla ja elintilan elämässä sopivana. Niitä pilareita, joiden varassa ja suojassa on hyvä olla. Jossa voin elää ja rakastaa, itkeäkin ja olla heikko.

Koko elämäni olen uskonut Jumalaan. Siihen, että minulle on aina tarjolla isompi käsi ja syli ja turva ja joka kyllä sanoo rehellisesti myös ne minun virheeni, mutta joka ei silti jätä eikä hylkää eikä heitä roskikseen. Jumalaani liitän aina adjektiivit: viisas,uskollinen, oikeudenmukainen ja pyhä.

Toinen pilarini on usko hyvyyteen. Jollain kummallisella tavalla siihen liittyy myös kiinteästi usko pahuuteen, mutta että se pahuus on vain siivelläeläjä, joka tulee vielä häviämään. Hyvyyttä on ja hyvyys ei jätä heikompaa. Hyvyys näkee ihmisen sydämeen ja muuttaa sitä. Hyvyys tuo tullessaan rauhan ja levon, mutta samalla hyvyys on myös haavoittuvainen ja altis hyväksikäytölle. Kuitenkaan en halua luopua hyvyydestä.

Kolmas pilari on elämä itsessään. Se, että elämä on lahja ja mahdollisuus, muuttuva ja arvoituksellinen. Koska en voi nähdä kulman taakse, enkä tiedä tulevasta, tekee se elämästä entistä arvokkaampaa juuri tässä hetkessä. Jokaisella hetkellä, hengenvedolla ja ratkaisulla, sanalla ja sanomattajättämisellä on merkitystä siihen tulevaan, vielä aavistuksenomaiseen. Miksi elän, ei ole sattumaa, vaan minun elämälläni on tarkoitus. Enkä pysty pilaamaan elämäni tarkoitusta, vaikka usein sitä väärillä ratkaisuillani yritänkin tiedostamattani.

kaariporttiNeljäs pilari (jostain kummallisesta syystä haluan, että asioita on parillinen lukumäärä) on ihminen. Läheinen ihminen tai läheiset ihmiset. Tämä on se pilari, jonka varassa kattoni ei lepää, mutta joka tekee asumuksestani kauniimman ja täydellisemmän. Ilman toista ihmistä en pystyisi peilaamaan itseäni ja tekemisiäni. Toisesta ihmisestä opin eniten elämästä ja kompromisseista, vuoropuhelusta ja yhteydestä. Opin myös itsestäni ja yksinäisyydestä kun minulla on tarpeeksi vertailupohjaa. Ihminen on mielenkiintoinen. Ja ihminen on aina tarina. Läheinen ihminen näkee myös minun tarinani ja läsnäolollaan tekee siitä kauniimman.

Minun pilarini ovat tässä. Lahjana sinulle. Saat tutkia niitä ja tarkastella, ja minun puolestani vaikka arvostella, mutta sinä et pysty niitä murtamaan ja kaatamaan. Jotkut ovat sitä yrittäneet tahallaan ja tiedostamattaan. Kuitenkin siinä onnistumatta. Pilari voi horjua, mutta se ei kokonaan kaadu, sillä se ei ole yksin.

kropan herätystä ja rasvan sulatusta

minä-ja-pipoKävin vaa-assa. Ehkä ei tarvitsisi kirjoittaa mitään muuta. Siinä se koko kauheudessaan. Tulosta oli tullut pitkin talvea. Ja nyt sitten olisi aika kuoriutua kaikista niistä talvitamineista ja paljastaa sisus. Mutta kun ei huvita. Ei näillä tuloksilla. Jälleen on uuden ryhtiliikkeen paikka. Pitää tehdä muistilista siitä mitä pitää muistaa ja mitä pitää unohtaa.

1. Jääkaapin tsekkaus. Vapusta on jäänyt vielä hyvää pitsavärkkiä ja toisaalta tekisi mieli ihanaa aitoitalialaista tattirisottoa valkoviinillä ja parmesaanilla ja voilla. Eikö olekin niin, että aloittaa ei voi ennenkuin on jääkaappi syöty tyhjäksi kaikista herkuista. Sitä olenkin nyt tämän päivän antaumuksella ja suurella kaihoudellakin tehnyt niin että vyötärö kiristää.

2. Oikeanlaisen ryhtiliiketekniikan haltuunotto. Ei muutakuin valitsemaan kirjahyllystä kaikkien niiden upeiden dieettiruokaohje- elämänhaltuunottamisopusten joukosta se ainoa oikea juuri tähän hetkeen sopiva. Ja löytyihän se: kaikkein inhimillisin ja minua ymmärtävin teos, jossa lähdetään liikkeelle korvien välistä, eikä ensimmäisenä kajota oliiviöljyyn.

3. Liikuntasuunnitelma. Ensin pitää tietysti hahmottaa asia liikkuminen. Kuinka nopeasti sitä pitää liikkua ja miten pitkänaikaa kerralla? Täytyykö ihan hengästyä, vai voiko samalla päivittää facea? Ja jos liikunnaksi lasketaan hengästyminen, niin tämäniltainen Tähdet Tähdet- ohjelmajakso oli niin hengästyttävän ihana, että kyllä tuntee ihminen liikkuneensa ainakin sen puolitoista tuntia putkeen. (tosin kyllä nautin samalla sitä tähteettähteet-pitsaa…)

minä-ja-kenkä4. Vaatekaapin tsekkaus. Mitkä vaatteet voi ottaa uudelleen käyttöön dieetin oikein purressa ja mille vaatteille voi antaa lähtöpassit partiolaisille telttamateriaaliksi? Paljonko menee rahaa tulevana kesänä uusien vaatteiden hankintaan? ja onko minulla siihen varaa?

Tekosyitä on monia. Mutta pääasia on, että tunnistaa ne tekosyiksi aloittamatta jättämiselle. Tällä kertaa haluan aloittaa…ja jatkaa…ja päästä ainakin tyydyttävään lopputulokseen. En ehkä joudu koko garderobia uudistamaan, mutta jos sentään kesällä jo pystyisin viemään edes roskat- hengästymättä.

Kuinka paljon kipua ja turhaumaa

ikkunaenkeliTapaan paljon ihmisiä, jotka ovat elämässään joutuneet kyykytetyiksi. Tiedät sen tilanteen, kun joku käyttää sinua kohtaa ylivoimaa tai valtaa ja kävelee ylitsesi ikäänkuin sinulla ei olisi mitään merkitystä tai ihmisarvoa. Ja aina joudut itse kärsimään tai maksamaan tai antamaan periksi. Koska raha, tai röyhkeys, tai valta, tai voima, tai pahuus. Annat periksi, koska et jaksa tai koska sinulle ei vaan anneta mahdollisuutta olla tasavertainen.

Maailmassa on liian paljon vääryyden voittokulkua. Sitä, kuinka röyhkeämmin ja julkeammin valehtelevat saavat sanoa sen viimeisen sanan. Ja liian usein se on mies, joka voittaa ja nainen, joka alistuu ylivoiman alle. Vaikka sunnuntaina oli kansainvälinen naistenpäivä ja moni päivitti facebookkiaan kauniilla kukkakimpuilla ja muilla mukavilla lahjuksilla, se ei mielestäni ole pelkästään tuon päivän tarkoitus. Kansainvälisesti ja ihan kansallisestikin katsottuna, naisten asema on vielä edelleen olla nöyrä ja antaa periksi. Liian usein.

