Kesän huumaa

sydän-hiekassaEnsimmäinen kesän tuntu minulle tulee tuoksusta. Siitä kun aikaisin aamulla tai myöhään illalla menet ulos ja ilman lämpö kohtaa kasvavan kostean ruohon ja lehden. Toivon, että se tuoksumuisto säilyy mielessäni aina vanhainkotiin asti. Tuoksut ovat muutenkin merkittäviä. Eilen katselin sisustuslehteä, jossa oli kuvattuna hehkuvan violetti syreeninkukka ja mieleeni tuli heti syreenin tuoksu. Ihan kuin koko lehden sivu olisi oikeasti tuoksunut.

Tänään olen saanut istua auringonpaisteessa takapihalla. Olen istunut silmät kiinni lepotuolissa, nojannut vähän taakse ja saanut auringon lämpöä. Jopa niin paljon, että silmissä on tuntunut, vaikka luomet ovat olleet kiinni. Lämpö on tuntunut hyvältä ja lohduttavalta. Aurinko on sanonut minulle: elämässä on toivoa, sillä minä olen olemassa vaikka pilven tullessa et olekaan siihen jaksanut uskoa.

Alkukesän huumaa. Odotuksen huumaa. Täyttymyksen odotusta. Ei minulla ole suuria suunnitelmia, vain pieniä hyviä hetkiä. Odotan lepoa ja rauhaa. Hiljaisuutta ja hiekkarantoja. Rakkautta ja rentoutusta. Uudistumista ja unennäköä. Läheisyyttä ja lohdutusta. Kukkia ja korkokenkiä paljoissa jaloissa.

lomavarpaat

 

Kesä on tulossa ja se tuntuu hyvältä. Suu menee hymyyn ja varpaat löytyvät sandaaliin. Voin sanoa olevani huumassa. Enkä edes yritä päästä pois.

Minulla on paljon

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään

kaariporttiOlen jälleen muuttamassa. Tavaroita laatikkoon- ja laatikoista ulos. Huolellista pakkaamista, että mikään ei menisi rikki. Suunnittelua huonekalujen paikoista ja se johtaa aina verhojen miettimiseen ja tauluihin sekä koriste-esineisiin ja huoneiden värimaailmaan. Aivot raksuttavat koko ajan asioita joita pitää muistaa, joita olisi jo kiva päästä tekemään ja joiden olisi jo pitänyt toteutua. Kuukauden kuluttua kaikki on taas kohdallaan, tavarat ja ihmiset yhdessä osoitteessa.

Portti auki ja portti kiinni.

Ylimääräisen ylimääräisiä tavaroita ei enää paljoa ole, sillä muuttoja on ollut niin usein ja niin pienin välein, että karsintaa on tehty. Se helpottaa. Kaikkien muuttojeni jälkeen olen miettinyt sitä, mikä on ylimääräistä ja turhaa. Jos joku muu lajittelisi tavaroitani, hän säästäisi varmasti eri asioita kuin minä, tai heittäisi pois. Jokaisen tunnearvoasiat kun ovat niin henkilökohtaisia.

Tämä pois ja tuo talteen.

Jokaiseen uuteen kotiin muuttaessa sitä toivoo, että tapahtuma olisi jollakin lailla lopullinen. Että tapahtuisi se ihme, että saisi asua juuri tuossa kodissa niin pitkään, että näkisi jonkun elämäntilanteen vaihtuvan ennen osoitetta. Että näkisi naapureiden vaihtuvan ja tuntisi kuuluvansa kalustoon. Ja joku tulisi kysymään neuvoa ”te kun olette asuneet täällä niin pitkään…”.

Täällä elän ja muualle en haikaile.

Taas pitäisi pystyä katsomaan kulman taakse, mutta se ei ole mahdollista. Ja jos sinne näkisikin, niin pelottaisiko sinne astuminen enemmän kun tietää mitä tulee? Haluan edelleen uskoa ja luottaa tulevaan. Haluan rakentaa enemmän kuin purkaa. Haluan astua uuteen, tästä portista, tallettaa tärkeät ja elää juuri näin.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään, siitä mun matkani pitää.

 

väsymyksen olemusta ja nukkumarituaaleja

auringonlasku1Väsymys on merkillinen tunne. Paitsi, että se tekee jossakin vaiheessa aina uniseksi, tekee se koko elimistön vähän hitaammaksi ja jotenkin kumman pehmeäksi. Niin kauan, kun väsymys ei ole liiallista, se tuntuu melko miellyttävältä ja toivotultakin. On hyvä olla välillä vähän väsynyt.

