Vahvistun koko ajan

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Elämän pilareita

pylväsJa nyt en tarkoita mitään pilasoittopilareita, vaan niitä pylväitä, jotka auttavat pitämään katon korkealla ja elintilan elämässä sopivana. Niitä pilareita, joiden varassa ja suojassa on hyvä olla. Jossa voin elää ja rakastaa, itkeäkin ja olla heikko.

Koko elämäni olen uskonut Jumalaan. Siihen, että minulle on aina tarjolla isompi käsi ja syli ja turva ja joka kyllä sanoo rehellisesti myös ne minun virheeni, mutta joka ei silti jätä eikä hylkää eikä heitä roskikseen. Jumalaani liitän aina adjektiivit: viisas,uskollinen, oikeudenmukainen ja pyhä.

Toinen pilarini on usko hyvyyteen. Jollain kummallisella tavalla siihen liittyy myös kiinteästi usko pahuuteen, mutta että se pahuus on vain siivelläeläjä, joka tulee vielä häviämään. Hyvyyttä on ja hyvyys ei jätä heikompaa. Hyvyys näkee ihmisen sydämeen ja muuttaa sitä. Hyvyys tuo tullessaan rauhan ja levon, mutta samalla hyvyys on myös haavoittuvainen ja altis hyväksikäytölle. Kuitenkaan en halua luopua hyvyydestä.

Kolmas pilari on elämä itsessään. Se, että elämä on lahja ja mahdollisuus, muuttuva ja arvoituksellinen. Koska en voi nähdä kulman taakse, enkä tiedä tulevasta, tekee se elämästä entistä arvokkaampaa juuri tässä hetkessä. Jokaisella hetkellä, hengenvedolla ja ratkaisulla, sanalla ja sanomattajättämisellä on merkitystä siihen tulevaan, vielä aavistuksenomaiseen. Miksi elän, ei ole sattumaa, vaan minun elämälläni on tarkoitus. Enkä pysty pilaamaan elämäni tarkoitusta, vaikka usein sitä väärillä ratkaisuillani yritänkin tiedostamattani.

kaariporttiNeljäs pilari (jostain kummallisesta syystä haluan, että asioita on parillinen lukumäärä) on ihminen. Läheinen ihminen tai läheiset ihmiset. Tämä on se pilari, jonka varassa kattoni ei lepää, mutta joka tekee asumuksestani kauniimman ja täydellisemmän. Ilman toista ihmistä en pystyisi peilaamaan itseäni ja tekemisiäni. Toisesta ihmisestä opin eniten elämästä ja kompromisseista, vuoropuhelusta ja yhteydestä. Opin myös itsestäni ja yksinäisyydestä kun minulla on tarpeeksi vertailupohjaa. Ihminen on mielenkiintoinen. Ja ihminen on aina tarina. Läheinen ihminen näkee myös minun tarinani ja läsnäolollaan tekee siitä kauniimman.

Minun pilarini ovat tässä. Lahjana sinulle. Saat tutkia niitä ja tarkastella, ja minun puolestani vaikka arvostella, mutta sinä et pysty niitä murtamaan ja kaatamaan. Jotkut ovat sitä yrittäneet tahallaan ja tiedostamattaan. Kuitenkin siinä onnistumatta. Pilari voi horjua, mutta se ei kokonaan kaadu, sillä se ei ole yksin.

Pyhää ja arkea

ikkunaenkeliKun työssä on niin syvällä ihmisten arjessa ja vielä usein siinä nurjassa puolessa, tarvitsee latautuakseen välillä pyhää ja juhlaa. Ja tällä pyhällä tarkoitan myös sitä pyhyyden kokemusta, mikä ei ole ihmisen keksimää tai luomaa, vaan tulee usein yllätyksenä ja syvänä kokemuksena.

Pyhän kokemus. Minulle se on tietoiseksi tullutta hyvän ilman hengittämistä. Pyhä on kuin raikkaus, joka kirkastaa ja ylevöittää merkillisellä tavalla. Pyhä tuntuu. Tai tuoksuu tai jopa maistuu. Ja yleensä pyhän kokeminen saa minut hymyilemään ja katsomaan ylös.

Pyhän kokemukseen liittyy usein myös hetkellisyys. Pyhään ei voi jäädä, vaan on aina palattava takaisin, palattava arkeen. Mutta jokaisessa palaamisessa on uuden tuntu. Pyhän kokeminen nimittäin muuttaa aina ihmistä. Vaikka ei aina pysyvästi, mutta edes hetkiseksi kerrallaan.

Mitä sinä tarvitset pyhän kokemiseen? Tarvitsetko luonnon, auringon, metsän vai järven? Koetko pyhyyttä helpoimmin kirkossa? Vai kenties taiteen äärellä? Ehkä vastasyntynyttä katsoessasi?

Etsi oma pyhyyden lähteesi. Etsi ja viivy sen äärellä. Käy tankkaamassa ja hengittämässä. Anna pyhälle mahdollisuus. Se voi olla sinun mahdollisuutesi kestää tässä arjessa. Ja minun.

Uusi sivu käännettävänä

IMG_4060Aikaa on kulunut ja hampaankolossa on yhä vähemmän asioita. Eräs ystävä puhui kahdesta vuodesta, minä ajattelen, että toipuminen kestää koko elämän, eikä siltikään koskaan tule ennalleen. En tiedä, onko edes tarvetta. Takaisin paluuseen ei ole mahdollisuuksia, ei edes astraalitasolla, saatikka fyysisesti ja oikeasti.

