Korkean vuoren rinteille

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?

 

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

Näkökulmia

pikkuheppaTapasin taannoin naisen, joka oli pahoittanut mielensä siitä mitä olin kirjoittanut. Siinä nyt ei ole  mitään kummallista. Kirjoituksieni suorasukaisuus voi todellakin satuttaa tai ainakin aikaansaada harmistusta tai sydämen tykytyksiä. Mutta harmistuksen syy oli tällä kertaa auki kirjoittamani tunteet siitä miten joskus koin tulleeni kohdelluksi. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta samalla jäin miettimään sitä, millaista viestiä me annamme ulospäin toisille ihmisille. Kuka haluaa näyttää ulospäin sen että on tullut satutetuksi, tai että kokee yksinäisyyttä ja ulossulkemista? Minä en ainakaan halunut tuolloin näyttää. Kuitenkin ne asiat mitä olen kirjoittanut blogissani, ovat omia kokemuksiani ja sitä kautta todellisia asioita.

Mietin keskustelumme jälkeen myös sitä, mistä tuntemuksemme nousevat. Sama asia eri aikoina voi tuntua ihan toiselta. Kokemukseni johtuivat siis eniten minusta itsestäni, ei pelkästään ympärilläni olevista ihmisistä. Tuona aikana olin väsynyt, kipeä ja yksinäinen, paljosta luopunut ja omaa paikkaani etsivä. En siis ollut maaperältä kovinkaan otollinen onnistumiseen. Minun tilanteeni näytti muista ihmisistä tuolloin varmastikin hyvältä. Hehän katsoivat asiaa omasta näkökulmastaan, eivät minun. Tämä on pelkästään luonnollista.

Seuraavaksi mietin sitä kuinka kuulin naisen äänestä myös syytöstä siitä, että en ollut kertonut juuri hänelle mitään. No, kenelle sinä kerrot mitäkin itsestäsi? Jokaisella meistä on oma reviirinsä, jonka yli ei halua astua. Toisilla se on laajempi ja toisilla suppeampi. Minulla se on joko tai, riippuen asiasta, olosuhteista tai elämäntilanteesta.

Olen pahoillani siitä, että jonkun täytyi pahoittaa mielensä, mutta en ole pahoillani siitä mitä kirjoitin. Blogini suurin tarkoitus on saada sanoittaa elämäniloa kahlitsevia asioita rehellisesti ja omasta itsestä katsoen ja sitä kautta yrittää löytää paitsi syitä ja seurauksia, myös ulospääsyä ja iloa. Historia on tehnyt minut tällaiseksi kuin olen ja minun on vain koitettava elää sen asian kanssa parhaan yrityksen mukaan.

Muutos ei synny, jos tunteet lakaistaan maton alle. Katkeruus tekee pesää paikkoihin mitä ei tuuleteta. En ole täydellinen, mutta toivon oppivani vielä jotakin. Erityisesti itsestäni.

 

Viimeiset veneet

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

minun sinun vai kenen oikeudet

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

mankelin läpi ja siitä yli!

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

kaikkeen tottuu…vai tottuuko sittenkään

koivuOn asioita joita pitää itsestäänselvyytenä. Kuten lapsena koti ja vanhemmat, koulu ja kouluruoka, polkupyörälläajotaito ja auringonnousu. Aikuisena asiat mutkistuvat ja huomaa, että oikeastaan mikään näistäkään asioista ei todellakaan itsestäänselvyyttä ole.

Nuorena ajattelin, että minusta ei koskaan voi tulla äitiä, koska en oikeastaan ollut yhtään innostunut pienistä lapsista. Kun  muut ihastuen sössöttivät rattaissa istuvalle vauvalle, minä katsoin ja ehkä vähän hymyilin, mutta samalla ajattelin, että mitä ihmeen kummallisen maagisen ihanaa noissa nyt voisi olla. Ja sitten meni pari vuosikymmentä ja olin neljän lapsen äiti. Minulla oli lapsia, joihin olin kiintynyt ja joiden itkuja olin kuivannut.

Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana ja viimeiseni 35-vuotispäiväni aattona. Nyt vanhimmat lapseni ovat jo poissa kotoa ja nuorimmaiseni kulkee kahden kodin väliä. Kaikkeen tottuu- vai tottuuko sittenkään? Tänään minulla on äitiyttä takana kokonaista 27 vuotta ja 11 päivää. Minun kontolleni on annettu neljän ihmisen kasvattaminen pienestä siemenestä aikuiseksi asti, eikä se kasvattaminen tunnu siihenkään vielä loppuvan. Paljon minulta vielä kysytään ja paljon saan asioita sanoittaa. Kuitenkin toivon jokaisen löytävän oman tiensä, polkunsa ja tahtonsa.

Nyt kun nuorimmainenkin on paljon poissa kotoa, olo on vielä vähän tyhjä ja levoton. Onko hänellä kaikki hyvin? Onko hän onnellinen? Mitähän hän tekee juuri nyt? Ajatukset menevät tyttären mukana, vaikka kuinka yrittäisi ajatella vain omia juttuja. Ja aina, kun tekee itse jotain erityistä tyttären poissaollessa, on jotenkin huono omatunto.

Kaikkeen tottuu…27 vuodessa olen tottunut äitinä olemiseen, toisten unien valvomiseen, isojen ruokamäärien tekemiseen, kouluaamujen herättämiseen ja haavojen paikkaamiseen. Nyt sitten odotan sitä, koska ihminen tottuu siihen kun lapset eivät ole kotona, eivätkä tarvitse sinua. Ehkä minä siihenkin vielä totun…joskus…

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. 😀

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa2

2006Vuosi 2006 vierähti töitä tehdessä. Tyttöryhmää, nuorisotyötä, kouluvierailuja, kerhojen organisointia, isoskoulutusta, leirejä, retkiä, perusduunia. Oma paikka alkoi hahmottua työmaailmassa, mutta kotipaikkakunnalla tunsin olevani turha ja yksin. Minut tunnettiin, mutta kukaan ei oikein tullut juttelemaan. Kun kävin koululla sopimassa lasten kouluasioista, minua ei otettu todesta, mutta kun mies kävi hoitamassa asioita, heti alkoi tapahtua. En ollut tottunut sellaiseen. Aloin höperöityä ja kotona olin paljon neljän seinän sisällä kun en kuulunut joukkoon.

Yllä oleva kuva otettiin Tallinnassa 20-vuotta valmistumisesta- kurssimatkalla. Oli kiva nähdä mitä kenellekin kuuluu. Oli myös ihanaa löytää uudelleen rakas opiskelutoveri, joka muutama vuosi myöhemmin kuoli syöpään. Saimme jakaa elämäämme ja kokea yhteyttä vielä kerran.

20072007 ja uusi muutto miehen työn takia. Tällä kertaa perheemme naiset halusivat sitä kiihkeästi. uskoimme ja luotimme siihen, että tyttären pahaksi äitynyt koulukiusaaminen loppuisi paikkakunnan vaihdokseen. Näin ei valitettavasti käynyt. Muuten muutto oli silti positiivinen.

Asuimme Ähtärin keskustassa isossa pappilassa järven rannassa. Minulle se oli unelmien täyttymys, asua palveluiden lähellä mutta saada oma ranta ja laituri. Työmatkani kasvoi 70- kilometriseksi.

Keskimmäinen pojista pääsi ripiltä ja minä aloitin opiskelut työn ohessa ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Samana syksynä sairastin pahan välilevyn pullistuman, joka teki elämästäni välillä täyttä tuskaa. Kipulääkkeiden voimalla töihin ja takaisin. Tätä kesti kesästä jouluun. Joskus syksyllä aloin yskiä…

2008Vuosi 2008 oli vaiherikas. Kun yskimistä oli kestänyt yli puoli vuotta, menin keuhkokuviin. Sieltä laajempiin tutkimuksiin ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen minulla todettiin paha keuhkosarkoidoosi. Paikat olivat kipeät, käveleminen välillä todella vaikeaa ja yskiminen herätti monena yönäkin valvomaan. Paitsi että piti tajuta olevansa vakavasti sairastunut, piti opetella elämään jatkuvan kivun ja kokoaikaisen yskimisen kanssa. Laulaminen ja soittaminen oli välillä lähes mahdotonta. Kitaraa en pystynyt soittamaan lähes ollenkaan, sillä sormet olivat niin kipeät.

