Korkean vuoren rinteille

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Mikä saa muuttua ja mikä ei

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

Aika on hyväksynnän

patsas2Tänä kesänä olen ollut mukavasti menossa, tien päällä. Joko itse autoa ajaen, tai sitten kyydissä istuen. Baanalla on hyvä olla ja vaikka usein maiseman yksitoikkoisoisuus harmittaa, tuo se edun, jota ei ehkä hetimiten tule ajatelleeksi: on mahdollisuus ajatella omia ajatuksiaan. Ja välillä on hyvä mennä oman päänsä sisään- kunhan muistaa tulla sieltä sitten myös pois, ettei jää sinne ja katoa lopullisesti.

Matkalla Joensuusta kotiin olin jo vähän reisaamisesta väsynyt, istuin kuskin vieressä ja oikoilin raajojani pitkän istumisen jäljiltä. Katselin siinä polviani ja ruskettuneita käsiäni. Tutkin sormiani ja ihmettelin ihoani. Samassa tajusin jotain, joka sai minut jopa liikuttumaan: Tämä ruumis, vartalo, minäitse, jota katseellani tutkin, ei ole saanut minulta itseltäni koskaan hyvää lausuntoa. Olen siis inhonnut ulkonäköäni koko ikäni. 50 vuotta!! Samassa kun sain kiinni tästä ajatuksesta, olin syvästi surullinen. Minkä rangaistuksen olen itselleni langettanut tällä tuomiolla!!

Mitä tarkoittaa olla itseensä tyytymätön? Se haavoittaa ja tuo oman itsen alttiiksi kaikenlaiselle kateudelle, stressille ja jopa sairaudelle. Miksi elimistöni haluaisi elää iloisena, jos kerran koko ajan sitä moitin ja aliarvioin?

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka on tärkeää löytää tyytyväisyys myös omaa ulkoista olemustaan kohtaan. Olen NIIN sataprosenttisesti edelleen samaa mieltä. Minut on rakennettu tällaiseksi. Jotain voin toki itsekin tehdä, mutta raamit joiden puitteissa elän, ovat piirretyt geeniperimääni. En ole pitkäsäärinen, enkä rakennettu huippu-urheilua varten. En ole se ruotsalainen blondi, jonka perään huokaillaan. En ole pitkäsorminen viulisti, enkä sinisilmäinen huippumalli haussa. En tulisi sellaiseksi, vaikka alistuisin miljoonaan operaatioon itseni kohentamiseksi. Mutta mitä kaikkea minä olen sen sijaan? Olenko unohtanut ne asiat mitkä tekevät minusta minut ja viehättävät muita ihmisiä? Sillä minussakin niitä piirteitä on.

Kuinka heikkotasoista onkaan aina keskittyä vain niihin asioihin, joita en ole! Minä olen laiminlyönyt itseäni pahasti kokonaista 50 vuotta. Olen syönyt mitä sattuu, en ole hoitanut ihoani, enkä silittänyt poskeani. Olen harmitellut sitä, että en mahdu pienempiin vaatteisiin ja sitäkin, että puoliso on ollut minua ”kauniimpi”. Olen moittinut itseäni aina. Se tuntuu pahalta. Ja väärältä.

patsas1Minä haluan oppia rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni arvon. Haluan antaa ihoni nauttia elämästä, enkä moiti vatsaani, vaikka se aika-ajoin kasvaakin pullataikinanomaisesti. Haluan rakastaa lyhyitä sormiani ja pikkuruisia varpaitani. (kengänkokoni on huima 36) Haluan iloita rönsyilevästä povestani, vaikka välillä tuntuukin, että se ei vaan aina halua mahtua mihinkään. Ja haluan oppia olemaan kiitollinen minusta.

Aika on nyt. Aika on rakkauden ja aika on hyväksynnän. Ja minä haluan antaa itselleni suukon silmäkulmaan tai poskelle siihen kohtaan missä minulla on melkeinhymykuoppa.