Väsynyt ja onnellinen.

Onnellinen siitä, että kohta saa asettua yöpuulle. Riisua päivän vaatteet, käydä iltapesulla, harjata huolellisesti hampaat, asettaa silmälasit yöpöydälle ja sitten asettua makuuasentoon omaan sänkyyn. Se on hyvä hetki. Omassa sängyssä ei ole mitään ikävää, mikä vaivaisi tai kummittelisi yön aikana. On hetki, jolloin voi unohtaa kaiken suorittamisen ja touhukkuuden. Saa vain olla.

Vaikka nukkuma-asentoni on yleensä kyljellään (useimmiten juuri oikealla kyljellä), aloitan nukkumarituaalini selälläni maaten. Jalat suorassa, nilkoista ristissä, oikea jalka päällä, sievästi paikoillaan. Kädet ovat joko peiton päällä tai alla. Siinä on hyvä jutella vielä viimeisimmät asiat, jotka ovat mielessä, tai sitten neureskella päivän sattumuksille. Olla rauhassa, olla ystävä, olla rakastettu.

Väsymyksen voittaessa, sammutan valot, käännyn kyljelleni ja suljen silmäni. Nukahdan kuulemma aivan heti. Siinä nukahtamisen hetkessä on taikaa. Pimeys, joka valtaa, ei ole paha, eikä pelottava. Se on pelkästään pehmeä, jopa upottava. Ja siihen unen upottavaan pehmeyteen on hyvä astua.

Taidan mennä sinne nytkin, tänä iltana, turvallisella mielellä.

”Rauhassa minä lepään ja nukun.”

hyvää yötä <3

Sinä teet minulle hyvää <3

lyhtySinä tulit minun elämääni silloin kun olin hukassa ja rikki.

Minä olin monimutkainen ja kielsin sinua tulemasta lähemmäs.

Et uskonut.

Tulit viereeni ja kannoit silloin kun en itse jaksanut kävellä, enkä edes seisoa.

Pidit kädestä silloinkin kun vain itkin ja tärisin.

Opetit minut luottamaan ja katsomaan uusia mahdollisuuksia.

Veit minut hiljaisuuteen ja rauhaan.

Sinä teit minulle pesän, jossa olin turvassa.

Sinä teet niin edellen. Sinä teet minulle hyvää.

Kiitos!

Riidankylväjä vai sovinnonrakentaja

rakkausEilen tunsin olevani oikea riidankylväjä. Kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle aamusta alkaen. Nostin esille aiheita, jotka normitilassa eivät olisi olleet yhtään haitallisia, mutta juuri tuossa mielentilassa aikaansaivat pahaa mieltä ja tappiomielialaa. Itkin ja puhisin ja pahoitin mieltäni. Ja toisen. En olisi saanut enkä halunnut. Oikeasti, käsi sydämellä.

Tuollainen riidan kylväminen on kuin lumipallo. Kun kerran aloittaa, ei jotenkin vaan saa aihetta katkeamaan ja sitä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes tulee paha maku suuhun ja itsekin tuntee itsensä ihan luuseriksi. Ja sitten kaduttaa. Kovasti. Oikeasti, käsi sydämellä.

Enkä varmaan osannut illalla edes pyytää anteeksi. Tein kyllä semmoisia pieniä sovinnon elkeitä. Katsoin silmiin, hymyilinkin. Annoin suukon ja toisen. Mutta jotenkin vaan se anteeksipyyntö ei tullut ulos suusta. Ja sitten nukuin vielä huonosti kaupantekijäisiksi, kiitokseksi itselleni huonosti suoritetusta päivästä. Onneksi toinen tuntui vierellä nukkuvan ihan hyvin.

Luulisi, että tähän ikään ja elämänkokemukseen asti olisi jo oppinut laittamaan asioita vaakakuppiin ja mittaamaan sitä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Esimerkiksi: kannattaako alkaa nassuttaa pienistä asioista, kun vaakakupin toisella puolella on paljon hyvää ja kaunista? Voin sanoa, että ei kannata. Kurja fiilis. Huonosti nukuttu yö. Morkkis ja henkinen krapula.

Voi, kun osaisin olla semmoinen sovinnonrakentaja. Ihminen, jonka lähellä olisi hyvä olla ja joka osaa punnita oikein asioita ja tärkeyksiä. Aina en vaan osaa, enkä jaksa, enkä edes tahdo. Olen siis ihminen, enkä pyhimys. Mutta toivottavasti edes vähän enemmän rakkauden rakentaja.