Eilen illalla kotona oli hyvä jutteluhetki. Tiedäthän niitä hetkiä, kun molemmat ovat vapautuneita ja läheisyys antaa luvan olla rehellinen ja avoin pohjia myöten. Se on niitä hetkiä, kun tulee sanoneeksi asioita ihan oikeasti ja oltua auki ja vapaa. Siinä hetkessä minäkin totesin olevani onnellinen ja vapaa suuremmista katkeruuksista. Hengitin tässä ja nyt, en mennyttä enkä tulevaa.

Uskon edelleen ihmisyyteen, vaikka näenkin, että on ihmisiä, jotka elävät myös toisia ihmisiä varten ja sitten on niitä, jotka tallovat edeltään aina yhden ihmisen kerrallaan. Uskon rakkauteen, vaikka näenkin itsessäni arpia, jotka vihlovat huonolla säällä. Uskon tulevaisuuteen, vaikka hetki sitten toivoin kuolevani puukoniskuihin selässä ja sydämessä. Uskon siihen, että minä tulen nousemaan ja että saan kauneimmat siivet ever. Eikä uskoni Jumalaan kuollut, vaikka häntä kovasti haukuin ja soimasinkin huonoista korteista ja pahasta raekuurosta. Heinäsirkoista ja paiseista puhumattakaan.

jäinen puuVielä jokin aika sitten näin joka paikassa ällöttävän onnellisia ihmisiä ja olin heille niin kateellinen, että leukaperissä kiristi. Tänään tiedän, että toisten kadehtiminen ei lisää piiruakaan omaa onnellisuuttani, eikä muiden menestys ole minulta pois. Ja uskon vakaasti, että minullekin on pala kakkua olemassa, jossa on valkosuklaakuorrute ja nonparelleja.

Uusi sivu on käännettävänä ja se on jo käännetty. Vielä en osaa ajatella itsestäni kovin suuria. Häpeän omaa jätettyä itseäni. Mutta onneksi nyt osaan jo uskoa elämään. Tulossa on uusia sivuja, uusia voittamisen arvoisia esteitä, valloittamisen arvoisia vuoria. Ja jos ei niin olisi, olisin vain yksi pieni hapan pihlajanmarja, joka talven jälkeen löytyy tallattuna lumen alta kovasti  jäätyneenä. Siihen en suostu. En vain suostu.

kaikki elämäni rakkausvarannot

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! 😀

 

 

Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.

Minulla on paljon

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään

kaariporttiOlen jälleen muuttamassa. Tavaroita laatikkoon- ja laatikoista ulos. Huolellista pakkaamista, että mikään ei menisi rikki. Suunnittelua huonekalujen paikoista ja se johtaa aina verhojen miettimiseen ja tauluihin sekä koriste-esineisiin ja huoneiden värimaailmaan. Aivot raksuttavat koko ajan asioita joita pitää muistaa, joita olisi jo kiva päästä tekemään ja joiden olisi jo pitänyt toteutua. Kuukauden kuluttua kaikki on taas kohdallaan, tavarat ja ihmiset yhdessä osoitteessa.

Portti auki ja portti kiinni.

Ylimääräisen ylimääräisiä tavaroita ei enää paljoa ole, sillä muuttoja on ollut niin usein ja niin pienin välein, että karsintaa on tehty. Se helpottaa. Kaikkien muuttojeni jälkeen olen miettinyt sitä, mikä on ylimääräistä ja turhaa. Jos joku muu lajittelisi tavaroitani, hän säästäisi varmasti eri asioita kuin minä, tai heittäisi pois. Jokaisen tunnearvoasiat kun ovat niin henkilökohtaisia.

Tämä pois ja tuo talteen.

Jokaiseen uuteen kotiin muuttaessa sitä toivoo, että tapahtuma olisi jollakin lailla lopullinen. Että tapahtuisi se ihme, että saisi asua juuri tuossa kodissa niin pitkään, että näkisi jonkun elämäntilanteen vaihtuvan ennen osoitetta. Että näkisi naapureiden vaihtuvan ja tuntisi kuuluvansa kalustoon. Ja joku tulisi kysymään neuvoa ”te kun olette asuneet täällä niin pitkään…”.

Täällä elän ja muualle en haikaile.

Taas pitäisi pystyä katsomaan kulman taakse, mutta se ei ole mahdollista. Ja jos sinne näkisikin, niin pelottaisiko sinne astuminen enemmän kun tietää mitä tulee? Haluan edelleen uskoa ja luottaa tulevaan. Haluan rakentaa enemmän kuin purkaa. Haluan astua uuteen, tästä portista, tallettaa tärkeät ja elää juuri näin.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään, siitä mun matkani pitää.

 

Kenelle lupaan ja mitä

verhokangasUusi vuosi on alkanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta astua uuteen, ihan kuin astuisi ensimmäistä kertaa puhtaalle, neitseelliselle lumihangelle tehden ne ainoat jäljet, jotka erottuvat. Seuraavat hukkuvat jo jälkien paljouteen. Ja ne ovat vain edellisten toistoa. ensimmäiset askelet, ensimmäiset jäljet, ensimmäinen hengenveto, niillä on merkitystä.

Tänä vuonna olin vuoden vaihtuessa tanssilattialla mieheni käsivarsilla ja katsoin ikkunasta, kuinka ensimmäinen, suuri valkoinen ilotulituspallo kohosi taivaalle. Sen jälkeen tulevia oli paljon, mutta muistan selvästi vain sen ensimmäisen.

En luvannut mitään. En itselleni enkä toiselle. Olin vain siinä hetkessä ja mieli avoimena kaikelle sille, mitä on tulossa. En elänyt menneessä, enkä tulevassa, vaan juuri vain siinä yhdessä hetkessä. Lupauksissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Tärkeää on muistaa elää nyt.