Blogikirjoittajan loma ja pelkokerroin

kallioillaOlen ollut lomalla. Vapaalla, aivot narikassa, ilman nettiä ja kännykkää. Jopa monena päivänä ilman kelloa. Kävin Kreetalla ihanassa lämmössä ja auringossa. Nautin uimisesta, valmiista ruokapöydästä, kauniista maisemista, historian tuomasta syvyydestä ja tietenkin mieheni hyvästä seurasta. Oltiin kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa vähän runsaan viikon. Tuntuu hyvältä, ei riidelty ja olen iloinen, että juuri hän tuli kanssani kotiin reissun jälkeenkin. 😀

Matkan ehkä merkittävin asia oli yhteisen pelon jakaminen. Lähdimme yhtenä päivänä ajamaan autolla saaren itäosan ympäri. Puolivälikrouvin jälkeen siirryin ratin taakse, jotta toinenkin saisi ihailla maisemia. Kartan mukaan edessä olisi semmoinen maisemareitti, joten olisi luvassa hienoja näkymiä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen reitti muuttui totaalisesti: tie alkoi vain kaveta ja kaveta ja nousta ja nousta. Vauhtimme putosi n. 40 km/h. Pakko myöntää, mutta koskaan aiemmin en ole sillä tavalla pelännyt, en ratissa, enkä mielestäni muutenkaan. Jyrkänteen reunalla ajaminen oli adrenaliinia nostattavaa, mutta samalla se toi pelon siitä pääseekö koskaan enää kotiin. Päädyimme yli 800m korkeuteen, missä ei kulkenut ketään eikä mitään. Oli kuin olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä maailmankaikkeudessa.

Yhteisen pelon jakaminen oli merkittävä asia. Oli tärkeää nähdä se miten toinen toimii pelon tullessa. Kumpikaan ei mennyt toimintakyvyttömäksi, ei alkanut huutaa, eikä sättiä toista. Kun minä jossakin kohdassa haukuin  itseäni siitä, että miksi valitsin juuri tämän reitin, että pitikin olla niin tyhmä, sanoi mieheni siihen, että hänen vaimostaan ei saa tuolla tavalla puhua. Olimme samassa veneessä, soutamassa samaan suuntaan.

Toisesta voi löytyä monenkin vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä ja meillä niitä yhteisiä vuosia ei vielä ole monikkoihin asti. Tämäkin kokemus toi minulle varmuuden siitä, että juuri tuo mies on rakastamisen ja luottamuksen arvoinen. Hänen kanssaan uskallan olla vahva ja jopa heikko. Saan olla rohkea ja reipas, mutta myös pelätä. Kaiken ei tarvitse mennä upeasti ja nousujohdanteisesti. Saan olla surullinen ja iloinen ja välillä jopa ihan tyhjä ja väsynyt.

kuuma-ihana-aurinkoJotta voi antaa toisille jotain itsestään, on osattava välillä latautua. Ja latautuminen kulkee joskus tyhjentävien kokemusten kautta. Ennen vanhaan kännykänkin akun oli ensin tyhjennyttävä kokonaan jotta sen voisi taas ladata täyteen.

Lupaan taas kirjoittaa blogiani, sillä olen kohdannut lomallani iloa, rauhaa-                  ja oman pelkoni.

 

 

joku toinen…

Olen tässä viime aikoina yrittänyt epätoivoisesti blondata hiuksiani huonolla menestyksellä. Sitä en osaa sanoa, miksi tätä nyt juuri niin kipeästi haluaisin, mutta muutoksen tarve on suuri ja voimallinen. Ensin hiuksistani tuli vaalean oranssit, sitten tuli keskiruskeat. Vaikka purkissa luki: luonnonvaalea. Epäreilua!

Miksi ihminen haluaisi olla joku toinen? Tai jonkun toisen näköinen?