 

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

muuttuva status

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Rakkauden tekoja ja toivomuksia

Mikä sinulle olisi todellinen rakkauden teko? Olisiko se ihana timanttisormus, vaiko Pariisin matka? Haluaisitko jonkun näyttävän palveluksen tai sitten sen, että saisit olla ihan vaan omissa oloissasi? Mitä sinä toivoisit?

Rakkauden teot ovat jokaiselle varmasti hyvin erilaisia. Minulle rakkauden tekoa on esimerkiksi se kun tytär tulee kaulaan, antaa suukon poskelle ja sanoo, että sinä olet minulle niin rakas! Tai se kun mies osallistuu yhteisiin kotitöihin ja auttaa ihan automaattisesti, pyytämättä. Rakkauden tekoa on myös se, kun soitan kesken päivää ja kerron autostani kuuluvan pahoja ääniä ja mies lähtee saman tien vaihtamaan minulle käyttöön ehjää autoa eikä moiti eikä murise. Kiitos näistä! <3

Mutta osaanko minä itse tehdä rakkauden tekoja kanssaihmisille? Kriisit tekevät ihmisestä itsekkään ja sisäänpäinkääntyneen. Sitä ajattelee vain itseään ja omia mustia ajatuksiaan eikä välttämättä huomaa muita ihmisiä ympärillään. Kriisi vääristää helposti suhteellisuudentajun siitä mitkä asiat ovat itsestä riippuvaisia ja mitkä eivät todellakkaan sitä ole. Joskus voisi helpottaa oloa irtautua kokonaan itsestään ja katsoa muita enemmän.

Haluaisin olla parempi rakkauden teoissa. Sellaisissa, joissa ei ole marttyyriutta tai vaatimusta. Haluaisin huomata toisen hädän ja olla silloin olemassa ilman, että koko ajan selitän kuinka minullekin silloin joskus ihan samalla lailla… Haluaisin antaa omastani ilman että menetys kirpaisee. Haluaisin antaa hyvää palautetta ilman kateuden häivääkään. Haluaisin halata lämpimästi vain toisen itsensä takia, en omaa tarvettani täyttäen. Haluaisin hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän itse haluaa olla, vaikka olisinkin ihan varma kuinka hänen tulisi elää. Ja haluaisin rakastaa täydestä sydämestäni, puhtaasti ja täysillä niin, että halkean.

Tahtoisin toivoa rakkauden tekoja, ei vain sanoja. Tekoja, jotka näyttävät sen sanotetun rakkauden todeksi. Tekoja jotka näkyvät ja tuntuvat. Ja jotka saavat elämän olemaan elämisen arvoista.

enkelin-siivet

 

Tahtoisin toivoa myös sinulle jotakin oikein hyvää: enkelin siipien havinaa,

iloa, onnea syvää

ja niitä rakkauden tekoja. <3

 

Valmistujaisjuhlia

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. 😀

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

Vapautumisen ensimmäinen oppitunti

taivas Ota mukava asento ja laita silmät kiinni. (tietysti mieluummin vasta kun olet lukenut tämän kirjoituksen) Mene ajatuksissasi paikkaan missä muistat tunteneesi auringon paistavan kasvoillesi. Muistele sitä tunnetta kun auringonsäteet ovat vähän häikäisseet silmiäsi ja joudut vähän siristämään. Rentouta kuitenkin kasvojesi lihakset, myös otsan, joka niin helposti rypistyy huolista, murheista tai muusta elämisenangstista.

Kuuntele hengitystäsi ja rauhoita mielesi. Älä päästä ajatuksiisi mitään mikä muistuttaisi sinua velvollisuuksista tai ikävistä asioista. Muistele sinistä taivasta, jossa kulkee hiljalleen valkoisia harsopilviä. Jossain kaukana lentää lintu, korkealla ja vapaana. Tunnet lentäväsi linnun mukana. Ja mitä korkeammalle linnun kanssa kohoat, sitä kauempaa näet itsesi ja asiasi. Ja sitä selkeämmin hahmotat paikkasi osana suurempaa kokonaisuutta ja sitä pienemmiksi katoavat surusi ja murheesi. Niiden merkitys vähenee ja vähenee ja lopulta ne ovat täysin hallittavia pieniä yksiköitä.

Palaa maan pinnalle.