Tänään itkin vähän. Itkin, koska uskalsin rakastaa. Rakastaminen on vaarallista ja pelottavaa. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Ja jälleen huomasin eläväni jotain muuta hetkeä kuin sitä, mikä on käsillä. Minä saan rakastaa juuri nyt, enkä juuri nyt ole menettämässä mitään. Miksi siis pelkään ja itken jotain mörköä tulevaisuudessa? Pelkään ja itken,koska ihminen haluaa lupauksia. Lupauksia siitä, että kaikki menee hyvin. Lupauksia siitä, että toinen ei jätä, eikä kuole. Lupauksia onnesta ja autuudesta. Vaikka ei ihminen sellaisia lupauksia voi antaa.

Ihminen ei voi luvata sellaista, mistä ei ole lopullisesti vastuussa.

Silti minä haluaisin, että minulle luvataan. Rakkautta ja onnea ja menestystä ja iloa.

niin minä sinulle kuulun

vihkisormuksetMeillä oli viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Aloitin taas alusta näiden vuosipäivien laskemisen. Mietin etukäteen, ja vähän pelkäsinkin, onko siinä enää mitään hohtoa. Tuntuuko enää miltään viettää jälleen kerran ensimmäistä hääpäivää? Tiedän, että moni fundamentalisti naurahtaa ja sanoo, että vain ensimmäisellä kerralla pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta voin kertoa heille kaikille, että kyllä tällä päivällä oli minulle merkitystä. minä halusin juhlia ja viettää sitä ja sanoa miehelleni, että vaikka et olekaan ensimmäinen mieheni, olet minulle se merkittävin, tässä ja nyt. Sinä olet.

Muistan hyvin niitä tunteita mitä vihkipäivääni liittyi. Paljon rakkautta ja jopa tyttömäistä riemua kampaajalle mennessäni. Valmistelut tehtiin itse, myös ruuat. Valmistin ilolla jopa oman hääkimppuni, josta tuli kaunis ja valkoinen. Halusin pukeutua valkoiseen. Teemaväri, sanoi mieheni. Ja jopa tunsin itseni ihan oikeaksi morsiameksi.

Rahaa oli vähän, ei ollut suuria timantteja, eikä merkkivaatteita. Mutta oli uusi mekko ja huivi, hopeahilekengät ja kaksi hopeista vihkisormusta itsetuunaamassa rasiassa. Ja mikä tärkeintä: vierelläni alttarilla seisoi juuri sellainen mies, jota pystyisin rakastamaan koko loppuikäni. Vaikka kuka sanoisi mitä. Ja vaikka kuka arvostelisi ja nyrpistelisi.

Vuosi on mennyt ja tunne toisesta on syventynyt ja kasvanut. Ensimmäinen hääpäiväkin on jo takana. Ja sitä juhlittiin. Pikkuisen ja sopivasti. Rahaa ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Mutta rakkautta on jopa enemmän kuin silloin.

minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Ollaan ihan rauhassa

Vaikeuksia ei kukaan toivo, eikä pyydä. Ensimmäinen asia, mitä kotoa pois muuttava nuori ajattelee, on se, kuinka hienoa on itse päättää omista asioistaan. Siitä mitä syö ja koska ja siitä, milloin menee nukkumaan ja koska herää. Tai siitä, ketä kutsuu milloinkin kylään käymään. Ja yleensä ei ajattele tulevia vaikeuksia. On olemassa vain toivo ja vahva luottamus siitä, että siivet kantavat kyllä ja kaikki asiat vaan jotenkin selviävät. Itsestään.

Elämä kuitenkin harvoin on juuri toivotun laista. Joskus paattimme ottaa vain vähän pohjakosketusta, mutta entäs sitten, kun pohjaan tulee reikä, vettä alkaa tulvia veneeseen ja uppoaminen on vähintäänkin lähellä? Mistä silloin ammennamme voimaa, rohkeutta ja sitä toivoa tai luottamusta?

Minä olen saanut ehkä jo syntymälahjana merkillisen optimismin. Vaikka asiat meinaavat kaataa ja upottaa (betonirengas nilkoissa on vaikea pysyä pinnalla), niin kuitenkin jossain vaiheessa nousee luottamus siihen, että kyllä tästäkin vielä, jollain merkillisellä tavalla, ehkä jo huomenna, päästään pintaan ja nähdään auringonvalo ja taivaansini. Kiitos tästä syntymälahjasta! Se on pelastanut minut monesti.

Optimismi on vähän niinkuin rauha, joka laskeutuu hartioille kesken stressaavan tilanteen. Se on kuin taskulamppu, jonka duracelparisto ei lopu, vaikka tunneli on kuolettavan pitkä ja pimeä. Optimismi on kuin suojelusenkeli, joka pitää kädestä rohkaisevasti kivun keskellä.

laituriOptimismi ei ole kuitenkaan sinisilmäisen sokea, vaan se näkee ja tietää kyllä asioiden ja tilanteiden vakavuuden. Kun olin nuori, minua vähän pilkattiin kotona tästä optimismistani. Kyllä elämä vielä sinuakin opettaa- tyylillä. Ja  minä melkein uskoin, että elämän kuuluu olla vain tuskien taivalta ja hymyn täytyy pyyhiä pois, sillä eihän tässä mitään hauskaa voi olla. Hauska on syntiä tai ainakin jotenkin paheellista. Onneksi en uskonut sisimmässäni, vaan kuulin optimismini äänen: Usko unelmiisi, tyttö! Koet vielä paljon ihanaa.