Pitkät kauniit nuoret naiset haluavat olla lyhyempiä, jotta voisivat sitten mielestään paremmin käyttää korkkareita. Minä hobittimittaisena en pysty ymmärtämään , koska useimmiten haluaisin olla edes vähän pidempi. Laihat haluaisivat vähän lihaa luittensa ympärille ja me pullukat haluaisimme kurveistamme eroon. Suorahiuksiset ottavat permanenttia ja kiharatukkaiset suoristavat hiuksiaan raudat hohkaten. Joskus tytöt haluaisivat olla poikia ja pojat tyttöjä. Miksi ruoho näyttää aidan takana vihreämmältä?

pilvitaivasJos vertailemme itseämme toisiin, kiinnitämme yleensä huomiomme asioihin, jotka voi arvioida silmämääräisesti. Näemme onnistuneita ihmisiä, onnellisessa hymyssä ja harmonisessa elämässä. Harva meistä näet kulkee yltympäriinsä happamassa irvistyksessä ja masennustaan toitotellen. Näinollen emme tunne kyseisten ihmisten elämää emmekä historiaa sen tarkemmin. Arviomme asiasta on torso ja itseämme kohtaan epäreilu.

Mistä saisimme lisää tyytyväisyyttä?

Entäpä, jos lakkaisimme tyystin vertailemasta omaamme toisiin? Sen sijaan, että keskitymme kaiken aikaa siihen mitä meillä ei ole, keskittyisimme enemmän siihen mitä meillä oikeasti on. Olen lyhyt, so what! Se on pelastanut henkeni jo yhdessä pahassa kolarissa kauan sitten. Olen pullukka, no, itsepä olen lihani hankkinut ja nyt keittotaitoni saa ulkoisesta olemuksestani sopivaa pontta ja katu-uskottavuutta. Olen pienipalkkainen, siis opin joka päivä lisää arjen selviytymiskeinoja. Olen myös musikaalinen, kielitaitoinen, sosiaalinen, empaattinen ja tietenkin rakastettava. ;D ei huono lista ollenkaan, niillä pärjää jo pitkälle, vaikka ei kuuhun mentäisikään. Ja:

Olen nyt siis  myös ruskeatukkainen… no, ainahan sitä voi ostaa vielä yhden purkin, jos se sitten onnistuisi…

 

 

Odottelua ja selittelyä

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Postimies tuo aina kahdesti…vai kolmesti?

paperiveneTytär sai postia. Minäkin usein saan sitä, mutta koska se on pääsääntöisesti laskupainotteista, en aio sitä sen kummemmin tässä availemaan. Mutta tyttären posti oli merkittävää. Paitsi että lukiosta tuli tieto, että kyllä kiitos olette päässeet opinahjoomme, tuli toinenkin kirje: Kutsu, invitation. Hääkutsu.

Kyllähän tätä on odotettu ja luulempa että olen tulevan päivän tiennyt aiemmin kuin häitään juhliva morsian. Ainakin minua vannotettiin asiaa paljastamasta. Tiedän että näistä juhlista on haaveiltu jo silloin kun se tyttö ei taitanut tietää, että mun mies ei ollut vapaa vielä. Oli haaveiltu hääpuvuista ja tulevista tontinpaikoista. Ja nyt se sitten tuli konkreettisena tietona ihan meille kotiin asti.

Lukija voi nyt aivan vapaasti muistuttaa, että kirjoittajan häitähän juhlittiin jo menneenä talvena, mutta muistuttele rauhassa, muistan, muistan ja tunnustan, tunnustan. Voin silti sanoa käsi sydämellä että ihan ilman tunteita en tätä tietoa pystynyt ottamaan. Ainahan sitä toivoo viimeiseen asti, että pettureilla on petturimainen loppu, eikä mitään happyendiä. No niin. Sainpas sanottua. Katkeria pihlajanmarjoja ja happamia ajatuksia kaikki tyynni.

