Korkean vuoren rinteille

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.

sopeutumista ja kipua

aino-ja-kelloNivelkivut ovat tulleet takaisin. Tämä jatkuvasti muuttuva ilmanala on pahasta. Kylmä on pahasta. Kosteus on pahasta. Talvi on pahasta. Olen kankea ja särkyinen. Ja juuri nyt, kun pitäisi olla vahva ja reipas.

Sairastuin aikoinaan sarkoidoosiin salakavalasti yskimällä. Yskin puoli vuotta, kyljessä naksahti ja menin lääkäriin keuhkokuumeesta. Jouduin keuhkokuviin ja tulos: jotain vakavaa. Lisää tutkimuksia ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen helpotus: ei syöpää, mutta sarkoidoosi. Ikävä vaiva, voi parantua, lääkkeenä kortisoni. Ja sitten kotiin syömään pillereitä, kärsimään nivelkivuista ja turpoamaan muodottomaksi.

Kolme vuotta söin lääkkeitä ja sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että pärjäsin ilman. Kroonistuin, mutta olen pärjännyt ilman lääkettä nyt tammikuusta 2011. Tänä talvena vain on tuntunut nivelissä ja ytimissä enemmän kuin aikoihin. Syö naista tämmöinen.

Kipu on tuttua. Olen alkanut ajatella erään mietelmän tavoin: sinä aamuna kun mistään ei satu, olen kuollut. Mutta joskus vaan kivusta ärsyyntyy enemmän kuin toiste. Ja joskus sitä vaan olisi oltava pystyvä ja kestävä ja voimakas. Omasta tahdostani, en kenenkään vaatimuksesta.

Exä ei ymmärtänyt kipua, eikä heikkoutta eikä väsymystä. Toisella. Olin varmasti suuri pettymys, kun en ollut sellainen hiihtäjämaratoonarijuoksijakilpapyöräilijä kuin hänen nykyinen puolisonsa on. Minä vain en ollut, enkä ole. Ja minun pitää elää sen asian kanssa. Ja kivun.

Toisen on vaikea sopeutua asiaan, mikä ei suoraan kosketa itseä. Toisen nahan alle ei vaan pääse, eikä pään sisään. Eikä toisen tuntemuksia voi tuntea. Mutta voi kuunnella ja haluta ymmärtää.

Eilen, kun kerroin miehelleni, kuinka särkyinen olen, hän istui viereeni ja laski kätensä kipeälle nivelelle. Pelkkä lämmin käsi toi apua ja lohtua. Tulin kuulluksi ja onnelliseksi ja kohdatuksi. Myötätunto auttaa sopeutumistaistelussa ja rakkaus parantaa pahimman kivun. Taidankin toivottaa hyvää yötä ja mennä nauttimaan annoksen särkylääkettä.