Ei tullut pelkästään ihanaa. Tuli myös kipua ja surua. Mutta optimismi on auttanut minua avaamalla silmiäni näkemään kulman, jonka takaa voikin tulla jotain uutta ja hyvää. Uusi alku ja uusi yritys vaikka joka päivä.

Ja optimismi on se, joka kuiskaa korvassani: Ollaan vaan ihan rauhassa, kyllä tämäkin tästä, usko pois.

Rakkauden arvoinen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Mitä sinulle kertoisin

punahuiviJos tapaisimme ensimmäistä kertaa, mitä sinulle kertoisin?

Kertoisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kulman takana sinua odottaa jotakin hyvää ja odottamisen arvoista ja sinne kulman taakse kannattaa kurkistaa, vaikka pelottaakin.

Kertoisin sinulle, että kipu on elämää, eikä elämää ole ilman kipua. Helpolla ei pääse kukaan, eikä supersuorittajanaapurin loistoelämä ole elämiseen yhtään sen sopivampi kuin sinun oma jo tutuksi tullut via dolorosasi.

Kertoisin, että taivas on auki kaikille ja ilmaa riittää niin paljon, että jaksaa hengittää, vaikka elämä olisikin puristettu niin pieneen koloon, että sinne ei aurinko paista. Avaat vain silmäsi ja katsot rohkeasti ylöspäin ja sitten vedät syvään henkeä. Huomaatko, miten keuhkot täyttyvät raittiista ilmasta ja ummehtunut pääsee ulos?

Kertoisin, että et ole yksin. Aina on joku, joka on olemassa. Vaikka se olisi se lähikaupan kassa, tai kirjastonhoitaja. Ja aina on joku, joka voi sanoa sinulle: tuo on ihan niinkuin minun elämästäni. Vaikka kokemuksesi ovat henkilökohtaisia, on olemassa joku, jonka kokemukset ovat samankaltaisia.

Kertoisin sinulle, että minäkin olen elämässäni meinannut luovuttaa, monta kertaa, mutta että sitten jollain kummalla tavalla olen saanut uutta voimaa ja iloa ja merkitystä. Ja olen iloinnut että en sittenkään luovuttanut, vaan jatkoin olemista.

Kertoisin sinulle. että rakkautta on niin paljon, että siitä riittää jokaiselle. Mutta että se vaatii sydämen avaamista ja itsensä alttiiksi asettamista. Ja se on hemmetin pelottavaa ja samalla käsittämättömän kaunista.

Jos tapaisimme ensimmäistä kertaa, halaisin sinua ja ottaisin kiinni kädestäsi ja sanoisin: Lähdetään yhdessä eteenpäin! Jatketaan etsimistä, kivun sietämistä, hengittämistä, kokemusten jakamista, iloitsemista ja rakastamista yhdessä.

Ja toivomista! Siitä emme luovu enää koskaan! <3

Valon pisaroita

taivasOn olemassa monia vertauksia pienistä iloista kuten: tähtipöly, valonsäde tai valon pisara. Pieni asia, mutta kaunis vertaus ja hetkenä suuri. Miksi me ihmiset sitten tavoittelemme suurta onnea keinolla millä hyvänsä?

Voisin kirjoittaa sinulle tänä iltana, että onnea on elokuun aamun vielä lämmin sadesumu kasvoilla. Tai kirkkaan yötaivaan yksi tähti, joka muistuttaa siitä kuinka pieni olet ja saat olla. Onnea on käsi, joka etsiytyy käteesi. Olipa se sitten puolison tai tyttären tai vaikka ystävällisen työtoverin. Onnea on aamukahvi kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla istuen. Ja toisen syli.

Paljon en pyydä, vain tarpeellisen.

Minä tarvitsen tähtipölyä ja valon säteitä. Tarvitsen kättä ja syliä. Minä tarvitsen aamukahvini. Ja niitä valon pisaroita.

Pyydänkö liikaa?

feng shui- elämää

puukasvotKävin eilen illalla kirjastossa. Lainasin useamman kirjan, vähän  nuotteja, pikkuisen ruokaohjeita ja sitten ihan läpällä: Sisustajan Feng Shui. No joo, jos kotini olisi edes pikkuisen uljaampi, olisi valintani ollut edes jotenkin ymmärrettävä, mutta nyt sain tyttäreltä aikamoiset ilmeet ja mieheltä ymmärtäväisen hymyn. 😀

Tänään siivouksen jälkeen aloin tutkia kirjaani. Aloitin asunnon sisäpiirroksesta ja vertasin sitä kirjan ohjeisiin. Löysin helposti kodistani kohdat, joita olin korostanut ja kohdat, joita olin laiminlyönyt ja asiat, jotka kirjan mukaan olivat hyvin. En ole taikauskoinen, enkä höperö (huom. paljoa ainakaan), mutta aloin katsella kotiani vähän uusin silmin. Miksi en panosta tiettyihin kohtiin yhtä paljon kuin toisiin? Mitä se kertoo minusta?

Kirjasta opin uusia asioita, kuten sen, että ruokailutilaan ei suositella kelloa seinälle. Selityksenä oli, että kello tuo ruokailijoille mieleen ajankulun ja tuo kiireentuntua. Noniin. Minun ruokapöytäni vieressä komeilee halkaijisaltaan 60cm suuruinen sininen kellotaulu. Ja uskokaa tai älkää, menin sitten siirtämään rakkaan kelloni toiseen paikkaan.

Aloin ajatella elämistä ylipäänsä. Mihin osa-alueisiin minä panostan elämässä? Koitanko tehdä asiat niin, että paitsi itselläni on hyvä olla, myös minun läheiseni hyötyisivät valinnoistani? Näenkö selkeästi mikä tekijä aiheuttaa minulle tuskaa, vai kuljenko tuttuja polkuja vain tavan vuoksi? Enkö uskalla uudistua? Pois se minusta!