Avioerossa nainen, joka ei jaksa pitää puoliaan, antaa asioiden olla ja maksaa vaikka miehen velat, että saisi olla rauhassa. Ja mies antaa asioiden tapahtua. Tai nainen on hiljaa ja suostuu liian pieneen elatusmaksuun, koska ei vaan jaksa riidellä ylivertaisen verbaaliakrobaattinarsistin kanssa. Ja mies antaa asioiden tapahtua. Voi, mikä uljaus! Oih, mikä luomakunnan kruunu! Lapsia hankitaan, mutta kun niistä onkin vähän vaivaa, ne on helppo ulkoistaa avioerossa toiselle vanhemmalle ja unohtaa. Koska oma elämä, koska itsensä toteuttaminen, koska elämisen sietämätön keveys.

Kuinka paljon kipua ja turhaumaa maailmassa kannetaan?! Kipua, joka on toisen aiheuttamaa. Turhaumaa, jonka kanssa vaan on elettävä ja jota täytyy sietää päivästä toiseen.

Rehellisyys ei todellakaan peri maata. Mutta se perii taivaan.

sopeutumista ja kipua

aino-ja-kelloNivelkivut ovat tulleet takaisin. Tämä jatkuvasti muuttuva ilmanala on pahasta. Kylmä on pahasta. Kosteus on pahasta. Talvi on pahasta. Olen kankea ja särkyinen. Ja juuri nyt, kun pitäisi olla vahva ja reipas.

Sairastuin aikoinaan sarkoidoosiin salakavalasti yskimällä. Yskin puoli vuotta, kyljessä naksahti ja menin lääkäriin keuhkokuumeesta. Jouduin keuhkokuviin ja tulos: jotain vakavaa. Lisää tutkimuksia ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen helpotus: ei syöpää, mutta sarkoidoosi. Ikävä vaiva, voi parantua, lääkkeenä kortisoni. Ja sitten kotiin syömään pillereitä, kärsimään nivelkivuista ja turpoamaan muodottomaksi.

Kolme vuotta söin lääkkeitä ja sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että pärjäsin ilman. Kroonistuin, mutta olen pärjännyt ilman lääkettä nyt tammikuusta 2011. Tänä talvena vain on tuntunut nivelissä ja ytimissä enemmän kuin aikoihin. Syö naista tämmöinen.

Kipu on tuttua. Olen alkanut ajatella erään mietelmän tavoin: sinä aamuna kun mistään ei satu, olen kuollut. Mutta joskus vaan kivusta ärsyyntyy enemmän kuin toiste. Ja joskus sitä vaan olisi oltava pystyvä ja kestävä ja voimakas. Omasta tahdostani, en kenenkään vaatimuksesta.

Exä ei ymmärtänyt kipua, eikä heikkoutta eikä väsymystä. Toisella. Olin varmasti suuri pettymys, kun en ollut sellainen hiihtäjämaratoonarijuoksijakilpapyöräilijä kuin hänen nykyinen puolisonsa on. Minä vain en ollut, enkä ole. Ja minun pitää elää sen asian kanssa. Ja kivun.

Toisen on vaikea sopeutua asiaan, mikä ei suoraan kosketa itseä. Toisen nahan alle ei vaan pääse, eikä pään sisään. Eikä toisen tuntemuksia voi tuntea. Mutta voi kuunnella ja haluta ymmärtää.

Eilen, kun kerroin miehelleni, kuinka särkyinen olen, hän istui viereeni ja laski kätensä kipeälle nivelelle. Pelkkä lämmin käsi toi apua ja lohtua. Tulin kuulluksi ja onnelliseksi ja kohdatuksi. Myötätunto auttaa sopeutumistaistelussa ja rakkaus parantaa pahimman kivun. Taidankin toivottaa hyvää yötä ja mennä nauttimaan annoksen särkylääkettä.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?

 

minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Riidankylväjä vai sovinnonrakentaja

rakkausEilen tunsin olevani oikea riidankylväjä. Kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle aamusta alkaen. Nostin esille aiheita, jotka normitilassa eivät olisi olleet yhtään haitallisia, mutta juuri tuossa mielentilassa aikaansaivat pahaa mieltä ja tappiomielialaa. Itkin ja puhisin ja pahoitin mieltäni. Ja toisen. En olisi saanut enkä halunnut. Oikeasti, käsi sydämellä.

Tuollainen riidan kylväminen on kuin lumipallo. Kun kerran aloittaa, ei jotenkin vaan saa aihetta katkeamaan ja sitä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes tulee paha maku suuhun ja itsekin tuntee itsensä ihan luuseriksi. Ja sitten kaduttaa. Kovasti. Oikeasti, käsi sydämellä.

Enkä varmaan osannut illalla edes pyytää anteeksi. Tein kyllä semmoisia pieniä sovinnon elkeitä. Katsoin silmiin, hymyilinkin. Annoin suukon ja toisen. Mutta jotenkin vaan se anteeksipyyntö ei tullut ulos suusta. Ja sitten nukuin vielä huonosti kaupantekijäisiksi, kiitokseksi itselleni huonosti suoritetusta päivästä. Onneksi toinen tuntui vierellä nukkuvan ihan hyvin.

Luulisi, että tähän ikään ja elämänkokemukseen asti olisi jo oppinut laittamaan asioita vaakakuppiin ja mittaamaan sitä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Esimerkiksi: kannattaako alkaa nassuttaa pienistä asioista, kun vaakakupin toisella puolella on paljon hyvää ja kaunista? Voin sanoa, että ei kannata. Kurja fiilis. Huonosti nukuttu yö. Morkkis ja henkinen krapula.

Voi, kun osaisin olla semmoinen sovinnonrakentaja. Ihminen, jonka lähellä olisi hyvä olla ja joka osaa punnita oikein asioita ja tärkeyksiä. Aina en vaan osaa, enkä jaksa, enkä edes tahdo. Olen siis ihminen, enkä pyhimys. Mutta toivottavasti edes vähän enemmän rakkauden rakentaja.

 

Mikä saa muuttua ja mikä ei

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

Rakkauden arvoinen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Pelkkää beigeä

patsas1Elämästäni on tullut viime päivinä beigeä. Ja se on juuri se värisävy, jota en ole koskaan noteerannut, enkä voinut itselleni missään muodossa hyväksyä. En pidä sen mitäänsanomattomuudesta ja kasvoni se saa näyttämään keuhkotautisen kalpealta. Ja nyt minun sisälläni asuu beige. Monelle ihmiselle beige on hyvä ja ainut mahdollinen väri. Minimalisteille se jopa huutaa räikeyttä. Minulle se on epäväri, jonka olemassaolon voisi aivan yhtä hyvin kieltää ihmisiä latistuttamasta.

Mitäkö nyt tälläkin sitten tarkoitan, sinä kysyt.

Elämäni tunneskaalat eivät ole koskaan olleet haileat. Olen jokotai tai sekäettä, mutta en ehkäjos tai ihansama. Väreissä nautin kirkkaista syvistä sävyistä tai valkoisesta ja mustasta. Minä joko rakastan vahvasti tai vihaan syvästi, mutta en ole kivahko tai semiseco. Tänään olen huomannut värien haalistuneen ja mitäänsanomattomuuden pyrkineen sisälle ja päässeenkin jo eteiseen.