Vahva kortisonilääkitys, joka jatkui kome vuotta, alkoi muuttaa ulkonäköä. Mies väitti, että ei oikeastaan haitannut, mutta minä näin naamasta, että kyllä haittasi. Ja se, että en päässyt aina liikkumaan. Kipu traumatisoi minut entistäkin liikkumattomaksi. Sain kuitenkin jouluna opiskelut päätökseen ja valmistuin. Olin onnellinen siitä, että kuitenkin pystyin siihen kaikesta huolimatta. 😀

Kuva on otettu 10-vuotishääpäivämatkalta Tallinnasta.

2009Seuraavana vuonna, 2009, työmatkani vaihtui 70 kilometristä 70 metriin. Sain aloittaa työt pitkästä aikaa kotiseurakunnassa ja vielä uudessa työssä, mihin olin juuri saanut pätevyyden. Uudessa työssä sain olla noviisi, opettelija ja minua opasti ihana eläkkeelle kohta siirtyvä pitkän linjan työtoveri, joka osasi auttaa monessa asiassa. Sain taas tuulta siipien alle, vaikka henkilökohtaisessa elämässä koin ison menetyksen sukulaisten taholta. Minulla ei siis enää ollut heitä.

Perheemme kävi läpi isoja surullisia asioita, mutta kuitenkin koimme olevamme yhtä ja samaa porukkaa. Vanhin poikakin oli saamassa elämäänsä taas kuntoon ja oli kiinteästi yhteydessä meihin. Työnteko auttoi monessa surussa ja antoi iloa.

Minä sairastelin, mutta aloin jo tottua asiaan. Ei ole helppoa ymmärtää olevansa kroonisesti sairas ja sietää oma rajallisuutensa. Kuva on otettu lomamatkalta Kreetalta. Kortisonin vaikutus alkaa jo hyvin näkyä kuvissa ja ulkonäössä.

20102010 olin lihavimmillani. Näytin täyteen pumpatulta vaahtokarkilta. Kun käsivartta painoi, siihen jäi sormien painuma. Oli pakko hankkia isompi sormus ja yhä suurempia vaatteita. Olin surullinen asiasta, mutta lääkäri kielsi ajattelemasta muuta kuin voimien keräämistä ja oikeanlaista lepoa. Tämä kaikki tapahtui työn ohessa. Yritin lopettaa lääkitystä, mutta kun huomasin, että en meinannut pystyä kävelemään pihan poikki, lopetin kokeilut alkuunsa. Nuorin pojista pääsi ripiltä. 😀

En kehdannut laittaa tähän niitä pahimpia valokuvia. Kaikki tämän ajan kuvat minusta ovat surullisia. Poskeni pullottavat ja silmäni ovat syvällä päässä. Halusin laittaa tähän vähän itseäni kunnioittavamman kuvan työtehtävästä vappukonsertista. Huomatkaa pinkit irtoripset. 😀

2011Tammikuussa 2011 sain ilouutisen: keuhkoni olivat melkein puhtaat ja sain lopettaa pikkuhiljaa lääkityksen. Vaikka vielä jouduin syömään särkylääkkeitä, auttoi kortisonin lopettaminen pudottamaan painoa ja tiputinkin sitä kolmessa kuukaudessa 9 kiloa! Sain kehuja ystäviltä ja työtovereilta.

Samana keväänä mies alkoi haikailla uutta työtä ja vaikka minä olisin saanut vihdoin vakituisen työpaikan, jouduin hyppäämään todella rankkaan tilanteeseen: työttömäksi työnhakijaksi. Aloitin kyllä YAMK-opinnot, mutta ne aikaansaivat vain sen, että minua ei hyväksytty saamaan mitään päivärahaa ja tilanne näytti kohdallani aika toivottomalta. Samalla perheemme pieneni entisestään, kun molemmat nuoremmat pojat jäivät Ähtäriin tekemään opintojaan loppuun.

Opettelin tekemään työpaikkahakemuksia ja hainkin uusia paikkoja yötäpäivää jo epätoivoa hipoen, kunnes sain uuden mahdollisuuden ja palasin vanhaan toimenkuvaani, ensin nuorisotyöhön 3kk:ksi ja sitten sain vuoden pestin erityisnuorisotyöstä.