Katsele vihreää nurmikkoa. Vähitellen huomaat nurmikon seassa väripilkkuja, jotka tulevat pienistä kukista, jotka kasvavat nurmikon seassa. Mene makaamaan nurmikolle vatsallesi ja ala tutkia nurmea. Näet kukat yhä selvemmin ja kukkien pienet kauniit yksityiskohdat. Terälehtien muodot ja heteiden siitepölyn. Mitä tarkemmin tutkit kukkaa sitä merkityksellisimpänä pidät elämäsi pieniä iloja. Hymyjä, joita kohtaat, lämpöä iholla, elämänhalua tai jopa tasaista hengitystäsi.

Kun pikkuhiljaa palaat tähän hetkeen, huomaat kiinnittäväsi huomiota enemmän hyvään kuin pahaan.

Voimauttavaa ja rentouttavaa päivää sinulle ja hyvää maanantaita! Viikko on alussa, se voi tuoda tullessaan vielä paljon hyvää ja kaunista.

Vuoden äiti

Äitienpäivän alla palkitaan yleensä vuoden äitejä. Monesti nämä palkitut ovat monilapsisen perheen äitejä ja kuvissa he ovat lyyrarivi rinnuksilla. Kuvasta saa sen käsityksen, että hyvin on mennyt, uhrauduttukin on ja ylioppilaita on lapset kaikki tyynni. Olen varmasti kateellinen äitiyden kymppisuoristuksista, mutta haluaisin muistaa vuoden äiti-palkinnolla myös toisenlaisia äitejä.

Äitejä, jotka joutuvat kipuilemaan taloudellisessa ahdingossa ja miettimään, että mistä ihmeestä saataisiin rahat sähkölaskuun, puhumattakaan lapsen uusiin vaatteisiin pieneksi jääneiden tilalle.

Äitejä, joiden lapsella on päihdeongelma ja jotka antaisivat vaikka oman henkensä, jotta lapsella olisi selvä viikonloppu.

Äitejä, jotka pelkäävät koko ajan, että lapsen itsetuhoisuus menee niin pitkälle, että kohta tätä lasta vaan yksinkertaisesti ei enää ole.

Äitejä, jotka yrittävät tehdä kolmea pätkätyötä limittäin, että raha riittäisi perheessä.

Äitejä, jotka istuvat sairaalan ensiapuaseman odotushuoneessa ja pitävät lapsensa kädestä kiinni, jotta tämä ei lannistuisi masennuksensa alle.

Onnistuminen kasvatuksessa on helppo erottaa ehkä lyyrarivistön perusteella, mutta toisenlaisia onnistujia löytyy hyvin erilaisista asioista. Lempilauluni ei ole koskaan ollut äideistä parhain. Lasteni onnistuminen ei ole riippunut minusta tai minun erinomaisuudestani. Onneksi en ole myöskään kaikkea pystynyt pilaamaankaan epäonnistumisillani.

Lasteni elämä ja polku on heidän omansa. Olen saanut kulkea heidän rinnallaan. Heillä on minun geenini, mutta onneksi myös isiensä geenit. Heillä on myös oma tahto ja luonne. Kaikki asiat mitkä heille tapahtuvat eivät tapahdu minun takiani tai siitä riippuen. Olen syvästi kiitollinen lapsistani. En olisi ansainnut neljää ihanaa lasta, mutta olen ylpeä heistä jokaisesta. Lyyrarivistöni on vielä vaiheessa, mutta olen saanut heiltä runsaasti rakkautta, kunnioitusta ja iloa.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua teille kaikille! Seuraavan kirjoituksen kirjoitan vasta maanantaina, sillä saan kaikki lapseni luokseni koko viikonlopuksi. aion siis nauttia heidän seurastaan- täysin siemauksin. <3

 

 

Eksymättä et löydä perille

Arki alkoi ja samalla työt. Mielessä monta asiaa ja monta kirjoittamisen aihetta. Työhön on hyvä palata ja on hyvä olla työ, johon palata. Olen ollut hämmentynyt siitä määrästä mikä lukee tätä blogiani. Ja minä kirjoitan vain kokemuksiani ja näkemyksiäni sellaisina kuin ne näen ja koen.

Tähän aamuun en ehdi kirjoittaa enempää, mutta mielessä on yksi Tommy Tabermanin runo, johon ensimmäisen kerran tutustuin seinäkalenterin sivulla:

Jotka tulevat suorinta tietä
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

Niin se todella on.Eksyä pitää elämässä jossakin kohtaa. Tässä on syy miksi Jari Sillanpää voitti tähdettähdet. Tässä on syy miksi vanhuksen kasvoilla olevat rypyt ovat kauniit. Tässä on syy miksi tätäkin blogia luetaan. Kiitos siitä.

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.