Olen yleensä syksyihminen, mutta tämä syksy on ollut jokseenkin vaikea. Väsymys valtaa alaa eikä mikään asia maistu miltään. Huomaan olevani hidas ja haluton. Ja tulkintani on jälkimasennus. Kaikesta siitä mitä on ollut ja mikä on täytynyt kestää ja selvittää ja minkä on saanut koko elimistön äärimmäisiin selviytymissuorituksiin. Nyt kun ei tarvitse jaksaa pakosti, voikin antaa itselleen luvan tajuta mitä on ollut.

Beige ei ole onneksi sama kuin tummanharmaa tai musta. Beige on sävyltään valoisa ja lämmin. Ainakin minun beigeni. Ja minun rakaani kietovat minua yhä tiukemmin lähelleen ja sanovat: ole rauhassa väsynyt, se menee kyllä ohi…ajallaan.

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

lokakuun angstia vai syysbitcheyttä?

tuikkuamppeliTämä syksy on ollut jotenkin erityisen ankea. Syvenevä pimeys ja lisääntyvä kylmyys tunkeutuvat sisälle ja aikaansaavat monenlaisia taantumuksen tuntemuksia. Kuten esimerkiksi kolotuksia, käpertymisentarvetta ja erityisesti suuttumuspuuskia. Olen siis ollut viime aikoina todellinen bitch!

…ja olen löytänyt sielunsiskoja! Muutama muukin, yleensä niin ihanainen naiseläjä, on tunnustanut itsessään samankaltaisia piirteitä. Ai että miten syysbitcheys sitten ilmenee? No esimerkiksi tulee tartuttua ihmisten kertomaan vastoinkäymiseen sellaisella raivonsekaisella tarmolla, että kertoja alkaa jo katua asian esille nostamista. Tai että toisten ihmisten pikkuviat saavat valtavat mittasuhteet omassa mielessä ja maailmanparannus alkaa taifuuninomaisesti ja jopa toista syyllistäen.

Mutta sitten on myös se toinen ääripää, jossa mikään asia ei tunnu enää elämisenarvoiselta, sitä haluaa vain kuolla pois tai ainakin kadota maailmankartalta mustaan aukkoon tai vain itkeä ja käpertyä kainaloon. Nämä päivät ovat läheisilleni vähintäänkin yhtä rasittavia.

…ja kiitos kysymästä, olen sytytellyt kynttilöitä! Olen kohta konkurssissa pelkästään savuna ilmaan poltettujen eurojen takia. Olen myös keskustellut ja itkenyt ja yrittänyt nauruterapiaa kavereiden kesken. Mutta mikään ei vain tunnu tänä syksynä auttavan. Vuoropäivinä olen joko angstaava läänintaiteilija tai raivoava bitch. Tai pahinta olla näitä jopa saman päivän aikana vuorotellen.

…ja kiitos kysymästä, hormonitasapainoni pitäisi olla kunnossa! Vitamiinihiilariproteiinisokeritasapainosta en sitten olekaan yhtä varma. Suklaata kuluu ja pastaa ja punaviiniä ja juustoja ja oituotaihanaaleipää ja lontoonrakeita ja pullakahveja. Se taasen näkyy vyötäröllä ja antaa vain hetkellistä lohtua ankeaan elämään.

Pikkuisen taas helpotti kun sai purkaa paineita. Ehkä asioiden tiedostaminen auttaa myös hillitsemään sisäistä ääriliikehdintää. Ja voi olla, että tänään töiden jälkeen menen ja ostan itselleni vähän lisää kynttilöitä ja ehkäpä myös pikkuisen suklaata.

 

Hengähdä hetken

luumutVuosien mittaan on jotenkin tottunut hektisiin hetkiin ja elämisen mutkiin. Jopa siinä määrin, että vastoinkäymisiä ihan odottaa tulevaksi. Itku pitkästä ilosta (ja pieru paljon nauramisesta, erään mummun lisäys) on iskostunut takaraivoon sellaisella vimmalla, että on vaikea iloita hyvästä hetkestä ilman, että odottaa koko ajan jotain ikävää. Ja se, jos mikä, estää elämäniloa.

Miten tämä sitten ilmenee arjessa? No esimerkiksi, kun joku kysyy mitä kuuluu, niin siihen pitää vastata jotenkin vältellen. Kuten: Nooo, kyllähän tämä tässä ihan hyvin menee siis juuri tällä hetkellä, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Kun voisi vastata: Kiitos kysymästä, minulle kuuluu nyt oikein hyvää! Samalla, kun vastaisi tällä tavalla, sitä asettaisi itsensä vaaraan, jossa katolta tipahtaisi vähintääkin tiili niskaan tai ainakin jättäisi sormensa auton oven väliin. Suurempi onnentunnustus tuntuu tuovan kohdalle todellisen katastrofin suuruusluokkana sairastuminen, työttömyys tai rutto.

Fatalistinen ajattelu on täysin ideologiaani vastaan taisteleva, mutta kuitenkin huomaan sortuvani siihen kerta toisensa jälkeen. Itselle tapahtuva pitkään kestävä onni tuntuu olevan tavoittamattomissa. Omassa mielessä. Ja se jos mikä, estää näkemästä onnea juuri tässä ja juuri nyt.

Haluan julistautua irti tällaisesta ajattelusta! Vaikka se ei ole helppoa ja vaatii muistuttelemista ja itseruoskintaa. Mitä siis olen tehnyt konkreettisesti asian hyväksi? Olen yksinkertaisesti yrittänyt pysähtyä tähän hetkeen. Koska eilistä ei enää ole, eikä huominen ole vielä läheskään varma, vain tämä hetki on merkityksellinen. Ja jos tässä hetkessä voin hengittää vapaasti, nautin raittiista ilmasta. Nyt. Tai, jos tässä hetkessä ei ahdista, silitän huolirypyt otsalta ja hymyilen. Nyt. Lisäksi olen opetellut sanomaan reippaasti: Minä olen onnellinen juuri nyt, juuri tässä.

Ikävät asiat eivät ole rangaistusta onnesta. Mutta onnenhetket voivat olla keitaita ikävien asioiden välillä ja joskus jopa aikana.

Hengähdä, ystäväni, sinäkin, ja nauti onnestasi! Entäpä, jos se pitkä ilo tuleekin itkun jälkeen, olemme vaan käsittäneet ympyrän syklin väärin. (sama toimii pieruunkin…) Voidaan hyvin ja ollaan reippaasti onnellisia!

 

Näkökulmia

pikkuheppaTapasin taannoin naisen, joka oli pahoittanut mielensä siitä mitä olin kirjoittanut. Siinä nyt ei ole  mitään kummallista. Kirjoituksieni suorasukaisuus voi todellakin satuttaa tai ainakin aikaansaada harmistusta tai sydämen tykytyksiä. Mutta harmistuksen syy oli tällä kertaa auki kirjoittamani tunteet siitä miten joskus koin tulleeni kohdelluksi. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta samalla jäin miettimään sitä, millaista viestiä me annamme ulospäin toisille ihmisille. Kuka haluaa näyttää ulospäin sen että on tullut satutetuksi, tai että kokee yksinäisyyttä ja ulossulkemista? Minä en ainakaan halunut tuolloin näyttää. Kuitenkin ne asiat mitä olen kirjoittanut blogissani, ovat omia kokemuksiani ja sitä kautta todellisia asioita.