Jos feng shui- elämä on harmoniaa, niin kiitos, kyllä! Harmonia ja tasapaino ovat tavoiteltavia hyveitä, mutta joskus vaan niin kovin kaukana arkielämästä. Vaikka en hurahtanutkaan kirjan filosofiaan, haluan oppia siitä ajattelun syventämistä.  Ja koskaan ei ole huono juttu harkita asioita.

Ja olen iloinen, että kirjankin mukaan kukat ovat vain hyväksi meille ihmisille.

viimeinen lomaviikko <3

lomavarpaatNäin viimeisenä lomaviikkona olen paljon yksin kotona. Se tekee erityisen hyvää, näin uskon. Vaikka rakastan syvästi kanssaihmisiäni, on tärkeää saada olla itsensä kanssa yksinkin. Huomaan olevani entistä herkempi. Eilen itkin aika paljon. Ihan kaikkea enkä mitään erityistä. En ollut ahdistunut, mutta annoin kyyneleiden valua ihan niinkuin ne halusivat. Sitten päätin lopettaa itkemisen, pesin kasvoni ja kuivasin viimeisenkin yrittäjän pyyheliinaan.

Tänään tiistaina olen ollut rannalla ja nauttinut viimeisistä rantalomapäivistä. Itsekseni. Katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Perheenäitejä, jotka luotsasivat lapsiaan uimisen saloihin. Join vettä, söin pisaratomaatteja ja luin kirjaa. Pikkuisen huonosti lukemiseni eteni kun tuntui, että pää on ihan tyhjä eikä edes halua yhtään ajatusta sinne. Voi miten ihana tilanne semmoinen, että mikään ajatus tai tekeminen tai tekemättäjättäminen ei ole rasittamassa ja aikaansaamassa stressiä. Loma on siis tehnyt tehtäväänsä.

Huomiselle en ole tehnyt suunnitelmaa. Aion jatkaa hetkessä elämistä. Minulla on varattuna AllyMcBealin toinen tuotantokausi ja saatan katsoa sitä. Tai sitten en. Voin lähteä kirpparikierrokselle. Tai sitten en lähde.

Tai sitten nukun ja kerään unta varastoon kaikkien niiden unettomien öiden varalle, jotka vielä tulevat ahdistuksineen. Joskus sitten syksymmällä ja pimeän hiipiessä. Minulla on pakkasessa marjoja ja varastossa unta talven varalle. Minulla on tilaa aivoissa uusille asioille ja stressimittarissani on paljon nousuvaraa. Olen siis varustautunut tulevaan. Niin hyvin kuin itse pystyn.

 

Aika on hyväksynnän

patsas2Tänä kesänä olen ollut mukavasti menossa, tien päällä. Joko itse autoa ajaen, tai sitten kyydissä istuen. Baanalla on hyvä olla ja vaikka usein maiseman yksitoikkoisoisuus harmittaa, tuo se edun, jota ei ehkä hetimiten tule ajatelleeksi: on mahdollisuus ajatella omia ajatuksiaan. Ja välillä on hyvä mennä oman päänsä sisään- kunhan muistaa tulla sieltä sitten myös pois, ettei jää sinne ja katoa lopullisesti.

Matkalla Joensuusta kotiin olin jo vähän reisaamisesta väsynyt, istuin kuskin vieressä ja oikoilin raajojani pitkän istumisen jäljiltä. Katselin siinä polviani ja ruskettuneita käsiäni. Tutkin sormiani ja ihmettelin ihoani. Samassa tajusin jotain, joka sai minut jopa liikuttumaan: Tämä ruumis, vartalo, minäitse, jota katseellani tutkin, ei ole saanut minulta itseltäni koskaan hyvää lausuntoa. Olen siis inhonnut ulkonäköäni koko ikäni. 50 vuotta!! Samassa kun sain kiinni tästä ajatuksesta, olin syvästi surullinen. Minkä rangaistuksen olen itselleni langettanut tällä tuomiolla!!

Mitä tarkoittaa olla itseensä tyytymätön? Se haavoittaa ja tuo oman itsen alttiiksi kaikenlaiselle kateudelle, stressille ja jopa sairaudelle. Miksi elimistöni haluaisi elää iloisena, jos kerran koko ajan sitä moitin ja aliarvioin?

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka on tärkeää löytää tyytyväisyys myös omaa ulkoista olemustaan kohtaan. Olen NIIN sataprosenttisesti edelleen samaa mieltä. Minut on rakennettu tällaiseksi. Jotain voin toki itsekin tehdä, mutta raamit joiden puitteissa elän, ovat piirretyt geeniperimääni. En ole pitkäsäärinen, enkä rakennettu huippu-urheilua varten. En ole se ruotsalainen blondi, jonka perään huokaillaan. En ole pitkäsorminen viulisti, enkä sinisilmäinen huippumalli haussa. En tulisi sellaiseksi, vaikka alistuisin miljoonaan operaatioon itseni kohentamiseksi. Mutta mitä kaikkea minä olen sen sijaan? Olenko unohtanut ne asiat mitkä tekevät minusta minut ja viehättävät muita ihmisiä? Sillä minussakin niitä piirteitä on.