Elämä alkoi taas voittaa, mutta samalla se alkoi myös omalla tahollaan murentua ja kadota. Onneksi ihminen ei näe kulman taakse, sillä jos olisin tiennyt etukäteen mitä on tulossa, en olisi jaksanut kestää työttömyysjaksoa ja epätietoisuutta, enkä miehen poissaoloja senkään vertaa.

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa 1

1982Nuori Ainoleena, vasta ylioppilaaksi valmistunut ja vuosi on 1982. Paljon haaveita ja ajatuksia. Välivuosi edessä ja siihen mahtui töitä ja oopperaa. Opiskeluun haku ja pääsy Kauniaisiin SRO:oon ja Helsinkiin konservatorioon. Naimisiin meno 1984 ja opiskeluja.

Ensimmäiset työvuodet ja poikien syntymä. Monta muuttoa, omakotitalorakennus ja avioero. Monta haavetta kariutui ja usko kaikkeen hyvään sai kolahdukset. Mutta myös monta uutta voimavaraa löytyi ja usko siihen, että selviytyy sittenkin sai kunnon oraat.

 

1998Vuosia vierähti edellisestä kuvasta 16 vuotta, ollaan siis vuodessa 1998. Pitelen sylissäni hyvän ystävän vauvaa ja itselläni on vatsassa uusi tuleva lapseni. Olen löytänyt uuden onnen ja elämä näyttää jälleen parempaa poskeaan. Ilo on silmissä asti.

Raskaana oleva rakastunut nainen on aina kaunis. Ja hän tuntee suurta voimaa kantaessaan uutta elämää. Loppuvuodesta syntyi rakas tyttäreni, joka jo syntymässään osoitti vahvuutensa.

 

 

2001Nyt vuosia on mennyt edellisestä vain kolme. Ollaan vuodessa 2001 ja asutaan Raumalla, minulle ehkä tähän asti rakkaimmalla kotipaikkakunnalla. Lapset kasvavat, työtä on paljon ja työtovereista on tullut hyviä ystäviä. Asun aivan Rauman Pyhän Ristin Kirkon vieressä. Vanhin poika pääsee ripiltä ja löytää ystäviä, jotka ovat yhä edelleen hänen hyviä ystäviään. Minä asun jälleen kerrostalossa, mutta se ei tunnu yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Tässä kuvassa minua huvittaa tuo aika vaalea hiuskuontalo. 😀 En oikein osaa olla blondi, mutta tuossa se ei näytä yhtään liian pahalta.

2002

Nyt ollaan vuodessa 2002. Punatukka on taas elementissään.

Tämä kuva otettiin työtarkoitukseen kun piti mainostaa koulupastorivastaanottoa koulun käytävillä. Kuva kertoo jotain siitä ilosta millä tein töitä Raumalla. Meillä oli hyvä tiimi ja paljon yhteisiä juttuja myös työajan ulkopuolella.

 

 

20032003 ja pojat alkavat olla jo aika isoja. Vanhin poika on ysillä ja nuoremmat heistä neljännellä ja toisella luokalla. Tämä kuva on otettu syksyllä jo vähän kirpeään aikaan. Ensimmäiset ajatukset Raumalta poismuuttamisesta alkoivat olla puheissa. Mies oli ollut samassa työpaikassa jo vuodesta 1997 ja halusi edetä urallaan elämänsä ensimmäistä kertaa.

Vaikka itse koin suurta tyydytystä omasta työstäni, ymmärsin toisen halun saada jotain enemmän ja tiesin, että jos asia konkretisoituu, minun on aika repiä itseni taas irti ja mahdollistaa toiselle hänen urakehityksensä.

 

20042004. Vanhin poika aloitti lukion, mutta ei ollut onnellinen. Alkoivat monet häiriökäyttäytymisen vuodet, joita laskuja hän vieläkin maksaa omassa elämässään. Pitäisi olla jokin laki, joka suojaisi nuoria aikuisia nuorena tehtyjen taitamattomuuksien seurauksista. Miehen tyytymättömyys työssä toi ymmärryksen siitä, että Rauma ei tule olemaan loppusijoituspaikka vaan välietappi. Kovin rakkaaksi muodostunut. Minulla taas työt olivat kovassa vauhdissa ja olisin halunnut tehdä sitä pidempään samassa paikassa.