Mietin keskustelumme jälkeen myös sitä, mistä tuntemuksemme nousevat. Sama asia eri aikoina voi tuntua ihan toiselta. Kokemukseni johtuivat siis eniten minusta itsestäni, ei pelkästään ympärilläni olevista ihmisistä. Tuona aikana olin väsynyt, kipeä ja yksinäinen, paljosta luopunut ja omaa paikkaani etsivä. En siis ollut maaperältä kovinkaan otollinen onnistumiseen. Minun tilanteeni näytti muista ihmisistä tuolloin varmastikin hyvältä. Hehän katsoivat asiaa omasta näkökulmastaan, eivät minun. Tämä on pelkästään luonnollista.

Seuraavaksi mietin sitä kuinka kuulin naisen äänestä myös syytöstä siitä, että en ollut kertonut juuri hänelle mitään. No, kenelle sinä kerrot mitäkin itsestäsi? Jokaisella meistä on oma reviirinsä, jonka yli ei halua astua. Toisilla se on laajempi ja toisilla suppeampi. Minulla se on joko tai, riippuen asiasta, olosuhteista tai elämäntilanteesta.

Olen pahoillani siitä, että jonkun täytyi pahoittaa mielensä, mutta en ole pahoillani siitä mitä kirjoitin. Blogini suurin tarkoitus on saada sanoittaa elämäniloa kahlitsevia asioita rehellisesti ja omasta itsestä katsoen ja sitä kautta yrittää löytää paitsi syitä ja seurauksia, myös ulospääsyä ja iloa. Historia on tehnyt minut tällaiseksi kuin olen ja minun on vain koitettava elää sen asian kanssa parhaan yrityksen mukaan.

Muutos ei synny, jos tunteet lakaistaan maton alle. Katkeruus tekee pesää paikkoihin mitä ei tuuleteta. En ole täydellinen, mutta toivon oppivani vielä jotakin. Erityisesti itsestäni.

 

Mitä sinulle kertoisin

punahuiviJos tapaisimme ensimmäistä kertaa, mitä sinulle kertoisin?

Kertoisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kulman takana sinua odottaa jotakin hyvää ja odottamisen arvoista ja sinne kulman taakse kannattaa kurkistaa, vaikka pelottaakin.

Kertoisin sinulle, että kipu on elämää, eikä elämää ole ilman kipua. Helpolla ei pääse kukaan, eikä supersuorittajanaapurin loistoelämä ole elämiseen yhtään sen sopivampi kuin sinun oma jo tutuksi tullut via dolorosasi.

Kertoisin, että taivas on auki kaikille ja ilmaa riittää niin paljon, että jaksaa hengittää, vaikka elämä olisikin puristettu niin pieneen koloon, että sinne ei aurinko paista. Avaat vain silmäsi ja katsot rohkeasti ylöspäin ja sitten vedät syvään henkeä. Huomaatko, miten keuhkot täyttyvät raittiista ilmasta ja ummehtunut pääsee ulos?

Kertoisin, että et ole yksin. Aina on joku, joka on olemassa. Vaikka se olisi se lähikaupan kassa, tai kirjastonhoitaja. Ja aina on joku, joka voi sanoa sinulle: tuo on ihan niinkuin minun elämästäni. Vaikka kokemuksesi ovat henkilökohtaisia, on olemassa joku, jonka kokemukset ovat samankaltaisia.

Kertoisin sinulle, että minäkin olen elämässäni meinannut luovuttaa, monta kertaa, mutta että sitten jollain kummalla tavalla olen saanut uutta voimaa ja iloa ja merkitystä. Ja olen iloinnut että en sittenkään luovuttanut, vaan jatkoin olemista.

Kertoisin sinulle. että rakkautta on niin paljon, että siitä riittää jokaiselle. Mutta että se vaatii sydämen avaamista ja itsensä alttiiksi asettamista. Ja se on hemmetin pelottavaa ja samalla käsittämättömän kaunista.

Jos tapaisimme ensimmäistä kertaa, halaisin sinua ja ottaisin kiinni kädestäsi ja sanoisin: Lähdetään yhdessä eteenpäin! Jatketaan etsimistä, kivun sietämistä, hengittämistä, kokemusten jakamista, iloitsemista ja rakastamista yhdessä.

Ja toivomista! Siitä emme luovu enää koskaan! <3

minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

pienessä horkassa itsensä voittaen

Oletko koskaan kokenut sellaista, että itsesi voittamisen hetkellä huomaat yhtäkkiä alkavasi täristä. Ihan kokonaan. Se tärinä lähtee sisältä ja alkaa pienellä vapinalla ja viluntunteella kunnes huomaat täriseväsi aivan kokonaan niin että puhekin on jo vaikeaa.

Jos et, niin hyvä, sillä minun hetkeni oli tänään.

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Minun piti lohduttaa. Jälleen kerran samasta asiasta ihmistä, joka oli kokenut taas jääneensä toiseksi. Ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, ikuinen kakkonen, yhdentekevä, välttämätön paha omissa tunteissani. Ja nyt kuuntelin toisen suusta näitä asioita.

Joskus olen ollut paikalla, kun tuntematon isä on kertonut tyttärelleen kaupassa kuinka kauniilta hän näyttää sovittamassaan mekossa. Melkein kapsahdin tuon miehen kaulaan, niin iloinen olin tuon tytön puolesta. Sanoin miehelle, että hän on varmasti maailman viisain isä. Mies jäi katsomaan perääni kummastuneena. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin.

Minun puheluni jatkui toisen keskustelijan kanssa. Naisen, jonka ei olisi pitänyt kuulua elämänpiiriini sitten millään tavalla, mutta siinä hän nyt vain oli keskustelemassa sivistyneesti puhelimessa minun kanssani. Ja siinä puhelussa ei ollut ylimielisyyden häivääkään, eikä piruilun, eikä pahansuopuuden. Oli vain kaksi äiti-ihmistä, jotka jakoivat huolen ihmisestä, jota kumpikin on oppinut rakastamaan omalla tavallaan ja omalla tasollaan.

korttikuvaJa minä aloin täristä. Huomasin, kuinka voimavarani hupenivat tutina kerrallaan päästä kantapäähän ja sitä kautta lattialle. Sain sanottua mitä halusin. Eikä minun tarvitse yhtään hävetä.

Puhelun loputtua aloin itkeä. Mies toi viltin ympärilleni ja antoi minun tutista siinä kainalossa kotisohvalla, turvassa ja rakastettuna.

Olin voittanut itseni. Enkä hakenut edes sitä oksennuspussia mitä olin luullut tarvitsevani.

feng shui- elämää

puukasvotKävin eilen illalla kirjastossa. Lainasin useamman kirjan, vähän  nuotteja, pikkuisen ruokaohjeita ja sitten ihan läpällä: Sisustajan Feng Shui. No joo, jos kotini olisi edes pikkuisen uljaampi, olisi valintani ollut edes jotenkin ymmärrettävä, mutta nyt sain tyttäreltä aikamoiset ilmeet ja mieheltä ymmärtäväisen hymyn. 😀

Tänään siivouksen jälkeen aloin tutkia kirjaani. Aloitin asunnon sisäpiirroksesta ja vertasin sitä kirjan ohjeisiin. Löysin helposti kodistani kohdat, joita olin korostanut ja kohdat, joita olin laiminlyönyt ja asiat, jotka kirjan mukaan olivat hyvin. En ole taikauskoinen, enkä höperö (huom. paljoa ainakaan), mutta aloin katsella kotiani vähän uusin silmin. Miksi en panosta tiettyihin kohtiin yhtä paljon kuin toisiin? Mitä se kertoo minusta?