Kuinka heikkotasoista onkaan aina keskittyä vain niihin asioihin, joita en ole! Minä olen laiminlyönyt itseäni pahasti kokonaista 50 vuotta. Olen syönyt mitä sattuu, en ole hoitanut ihoani, enkä silittänyt poskeani. Olen harmitellut sitä, että en mahdu pienempiin vaatteisiin ja sitäkin, että puoliso on ollut minua ”kauniimpi”. Olen moittinut itseäni aina. Se tuntuu pahalta. Ja väärältä.

patsas1Minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni arvon. Haluan antaa ihoni nauttia elämästä, enkä moiti vatsaani, vaikka se aika-ajoin kasvaakin pullataikinanomaisesti. Haluan rakastaa lyhyitä sormiani ja pikkuruisia varpaitani. (kengänkokoni on huima 36) Haluan iloita rönsyilevästä povestani, vaikka välillä tuntuukin, että se ei vaan aina halua mahtua mihinkään. Ja haluan oppia olemaan kiitollinen minusta.

Aika on nyt. Aika on rakkauden ja aika on hyväksynnän. Ja minä haluan antaa itselleni suukon silmäkulmaan tai poskelle siihen kohtaan missä minulla on melkeinhymykuoppa.

Blogikirjoittajan loma ja pelkokerroin

kallioillaOlen ollut lomalla. Vapaalla, aivot narikassa, ilman nettiä ja kännykkää. Jopa monena päivänä ilman kelloa. Kävin Kreetalla ihanassa lämmössä ja auringossa. Nautin uimisesta, valmiista ruokapöydästä, kauniista maisemista, historian tuomasta syvyydestä ja tietenkin mieheni hyvästä seurasta. Oltiin kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa vähän runsaan viikon. Tuntuu hyvältä, ei riidelty ja olen iloinen, että juuri hän tuli kanssani kotiin reissun jälkeenkin. 😀

Matkan ehkä merkittävin asia oli yhteisen pelon jakaminen. Lähdimme yhtenä päivänä ajamaan autolla saaren itäosan ympäri. Puolivälikrouvin jälkeen siirryin ratin taakse, jotta toinenkin saisi ihailla maisemia. Kartan mukaan edessä olisi semmoinen maisemareitti, joten olisi luvassa hienoja näkymiä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen reitti muuttui totaalisesti: tie alkoi vain kaveta ja kaveta ja nousta ja nousta. Vauhtimme putosi n. 40 km/h. Pakko myöntää, mutta koskaan aiemmin en ole sillä tavalla pelännyt, en ratissa, enkä mielestäni muutenkaan. Jyrkänteen reunalla ajaminen oli adrenaliinia nostattavaa, mutta samalla se toi pelon siitä pääseekö koskaan enää kotiin. Päädyimme yli 800m korkeuteen, missä ei kulkenut ketään eikä mitään. Oli kuin olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä maailmankaikkeudessa.

Yhteisen pelon jakaminen oli merkittävä asia. Oli tärkeää nähdä se miten toinen toimii pelon tullessa. Kumpikaan ei mennyt toimintakyvyttömäksi, ei alkanut huutaa, eikä sättiä toista. Kun minä jossakin kohdassa haukuin  itseäni siitä, että miksi valitsin juuri tämän reitin, että pitikin olla niin tyhmä, sanoi mieheni siihen, että hänen vaimostaan ei saa tuolla tavalla puhua. Olimme samassa veneessä, soutamassa samaan suuntaan.

Toisesta voi löytyä monenkin vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä ja meillä niitä yhteisiä vuosia ei vielä ole monikkoihin asti. Tämäkin kokemus toi minulle varmuuden siitä, että juuri tuo mies on rakastamisen ja luottamuksen arvoinen. Hänen kanssaan uskallan olla vahva ja jopa heikko. Saan olla rohkea ja reipas, mutta myös pelätä. Kaiken ei tarvitse mennä upeasti ja nousujohdanteisesti. Saan olla surullinen ja iloinen ja välillä jopa ihan tyhjä ja väsynyt.

kuuma-ihana-aurinkoJotta voi antaa toisille jotain itsestään, on osattava välillä latautua. Ja latautuminen kulkee joskus tyhjentävien kokemusten kautta. Ennen vanhaan kännykänkin akun oli ensin tyhjennyttävä kokonaan jotta sen voisi taas ladata täyteen.

Lupaan taas kirjoittaa blogiani, sillä olen kohdannut lomallani iloa, rauhaa-                  ja oman pelkoni.

 

 

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

joku toinen…

Olen tässä viime aikoina yrittänyt epätoivoisesti blondata hiuksiani huonolla menestyksellä. Sitä en osaa sanoa, miksi tätä nyt juuri niin kipeästi haluaisin, mutta muutoksen tarve on suuri ja voimallinen. Ensin hiuksistani tuli vaalean oranssit, sitten tuli keskiruskeat. Vaikka purkissa luki: luonnonvaalea. Epäreilua!

Miksi ihminen haluaisi olla joku toinen? Tai jonkun toisen näköinen?

Pitkät kauniit nuoret naiset haluavat olla lyhyempiä, jotta voisivat sitten mielestään paremmin käyttää korkkareita. Minä hobittimittaisena en pysty ymmärtämään , koska useimmiten haluaisin olla edes vähän pidempi. Laihat haluaisivat vähän lihaa luittensa ympärille ja me pullukat haluaisimme kurveistamme eroon. Suorahiuksiset ottavat permanenttia ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan raudat hohkaten. Joskus tytöt haluaisivat olla poikia ja pojat tyttöjä. Miksi ruoho näyttää aidan takana vihreämmältä?

pilvitaivasJos vertailemme itseämme toisiin, kiinnitämme yleensä huomiomme asioihin, jotka voi arvioida silmämääräisesti. Näemme onnistuneita ihmisiä, onnellisessa hymyssä ja harmonisessa elämässä. Harva meistä näet kulkee yltympäriinsä happamassa irvistyksessä ja masennustaan toitotellen. Näinollen emme tunne kyseisten ihmisten elämää emmekä historiaa sen tarkemmin. Arviomme asiasta on torso ja itseämme kohtaan epäreilu.