Asioiden konkretisoitumiset tuovat tilanteet oikeaan valoon. Ei jää niin paljoa kuvitelmien varaan. (Kyllä niillä varmaan on ihan paskaa…) Samoin kun on tärkeää pitää rajaa sillä mitä asioita enää jakaa toiselle. Ei tarvitse alkaa toiselle olkapääksi eikä ymmärtäjäksi kun kerran on tilivälit selvät. Itkut on itketty, aikoinaan myös naurut on naurettu ja monet hetket koettu. Nyt itkun ja naurun kohteet ovat toiset ja ajan myötä myös muistot häviää tai ainakin heikkenee. Sitten ei ole enää tarvetta olla ystäviä eikä sen puoleen  myöskään vihollisia.

kesäainoHaluan olla tässäkin asiassa rehellinen. Joskus vielä haluan toivottaa heille sydämestäni kaikkea hyvää. Onnea ja auvoa tai vähintäänkin oolrait-meininkiä. Ihan ilman sarvia, hampaita ja piikkimattoa. Vielä en siihen pysty, mutta minulla on aikaa jopa noihin tuleviin juhliin. Siinä on haastetta, todellinen positiivisuushaaste 5/5.

Olen tavannut voittajani yhden kerran kasvoista kasvoihin. Menin hänen luokseen ja kiitin siitä kuinka hän on ollut tyttäreni tukena vaikeina hetkinä. Hän häkeltyi ja punastui. Minä sain lähteä pois pystyssä päin.

Jospas sitten kerran myös ne onnittelut… 😀

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

Tietämättömyyden sietäminen

lumpeet järvelläAlusta asti yksi niitä eniten häpeää tuottavia asioita on ollut se kysymys: kuinka moni tiesi että minua petettiin ja nauroi minulle takanapäin?

Kun kyselin exältä tätä asiaa, hän nauroi minulle ja sanoi että ei kukaan. Minä en pysty uskomaan tähän. On kuitenkin kysymys ihmisistä, jotka koko ajan kulkevat paitsi omissa, myös yhteisissä työmenoissa ja heillä oli näitä yhteisiä työmenoja todella paljon. Rakastunut ihminen ei pysty pitämään sisällään tunnettaan niin etteivätkö ympärillä olevat ihmiset huomaisi asiaa. Eli: kuinka moni tiesi?

Muistan kuinka minua hävetti liikkua kaupungilla kun tunsin selässäni katseita, jotka eivät olleet todellisia. Kuulin mielessäni ihmisten puheita: tuossa tuokin raukka menee. Yksinkertainen kun ei ole  aikaisemmin tajunnut mitään. Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä. Varmasti tuossa naisessa on jotain vikaa kun hänen miehensä on noin tehnyt. Joutunut hakemaan lämpöä ja rakkautta muualta kun ei kotoa saanut. Ei tuollainen mitättömän näköinen nainen ole ansainnut tuollaista komistusta muutenkaan. Hyvä vaan oli kun mies jätti tuollaisen ja otti itselleen todellisen edustusnaisen.

Nämä ajatukset kummittelivat pitkään mielessäni. Ja minua hävetti. Ja minua suututti se, että minua hävetti eikä miestä. Hän ei osannut asiaa hävetä. Minä häpesin eniten itseäni. Minussa oli leima: torso, huono vaimo, poistettu käytöstä. Mies vielä kertoi kuinka kyllä hänelle aina löytyy kannustajia ja olalle taputtelijoita, sillä miehille yleensä niitä tulee tällaisessa tapauksessa. Ja minä häpesin lisää.

Paraneminen alkoi pikkuhiljaa. Aloin huomata kuinka minusta ei tullutkaan epäonnistujaa. Osasin edelleen työni, hoidin kotini, laitoin itseäni samalla tavalla kuin ennenkin. Opin jopa vähän kerrallaan sietämään tietämättömyyttäni. Ja ennen pitkää sain huomata olevani myös viehättävä ja haluttu. Paranin haava kerrallaan. Mutta arvet ovat jääneet.

Jokainen leikkaus jättää jälkeensä arpia, jotka kyllä vaalenevat vuosien saatossa mutta jälki niistä jää, vaikka himmeäkin. Jotkut korjaavat niitä laserilla, mutta se on keinotekoista. Minä haluan, että minun arpeni muistuttavat minua kokemuksistani, asioista jotka olen selättänyt ja joiden päälle olen kivunnut yksin ja toisten avulla.

En halua sääliviä katseita. En halua arvostelevia katseita. en halua katseita, jotka arvottavat minut exän mukaan. Haluan katseita, jotka näkevät minut. Vain minut ja eletyn elämäni. Ja arpeni.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.