Kirjasta opin uusia asioita, kuten sen, että ruokailutilaan ei suositella kelloa seinälle. Selityksenä oli, että kello tuo ruokailijoille mieleen ajankulun ja tuo kiireentuntua. Noniin. Minun ruokapöytäni vieressä komeilee halkaijisaltaan 60cm suuruinen sininen kellotaulu. Ja uskokaa tai älkää, menin sitten siirtämään rakkaan kelloni toiseen paikkaan.

Aloin ajatella elämistä ylipäänsä. Mihin osa-alueisiin minä panostan elämässä? Koitanko tehdä asiat niin, että paitsi itselläni on hyvä olla, myös minun läheiseni hyötyisivät valinnoistani? Näenkö selkeästi mikä tekijä aiheuttaa minulle tuskaa, vai kuljenko tuttuja polkuja vain tavan vuoksi? Enkö uskalla uudistua? Pois se minusta!

Jos feng shui- elämä on harmoniaa, niin kiitos, kyllä! Harmonia ja tasapaino ovat tavoiteltavia hyveitä, mutta joskus vaan niin kovin kaukana arkielämästä. Vaikka en hurahtanutkaan kirjan filosofiaan, haluan oppia siitä ajattelun syventämistä.  Ja koskaan ei ole huono juttu harkita asioita.

Ja olen iloinen, että kirjankin mukaan kukat ovat vain hyväksi meille ihmisille.

viimeinen lomaviikko <3

lomavarpaatNäin viimeisenä lomaviikkona olen paljon yksin kotona. Se tekee erityisen hyvää, näin uskon. Vaikka rakastan syvästi kanssaihmisiäni, on tärkeää saada olla itsensä kanssa yksinkin. Huomaan olevani entistä herkempi. Eilen itkin aika paljon. Ihan kaikkea enkä mitään erityistä. En ollut ahdistunut, mutta annoin kyyneleiden valua ihan niinkuin ne halusivat. Sitten päätin lopettaa itkemisen, pesin kasvoni ja kuivasin viimeisenkin yrittäjän pyyheliinaan.

Tänään tiistaina olen ollut rannalla ja nauttinut viimeisistä rantalomapäivistä. Itsekseni. Katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Perheenäitejä, jotka luotsasivat lapsiaan uimisen saloihin. Join vettä, söin pisaratomaatteja ja luin kirjaa. Pikkuisen huonosti lukemiseni eteni kun tuntui, että pää on ihan tyhjä eikä edes halua yhtään ajatusta sinne. Voi miten ihana tilanne semmoinen, että mikään ajatus tai tekeminen tai tekemättäjättäminen ei ole rasittamassa ja aikaansaamassa stressiä. Loma on siis tehnyt tehtäväänsä.

Huomiselle en ole tehnyt suunnitelmaa. Aion jatkaa hetkessä elämistä. Minulla on varattuna AllyMcBealin toinen tuotantokausi ja saatan katsoa sitä. Tai sitten en. Voin lähteä kirpparikierrokselle. Tai sitten en lähde.

Tai sitten nukun ja kerään unta varastoon kaikkien niiden unettomien öiden varalle, jotka vielä tulevat ahdistuksineen. Joskus sitten syksymmällä ja pimeän hiipiessä. Minulla on pakkasessa marjoja ja varastossa unta talven varalle. Minulla on tilaa aivoissa uusille asioille ja stressimittarissani on paljon nousuvaraa. Olen siis varustautunut tulevaan. Niin hyvin kuin itse pystyn.

 

Aika on hyväksynnän

patsas2Tänä kesänä olen ollut mukavasti menossa, tien päällä. Joko itse autoa ajaen, tai sitten kyydissä istuen. Baanalla on hyvä olla ja vaikka usein maiseman yksitoikkoisoisuus harmittaa, tuo se edun, jota ei ehkä hetimiten tule ajatelleeksi: on mahdollisuus ajatella omia ajatuksiaan. Ja välillä on hyvä mennä oman päänsä sisään- kunhan muistaa tulla sieltä sitten myös pois, ettei jää sinne ja katoa lopullisesti.

Matkalla Joensuusta kotiin olin jo vähän reisaamisesta väsynyt, istuin kuskin vieressä ja oikoilin raajojani pitkän istumisen jäljiltä. Katselin siinä polviani ja ruskettuneita käsiäni. Tutkin sormiani ja ihmettelin ihoani. Samassa tajusin jotain, joka sai minut jopa liikuttumaan: Tämä ruumis, vartalo, minäitse, jota katseellani tutkin, ei ole saanut minulta itseltäni koskaan hyvää lausuntoa. Olen siis inhonnut ulkonäköäni koko ikäni. 50 vuotta!! Samassa kun sain kiinni tästä ajatuksesta, olin syvästi surullinen. Minkä rangaistuksen olen itselleni langettanut tällä tuomiolla!!

Mitä tarkoittaa olla itseensä tyytymätön? Se haavoittaa ja tuo oman itsen alttiiksi kaikenlaiselle kateudelle, stressille ja jopa sairaudelle. Miksi elimistöni haluaisi elää iloisena, jos kerran koko ajan sitä moitin ja aliarvioin?

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka on tärkeää löytää tyytyväisyys myös omaa ulkoista olemustaan kohtaan. Olen NIIN sataprosenttisesti edelleen samaa mieltä. Minut on rakennettu tällaiseksi. Jotain voin toki itsekin tehdä, mutta raamit joiden puitteissa elän, ovat piirretyt geeniperimääni. En ole pitkäsäärinen, enkä rakennettu huippu-urheilua varten. En ole se ruotsalainen blondi, jonka perään huokaillaan. En ole pitkäsorminen viulisti, enkä sinisilmäinen huippumalli haussa. En tulisi sellaiseksi, vaikka alistuisin miljoonaan operaatioon itseni kohentamiseksi. Mutta mitä kaikkea minä olen sen sijaan? Olenko unohtanut ne asiat mitkä tekevät minusta minut ja viehättävät muita ihmisiä? Sillä minussakin niitä piirteitä on.

Kuinka heikkotasoista onkaan aina keskittyä vain niihin asioihin, joita en ole! Minä olen laiminlyönyt itseäni pahasti kokonaista 50 vuotta. Olen syönyt mitä sattuu, en ole hoitanut ihoani, enkä silittänyt poskeani. Olen harmitellut sitä, että en mahdu pienempiin vaatteisiin ja sitäkin, että puoliso on ollut minua ”kauniimpi”. Olen moittinut itseäni aina. Se tuntuu pahalta. Ja väärältä.

patsas1Minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni arvon. Haluan antaa ihoni nauttia elämästä, enkä moiti vatsaani, vaikka se aika-ajoin kasvaakin pullataikinanomaisesti. Haluan rakastaa lyhyitä sormiani ja pikkuruisia varpaitani. (kengänkokoni on huima 36) Haluan iloita rönsyilevästä povestani, vaikka välillä tuntuukin, että se ei vaan aina halua mahtua mihinkään. Ja haluan oppia olemaan kiitollinen minusta.