Mistä saisimme lisää tyytyväisyyttä?

Entäpä, jos lakkaisimme tyystin vertailemasta omaamme toisiin? Sen sijaan, että keskitymme kaiken aikaa siihen mitä meillä ei ole, keskittyisimme enemmän siihen mitä meillä oikeasti on. Olen lyhyt, so what! Se on pelastanut henkeni jo yhdessä pahassa kolarissa kauan sitten. Olen pullukka, no, itsepä olen lihani hankkinut ja nyt keittotaitoni saa ulkoisesta olemuksestani sopivaa pontta ja katu-uskottavuutta. Olen pienipalkkainen, siis opin joka päivä lisää arjen selviytymiskeinoja. Olen myös musikaalinen, kielitaitoinen, sosiaalinen, empaattinen ja tietenkin rakastettava. ;D ei huono lista ollenkaan, niillä pärjää jo pitkälle, vaikka ei kuuhun mentäisikään. Ja:

Olen nyt siis  myös ruskeatukkainen… no, ainahan sitä voi ostaa vielä yhden purkin, jos se sitten onnistuisi…

 

 

Hiljaisuuden painoarvo

love-is-all-you-needMieheni on parina viime päivänä kysellyt minulta, miksi olen ollut niin hiljainen. Se ei, katsos, ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kuitenkin, kun elämässäni tapahtuu jotain muutosta, vetäydyn omiin ajatuksiini ja silloin minua on vaikea tavoittaa, enkä edes osaa aina yksilöidä sitä, mitä oikeastaan ajattelen. Ehkä annankin aivoilleni lepotaukoa jatkuvasta informaation tulvasta. Ja kiitos mieheni, saan sen myöskin tehdä ilman syyllistymistä ja vaivaantumista.

Tällaisena hiljaisuuspäivänä saatan vaikka istua ja suunnitella kotiin jotain mukavaa sisustuselementtiä. Tai sitten tyhjennän päätäni liiallisesta sosiaalisuudesta. Tai vain yksinkertaisesti istun ja odotan. Ajatusta, selvyyttä, kirkastumista tai lepoa. Nyt luulen tämän hiljaisuuspäiväni olevan eniten juuri loman odotusta ja sitä varten asioiden poisraivaamista.

Jotkut ihmiset tarvitsevat lomallelähtökännit. Eräänlaista tyhjennystä sekin. Joillekin on ihan pakko järjestää lomareissu heti kun työpaikan ovi takana lukittuu, sillä muuten on irti karhu ja leijona ja ärjysimpanssi. Minä teen usein itseni kanssa etukäteisvalmistelut, jotta loma alkaisi jo valmiiksi tyhjältä pöydältä. teen kaiken töissä mahdollisimman valmiiksi ja sitten alan luopua pikkuhiljaa oravanpyörästä, jos se vain on mahdollista. Joskus tuntuu, että kaikki asiat vaan kasautuvat viimeisille työpäiville ja silloin lomalle lähtö tuntuu melkoiselta benji-hypyltä.

Hiljaisuudella on painoarvoa. Aina ei ole pakko puhua pulputtaa, vaan sitä voi keskittyä oleelliseen ilman kokoaikaista jakamista. Hiljaisena ollessani en ole yleensä vihainen, enkä ärsyyntynyt, vaan yllättävänkin seesteinen ja mukava. Tähän joku vääräleuka voisi sanoa, että kukapa nainen ei tuntuisi erityisen mukavalta juuri suu kiinni ollessaan, mutta tarkoitan vähän enemmän kuin sitä. 😀

tuikkuamppeli

 

Kiireisessä elämänrytmissä on kyllä oma flownsa, mutta on tärkeää saada aikaa myös paikallaan olemiselle ja hiljaisuudelle- suom. omille ajatuksille. Kun uskaltaa antautua kaksinpuheluun niiden kanssa, voi oppia itsestään aivan uusia huikeita asioita. Voi sitä kautta esim. ymmärtää paremmin sitä  mitä elämältä oikeasti haluaa.

Minä haluan aloittaa lomani hyvissä merkeissä, puhtaalta pöydältä. Hiljaisuudella on painoarvonsa ja se on kultaa.

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

hei hei, mitä kuuluu?!

enkelin-siivetMinulla oli aikoinaan iäkäs ystävä, jonka nimi oli Hanna. Hänellä oli usein tappana soittaa minulle illalla juuri kymmenen aikaan ja jutella pitkän tovin kaikenlaisista tapahtumista. Ystävyytemme eteni vuosien mittaan siihen pisteeseen, että enää ei tarvinnuta kaunistella asioita. Kun eräänäkin iltana Hanna soitti ja minä kysyin, että mitä kuuluu, Hanna, hän vastasi, että eikö tuohon kysymykseen yleensä pruukata vastata että kiitos hyvää. Minä totesin Hannalle, että ei pruukata, sillä minua kiinnostaa ihan oikeasti mitä sinulle kuuluu. Ja niin Hanna alkoi jakaa kipeitäkin asioitaan.

Miksi niin usein tulee vastatuksi vain että kiitos, hyvää kuluu, ihan hyvää? Tiedän kyllä, että sitä ei kaikille ihmisille halua eikä jaksa koko elämäänsä avata, eikä tarvitsekaan. Ja kun on oikein vaikeaa, ei uskalla tunnustaa sitä aina edes omalle itselleen. Ääneen asioiden sanominen kun saattaa olla suora tunnustus asioiden todellisesta laidasta. Entäpä jos sinä kuitenkin kysyisit toiselta tänään että mitä kuuluu? Mitä saisit vastaukseksi?