Aika on nyt. Aika on rakkauden ja aika on hyväksynnän. Ja minä haluan antaa itselleni suukon silmäkulmaan tai poskelle siihen kohtaan missä minulla on melkeinhymykuoppa.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

joku toinen…

Olen tässä viime aikoina yrittänyt epätoivoisesti blondata hiuksiani huonolla menestyksellä. Sitä en osaa sanoa, miksi tätä nyt juuri niin kipeästi haluaisin, mutta muutoksen tarve on suuri ja voimallinen. Ensin hiuksistani tuli vaalean oranssit, sitten tuli keskiruskeat. Vaikka purkissa luki: luonnonvaalea. Epäreilua!

Miksi ihminen haluaisi olla joku toinen? Tai jonkun toisen näköinen?

Pitkät kauniit nuoret naiset haluavat olla lyhyempiä, jotta voisivat sitten mielestään paremmin käyttää korkkareita. Minä hobittimittaisena en pysty ymmärtämään , koska useimmiten haluaisin olla edes vähän pidempi. Laihat haluaisivat vähän lihaa luittensa ympärille ja me pullukat haluaisimme kurveistamme eroon. Suorahiuksiset ottavat permanenttia ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan raudat hohkaten. Joskus tytöt haluaisivat olla poikia ja pojat tyttöjä. Miksi ruoho näyttää aidan takana vihreämmältä?

pilvitaivasJos vertailemme itseämme toisiin, kiinnitämme yleensä huomiomme asioihin, jotka voi arvioida silmämääräisesti. Näemme onnistuneita ihmisiä, onnellisessa hymyssä ja harmonisessa elämässä. Harva meistä näet kulkee yltympäriinsä happamassa irvistyksessä ja masennustaan toitotellen. Näinollen emme tunne kyseisten ihmisten elämää emmekä historiaa sen tarkemmin. Arviomme asiasta on torso ja itseämme kohtaan epäreilu.

Mistä saisimme lisää tyytyväisyyttä?

Entäpä, jos lakkaisimme tyystin vertailemasta omaamme toisiin? Sen sijaan, että keskitymme kaiken aikaa siihen mitä meillä ei ole, keskittyisimme enemmän siihen mitä meillä oikeasti on. Olen lyhyt, so what! Se on pelastanut henkeni jo yhdessä pahassa kolarissa kauan sitten. Olen pullukka, no, itsepä olen lihani hankkinut ja nyt keittotaitoni saa ulkoisesta olemuksestani sopivaa pontta ja katu-uskottavuutta. Olen pienipalkkainen, siis opin joka päivä lisää arjen selviytymiskeinoja. Olen myös musikaalinen, kielitaitoinen, sosiaalinen, empaattinen ja tietenkin rakastettava. ;D ei huono lista ollenkaan, niillä pärjää jo pitkälle, vaikka ei kuuhun mentäisikään. Ja:

Olen nyt siis  myös ruskeatukkainen… no, ainahan sitä voi ostaa vielä yhden purkin, jos se sitten onnistuisi…

 

 

Hiljaisuuden painoarvo

love-is-all-you-needMieheni on parina viime päivänä kysellyt minulta, miksi olen ollut niin hiljainen. Se ei, katsos, ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kuitenkin, kun elämässäni tapahtuu jotain muutosta, vetäydyn omiin ajatuksiini ja silloin minua on vaikea tavoittaa, enkä edes osaa aina yksilöidä sitä, mitä oikeastaan ajattelen. Ehkä annankin aivoilleni lepotaukoa jatkuvasta informaation tulvasta. Ja kiitos mieheni, saan sen myöskin tehdä ilman syyllistymistä ja vaivaantumista.

Tällaisena hiljaisuuspäivänä saatan vaikka istua ja suunnitella kotiin jotain mukavaa sisustuselementtiä. Tai sitten tyhjennän päätäni liiallisesta sosiaalisuudesta. Tai vain yksinkertaisesti istun ja odotan. Ajatusta, selvyyttä, kirkastumista tai lepoa. Nyt luulen tämän hiljaisuuspäiväni olevan eniten juuri loman odotusta ja sitä varten asioiden poisraivaamista.

Jotkut ihmiset tarvitsevat lomallelähtökännit. Eräänlaista tyhjennystä sekin. Joillekin on ihan pakko järjestää lomareissu heti kun työpaikan ovi takana lukittuu, sillä muuten on irti karhu ja leijona ja ärjysimpanssi. Minä teen usein itseni kanssa etukäteisvalmistelut, jotta loma alkaisi jo valmiiksi tyhjältä pöydältä. teen kaiken töissä mahdollisimman valmiiksi ja sitten alan luopua pikkuhiljaa oravanpyörästä, jos se vain on mahdollista. Joskus tuntuu, että kaikki asiat vaan kasautuvat viimeisille työpäiville ja silloin lomalle lähtö tuntuu melkoiselta benji-hypyltä.

Hiljaisuudella on painoarvoa. Aina ei ole pakko puhua pulputtaa, vaan sitä voi keskittyä oleelliseen ilman kokoaikaista jakamista. Hiljaisena ollessani en ole yleensä vihainen, enkä ärsyyntynyt, vaan yllättävänkin seesteinen ja mukava. Tähän joku vääräleuka voisi sanoa, että kukapa nainen ei tuntuisi erityisen mukavalta juuri suu kiinni ollessaan, mutta tarkoitan vähän enemmän kuin sitä. 😀

tuikkuamppeli

 

Kiireisessä elämänrytmissä on kyllä oma flownsa, mutta on tärkeää saada aikaa myös paikallaan olemiselle ja hiljaisuudelle- suom. omille ajatuksille. Kun uskaltaa antautua kaksinpuheluun niiden kanssa, voi oppia itsestään aivan uusia huikeita asioita. Voi sitä kautta esim. ymmärtää paremmin sitä  mitä elämältä oikeasti haluaa.

Minä haluan aloittaa lomani hyvissä merkeissä, puhtaalta pöydältä. Hiljaisuudella on painoarvonsa ja se on kultaa.

Odottelua ja selittelyä

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

Nuku, nuku, nurmilintu

Kun olin lapsi, menin usein päiväunille nukkumaan mummun selän taakse. Mummun hengitys oli tasaisen rauhallista ja siihen oli hyvä itsekin nukahtaa. Tai hiljaisen pehmeään kuorsaamiseen. Turvallinen paikka pienelle tytölle. Muistan päiväpeiton värin ja kuosin. Herätessä oli virkeä olo.

Nuorena oli tärkeää että sai nukkua yksin. Juuri siinä asennossa missä halusi. Vaikka jaoin huoneeni sisaren kanssa (niin kauan kuin hän oli kotona), oli meillä vähän eri nukkumisrytmi. Minä valvoin usein pitempään, vaikka olin nuorempi. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin tulevaisuudesta jossain kaukana.

Toisen kanssa nukkumiseen oli sitten vaikeaa tottua. Ja vähän hämmentävää. Onko pakko mennä nukkumaan yhtäaikaa vai voiko pitää oman unirytminsä? Häiriintyykö sitä toisen nukkumisäänistä? Haluanko oman peiton? Monia kysymyksiä, jotka ajan myötä saivat vastauksensa. Ja eri aikoina toimi eri tavoin. Joskus sitä halusi nukkumaan yhtäaikaa, joskus taas oli pakko hakemalla hakea tekemistä, että toinen olisi varmasti nukahtanut ennen minua.

Lasten tullessa oppi uuteen nukkumiseen ja nukkumattomuuteen. Toisen tarpeet menivät varmasti omien ohi. Kun pieni lapsi nukahtaa syliin ja luottaa ehdoitta siihen, että sinä pidät hänestä huolta, tuntuu elämä todellakin elämisen arvoiselta. Toiset lapset nukahtivat mielellään viereen, toiset halusivat alusta asti oman reviirin. Niin se vain on.

Tänä päivänä on onnellinen kun ylipäätään saa nukkua ja pystyy nukkumaan enemmän kuin 5 tuntia yössä. Olosuhteisiin reagoi herkemmin. Ja keskellä yötä herättyään miettii helposti eriasteisia huolia ja murheita. Yöllä nekin tuntuvat kasvavan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Silloin auttaa kun nousee hetkeksi ylös ja tekee ihan muita asioita. Ja ennen pitkää kömpii takaisin sänkyyn. Silloin toisen läheisyys on lahja, eikä itsestäänselvyys. Saa jälleen kuunnella toisen tasaista hengitystä, kaivautua lähemmäksi ja antaa unen tulla. Tällä kertaa syvempänä ja levollisempana.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.

Onko kiltteys hyve vai kirosana?

Lapsena minua opetettiin kiltiksi. Ja voi miten kiltti yritinkään olla. Koin huonoa omaatuntoa siitä, jos en luopunut omasta hyvästä toisen vuoksi. Itkin, jos toista moitittiin. Pyysin anteeksi aikuiselta, vaikka aikuinen oli toiminut itse väärin. Varoin suututtamasta äitiä, ettei hänelle vaan tule paha mieli. Pidin tätä ainoana oikeana, todella kristillisenä tapana toimia. Luovu omasta, anna toiselle. Tulee hyvä mieli ja palkka taivaassa.

Kiltteys ei ole synonyymi sanoille ystävällisyys, lempeys, empaattisuus tai hyvyys. Kiltti ihminen syö seisaallaan, istuu vaikka vaan hyllyllä, asettuu toisen jalkojen juureen ja katsoo spanielin silmillä. Ja pienentää itseään koko ajan. Uhrautuu ja tekee itseään tärkeäksi uhrauksillaan. Sitten ihmettelee kun se palkka ei ollutkaan semmoinen kuin toivoi. Muut eivät nostaneetkaan kilttiä ihmistä jalustalle, vaan tallasivat jalkoihinsa ja lakkasivat huomaamasta. Kiltti katkeroituu ja ajattelee, että paskat.

Kiltti ihminen on todella helppo lapsi, sillä hän ei pyydä itselleen mitään.  Kiltti ihminen on ihana vaimo, joka passaa ja peesaa ja väistyy taka-alalle kun vähänkin ärähdetään. Tulee kolostaan ja sanoo, että anteeksi, olinpas minä nyt tuhma kun en heti ymmärtänyt. Ja tekee hyvän aterian tai antaa sovintoseksiä. Kiltti ihminen luopuu työpaikalla omista vapaistaan tai lomatoiveistaan, koska eihän minulla ole mitään tärkeää. Lääkärille kiltti ihminen on helppo potilas. Kaikkea saa tehdä, eikä tarvitse antaa palvelua eikä huomiota. Kerrankin ihminen joka ei kysele eikä vaadi. Ravintolassa kiltti syö kiltisti kaiken, oli annos sitten kylmä tai liian suolainen tai palvelu heikkoa ja hidasta. Kiitos, oli hyvää, anteeksi tämä vaiva, ymmärrän kyllä että on kiire.

Miksi kiltteys on mielestäni kirosana? Kiltti asettuu aina toisen alapuolelle, ei rinnalle tasavertaiseksi. Samalla kiltti antaa toiselle kaiken vastuun siitä mitä tapahtuu, väistyy ja muuttuu näkymättömäksi. Ja kerää itselleen katkeruuden siemeniä mielensä säkkiin kasvatettavaksi.

Missä vaiheessa lakkasin olemasta kiltti? Ehkä en ollut sitä sittenkään pohjimmiltani aidosti koskaan. Murrosiässä opettelin sanomaan vastaan. Sain kuulla kuinka kiittämätön olen, enkä niinkuin tuo toinen sisar. Kun aloin pukeutua niinkuin itse halusin, minua paheksuttiin ja vähän naurettiin. Kun en ollut tunnollisuuden perikuva minun sanottiin vielä joskus kuolevan nälkään ja tomuun.

Toinen täytyy ottaa huomioon, mutta rinnalla kulkien. Samalta tasolta. Sen taidon opetteleminen kestää koko iän ajan. Välillä sen osaa paremmin, välillä huonommin. Astinlaudaksi ei saa ruveta. Eikä puujumalaksi. Ja spanielinsilmätkin on kauniit- vain spanielilla.

 

Elämäni miehiä osa 1

ruusuOlen mennyt naimisiin kolme kertaa. Ei muuten ole mikään kehumisen paikka tämä. Mikä ihme siinä on, että ei ole voinut kerralla onnistua? Suomeksi: mitä ihmeen vikaa minussa oikein on? Pakkohan se on olla minussa vika kun eivät miehet oikein tahdo pysyä kauaa samassa osoitteessa kanssani? Tai kaksi ensimmäistä liittoani kesti molemmat 15 vuotta eikä nykyinen puoliso ole vielä alkanut kerätä tavaroitaan matkalaukkuihin. Olemme kylläkin vielä tuore pari, joten onnea pitäisi riittää vielä jonkun aikaa.

Ensimmäisen aviomieheni tapasin Porissa. juu, kehtaan tunnustaa. Porissa asuu porilaisia, joten kyllä, hän on porilainen. Olin juuri täyttänyt kypsät 20 vuotta kun avioiduimme. Se oli silloin tapana. Ei avoliittoa, suoraan vaan naimisiin, siitä se onni aukeaa…yeah, right!!

Hääyönä sulho karkasi hotellin baariin ja totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Meitä ei oltu luotu toisillemme, mutta ei sitä kukaan etukäteen suostunut kertomaan. Se oli asia, joka oli opittava kantapään kautta. Ja kantapäitä kulutettiin puolin ja toisin. Minä suurine haaveineni ja odotuksineni ja toinen omine jahkailuineen ja riippuvuuksineen. Ei ollut paha  mies, eikä häijy, ei vaan minulle sopiva. Joskus ajattelin, että olisi sillä edes toinen nainen, voisi lähteä kisaamaan ( niinhän minä silloin sinisilmäisyyksineni ajattelin), mutta kun pullon kanssa ei oikein pysty kilpailemaan. Aloin häiriökäyttäytyä, tuli ihastumisia. Ensin suretti, sitten ahdisti ja lopulta ei enää tuntunut miltään. Ja se oli merkki, the sign!

Kolmen pojan jälkeen ystävän neuvosta katsoin itseäni peiliin ja totesin, että peilistä minua katsoo juuri se henkilö, jolle olen elämästäni tilivelvollinen ja jonka hyvinvoinnista olen täysin riippuvainen. Pakko lähteä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä ja kuolla. Ei ehkä niinkään fyysisesti, vaikka siitäkään en enää ollut ihan varma, vaan henkisesti ja elämänilon kannalta.