Kiitos kysymästä, rahat on ihan loppu, enkä tiedä millä ilveellä maksan ensi kuun vakuutusmaksun tai autonkorjauksen. Palkka ei riitä eikä tukia saa kuin nälkärajalla elävät.

Minä olen juuri joutunut työttömäksi, enkä jaksa ajatella, että enää tässä iässä voisin kouluttautua uuteen alaan. Työllistyminen on aika mahdotonta kun saman alan työttömiä työnhakijoita on jonoksi asti.

Kun nyt kysyit, niin voin kertoa, että olen oikeastaan aika yksinäinen. Opiskeluaikaiset ystävät ovat kaikki menneet naimisiin ja muuttaneet kuka minnekin enkä ole jaksanut ruveta etsimään uusia ystäviä, eikä täältä kotoa kukaan ole tullut minua hakemaan.

Olisitko valimistautunut saamaan tällaisia vastauksia? Ne saattavat tuntua ensin ylivoimaisilta, mutta saattaisivat antaa tilaa aidolle ja oikealle jakamiselle yleisen liirumlaarumin tieltä.

Ystäväni Hanna on päässyt jo taivaan kotiin. Hän tietää siis elämästä enemmän kuin minä. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia ja näkee kulmankin taakse. Ja hän saa olla yhdessä niiden enkelien kanssa, joita hän aina toisten matkaan toivotti. Hanna nimittäin toivotti jokaikisen puhelun päätteeksi: ”Ja paljon niitä valkoisia enkeleitä!”

Ja kysytään ihmeessä toisiltamme mitä kuuluu. Kaiken uhallakin. Vastuu on sillä, joka vastaa. 😀

 

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

Valmistujaisjuhlia

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. 😀

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.

Eksymättä et löydä perille

Arki alkoi ja samalla työt. Mielessä monta asiaa ja monta kirjoittamisen aihetta. Työhön on hyvä palata ja on hyvä olla työ, johon palata. Olen ollut hämmentynyt siitä määrästä mikä lukee tätä blogiani. Ja minä kirjoitan vain kokemuksiani ja näkemyksiäni sellaisina kuin ne näen ja koen.

Tähän aamuun en ehdi kirjoittaa enempää, mutta mielessä on yksi Tommy Tabermanin runo, johon ensimmäisen kerran tutustuin seinäkalenterin sivulla:

Jotka tulevat suorinta tietä
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

Niin se todella on.Eksyä pitää elämässä jossakin kohtaa. Tässä on syy miksi Jari Sillanpää voitti tähdettähdet. Tässä on syy miksi vanhuksen kasvoilla olevat rypyt ovat kauniit. Tässä on syy miksi tätäkin blogia luetaan. Kiitos siitä.

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.

Vappua ja muuta juhlintaa

Meillä lapsuudenkodissani ei oikein juhlittu vappua eikä uutta vuotta eikä juhannustakaan. Nämä juhlat olivat äitini mielestä jotenkin rahvaanomaisia, eivätkä siis täyttäneet hänen kriteerejään. Olisikohan ollut niin, että näissä juhlissa ihmisisllä vaan yksinkertaisesti on usein liian hauskaa. Tai viinaa- hui kauheaa! Olen siis joutunut aikuisena opettelemaan juhlimisen jalon taidon ihan itse ilman suurempia esikuvia tai ennakko-odotuksia. Ei huono lähtökohta minun  mielestäni.

Minua voisi luonnehtia maltilliseksi juhlijaksi, vaikkakin nautin verhojen vaihtamisesta ja koristeiden ripottelusta (joka perheen mielestä joskus vähän lähtee käsistä…). Ruokia mietin ja suunnittelen etukäteen, mielipiteitäkin toki kysyn, mutta pysyn useimmiten omissa suunnitelmissani. Servetit teeman mukaiseksi ja kynttilät sävysävyyn. Verhot vaihdan ainakin pääsiäiseksi ja jouluksi. Harmi, että vappu on usein niin lähellä pääsiäistä, että verhoja ei vapuksi useinkaan tule vaihdettua.

Mutta itse juhlimisen filosofiaan. Kotonani juhlitiin monta päivää kyllä rippi-, ylioppilas- ja syntymäpäiväjuhlia ja silloin oli tarjoilut kohillaan, mutta joulun juhlintakin oli todella pientä heti, kun me tytöt kasvoimme isommiksi. Eivätkö siis aikuiset tarvitse juhlia? tai joulukoristeita yms? Minä kyllä tarvitsen, vaikka ihan tyttönen en enää olekaan, eikä kotonani juoksentele alle rippikouluikäisiä pienokaisia. Olen jo syyllistänyt lapseni valmiiksi laittamaan minulle jouluverhot ja jouluvalot kun en enää itse niitä jaksa tai kykene laittamaan. Sitä en tiedä, kuinka hermostuttavaksi sitten lähes satavuotiaana vuodepotilaana sen koen, kun kuusi- ja seitsemänkymppiset lapseni käyvät verhojani nyhräämässä.

Olen oppinut hyvin myös näiden ”alakastisempien” juhlien viettämisen. Kuohuviinit ovat kylmässä vappuna ja uutena vuotena. Enkä koe edes huonoa omaatuntoa asiasta.  NIH! Hyvää vappua kaikille! Pysykää hengissä ja juhlikaa tavalla jolla itse haluatte- tai olkaa juhlimatta. Sekin sopii.