Silloinen appiukkoni kysyi minulta että mikä nyt sitten muka on se syy miksi minun on erottava. Vastasin hänelle, että vaikka selittäisin sitä hänelle kaksi viikkoa yötäpäivää, ei hän sitä siltikään ymmärtäisi. Enkä selittänyt. Lähdin. Muutin yksinhuoltajaparatiisiin, rivaripäätyyn itse suunnittelemastani omakotitalosta. Toiselle jäi omakotitalo ja kaksi autoa. Minulle tuli mukaan kolme pientä poikaa ja oma vapauteni. Osituksessa sain 2400mk!! Jiihaa! Laitoin elämän risaiseksi (seuraavalla ”häämatkalla”).

Elämänilon hukkaaminen on valitettavan helppoa

Minua sanottiin lapsena aina sunnuntailapseksi, sillä synnyin sunnuntaina. Elämänvaiheeni saivat minut kuitenkin epäilemään asiaa kunnes tajusin, että olen syntynyt tuomiosunnuntaina. Se selittääkin sitten jo jotain. Eli ihan ei ole mennyt niinkuin toivoa sopii., mutta asioihin olen pyrkinyt suhtautumaan sangviinisen luottavaisesti. Tuulta päin ja parempaa odotellessa- asenteella. Aina se ei vaan ole ollutkaan yhtä helppoa ja tilanteiden kasaantuessa yhä vaikeampaa.Viimeisimpiä koetinkiviä oli juuri tuo avioero ja se miten kovasti minusta haluttiin eroon.

Ensin tuli kipu. Se oli oikeasti möykky rintalastan kohdalla, joka ei häipynyt yölläkään. Tai tuntui siltä, että juuri yöllä se suureni niin, että vaikeutti pallean työskentelyä ja sitä kautta hengittämistä. Piti huokailla, jotta keuhkot olisivat saaneet tarvitsemansa määrän happea. Nyt ymmärrän kovia kokeneiden vanhojen naisten huokailun ja ääneen voivottelun, sillä se oikeasti auttaa pahimman yli. Tai sitten puhaltelu. Kuulostin ja näytin varmaan valaalta kuivalla maalla. Ei mairittelevaa, believe me!

Sitten tuli pahoinvointi. Aloin oksennella, enkä saanut syödyksi kuin ihan pakolla. Tuohon aikaan tyttärelläni oli anorektisia taipumuksia ja omien kokemusteni kautta tajusin, että ihmiselle, jolla on sisällään helvetin huono olo, on aivan turha sanoa, että syö syö. Kyllä jokainen tietää, että syöminen on tärkeää, mutta kun ei vaan pysty. Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…

Seuraava asia oli voimattomuus. Jaksoin vain vähän kerrallaan ja uupumus iski pienestäkin voimien ponnistamisesta. Tämä oli muuttamisen suhteen todella haitallista, sillä jaksoin pakata tavaroitani aina vaan vähän kerrallaan, enkä välittänyt siitä mitä pakkakasin tai jätin pakkaamatta. Jälkeeni jäi asioita, joista olisin ehkä vähän sinnikkäämminkin voinut pitää puoliani, mutta kun ne eivät tuolloin keskellä kaikkea tuntuneet merkittäviltä. Pieniä asioita kaiken muun rinnalla.

Kaikkein haitallisin ja pitkävaikutteisin asia on ollut kuitenkin ajatus siitä, että minulle tehtiin niin rumasti. Että minulla ei ollut mitään arvoa. Että minulle piti tehdä niin rumasti kun en muuten tajunnut lähteä ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen ja hienoon elämään. Entäpä minun elämäni? Ei kukaan kysynyt minulta mitä minä haluan. Minulle ei annettu mitään mahdollisuutta. Ei mahdollisuutta muuttaa tai korjata asioita jotka olivat huonosti. Minusta vaan piti päästä eroon. olin torso, huono, epäonnistunut, ruma, lihava, epäkelpo, vanhentunut. Minut poistettiin käytöstä punaisella aleleimalla. Vaikka nykyään pystyn näkemään itseni jo vähän paremmassa valossa, tarraleiman liimapinta on edelleen näkyvissä, vaikka olen sen punaisen pintakerroksen jo saanut hinkattua pois. Sitkeässä on, but I´m working on it.

Vaikeissa elämäntilanteissa olen aina alkanut yksinkertaistaa elämää. Esimerkiksi: aamulla töihin lähtiessä, jos aurinko paistaa, pysähdyn hetkeksi kasvot valoon päin, suljen silmäni ja iloitsen vaikka siitä, että olen olemassa. Sittenkin, pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet rakkaat ihmiset. Vanhin poikani tuli Turusta asti muuttamaan äitiä ja pikkusiskoa, kun tarvittiin kahta vahvaa hauista ja tasoittavaa mentaliteettia. Kiitos siitä! Tytär on ollut olemassa ja hänen tukemisensa on auttanut minua unohtamaan omat huoleni aina hetkeksi. Kiitos siitä! Muuta pojat ovat antaneet äidille tilaa, eivätkä ole vahvistaneet pahoinvointiani jatkuvalla jauhamisella. Kiitos siitä! Ja sitten on tämä ihanan lämmin uusi ihminen: mies. Välillä tuntuu, että hänessä on yksi suuri sydän, joka ymmärtää ja rakastaa. Ihme (sillä uskon, että niitäkin vielä tapahtuu). Kiitos siitä!

 

Joka vanhoja muistaa- mutta pikkusen on muisteltava

Varsinaisesta erosta on jo aikaa, mutta tunnemuisti on tuore. Meillä oli olevinaan erityinen suhde, jossa piti voida sanoa suoraan, jos siitä halusi eroon. Tarinamme on kuitenkin ihan samanlainen kuin niin monella muullakin. Kaikki merkit olivat olemassa: mies aloitti uuden upean työn, rupesi laihduttamaan, peilailemaan ja kuntoilemaan, kännyköihin tuli kaksinkertaiset salasanat, poissaolot olivat melkoiset ja kotona kävi enää kiukkuinen ja perustyytymätön mies. Ja tajusinko mitään- en osannut enkä halunnut.

Kunnes miehen häiriökäyttäytyminen meni niin överiksi, että tein jotain, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni: mursin tyttären avustuksella miehen kännykän kaksoissalasanan ja voila!: koko karmeus ja komeus tuli eteeni samalla kertaa. En muuten suosittele seuraavaa kenellekään: luin kaiken, ihan kaiken. Sähköpostit, viestit yms. Tajusin jopa naurettavat salanimet yhteystiedoista. Viestien sisältö kertoi minulle, kuinka olin ollut ikävä vaimo ja kuinka tämä uusi nainen oli ihaninta ja kauneinta koko maailmassa. Meillä takana yli 15 vuotta arkea ja vaikeitakin aikoja- heillä puolen vuoden kiihko ja salaiset tapaamiset hotelleissa eri puolilla Suomea.

Miehen oli pakko tunnustaa kun löin faktat hänen eteensä. Keskusteluistamme tajusin, että jos vain mies saa vastakaikua, hän ei haluaisi luopua tästä vielä naimisissa tahollaan olevasta toisesta naisesta, vaan minusta. Minä tajusin, että en halua olla kakkosvaihtoehto ja kerroin muuttavani pois tyttären kanssa. Grande finale upealle liitolle- endeed!!

Ensimmäinen päätökseni itselleni oli, että joka päivä kampaan hiukset, meikkaan kasvot ja laitan korkkarit. Suojaan itseni ja lähden kunnialla. Näin se sitten itseasiassa melkein tapahtuikin muutamaa notkahdusta lukuunottamatta.