Tämä hassu poseerauskuva on otettu Turkissa lomamatkalla. Olen illalisilla yhdessä linnassa. 😀

20052005 ja muutto pois tutuista ympäristöistä keskelle Suomea, kauas merestä. Kauas vanhimmasta pojasta, joka jäi lopettamaan kouluaan Raumalle. Ei siitä mitään tullut. Koulu jäi kesken ja poika muutti isälleen vähäksi aikaa. Minä aloin sairastella. Tuli refluksi ja sappikohtaukset. Sappi poistettiin, mutta sisäinen kipu pojan pärjäämisestä koveni.

Muut lapset taistelivat paikasta auringon alla uudessa koulussa kavereita hakien. Toiset paremmalla toiset huonommalla menestyksellä. Tyttären koulukiusaamiskierre alkoi. Ja minä ikävöin. Aloitin kyllä työt uudella paikalla, tosin kolmen vuoden sijaisuudessa. Työt sain hyvin alkuun, mutta hirvitti ajatus siitä, että ne loppuvat ja miten minulle sitten käy. Mies alkoi kukoistaa ja löysi paitsi esimiespaikan, myös harrastuksia. Me muut tultiin vain perässä.

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Juhannusta juhlimaan uusperhekuviolla!

jasmiinipensasLapsena meillä ei oikein juhlittu juhannusta. Se oli vain yksi pyhä muiden joukossa. Muistan kerran kyllä äidin ja isän yrittäneen lähteä saareen teltan kanssa juhannuksen kunniaksi. Keskellä yötä tuli ukkosmyrsky, kaatosade ja raekuuro. Parivaljakko tuli kipinkapin kotiin jo ennen aamua. Se siitä, toista vastaavanlaista yritystä en kotona asuen muista.

Kun omat lapseni olivat pieniä, vietettiin monta juhannusta Raumalla meren rannalla seurakunnan mökillä. Tavaraa otettiin paljon mukaan, oli kaksi telttaa, makuupusseja, ruokatavaroita, muurikkaa, kaasupulloa ja lapsille tekemistä. Harvoin täytyi pettyä odotuksissa. Mukavaa oli, jokaisella oli jotain tekemistä, kuka juoksi pitkin rantakallioita, kuka uiskenteli laiturin kupeessa, kuka souteli ja kalasteli merellä. Aikuiset saunoivat ja viihtyivät porukassa.

Sitten lapset kasvoivat ja yhä harvempi lähti mukaan yhteiseen jussin viettoon. Yksi juhannus vietettiin jo murrosikäisten lasten kanssa tunturissa Hetta-Pallas-välillä. Sitten tuli ero ja piti opetella ihan oma tapa viettää myös juhannusta niinkuin kaikkia muitakin juhlia. Piti ajatella, että haluaako juhlia niinkuin ennenkin vai onko pakko löytää jotain uutta. Tuleeko liian haikea olo, jos tekee samanlaisia asioita kuin ennen? Alkaako harmittaa vai tuntuvatko uudet tavat hyviltä?

Viime juhannus meni hiljaisissa merkeissä keskellä kaupunkia. Katsottiin elokuvia, käytiin uimassa ja käveltiin hiljaisessa kaupungissa. Keli oli lämmin ja kaunis. Ei huono, mutta ei ehkä tuntunut oikealta juhannukselta. Tänä juhannuksena otetaan mukaan kummankin tyttäret, yhteensä 3kpl ja ajetaan juhannuksen viettoon Kuusamoon. Toivon, että reissusta tulee hyvä, vaikka säätiedotukset eivät hyvää lupaakaan.

Uusperhekuviot eivät ole koskaan yksinkertaisia. Vaikka tyttäret takapenkillä ovat hyvinkin samanikäisiä ja samanpituisia, ovat he kuitenkin kaikki ihan erityyppisiä ja se tuo omat haasteensa matkaohjelman suunnittelussa. Tarkoitushan on, että kaikilla on mukavaa. Tässä meidän monimuotoisessa perheessämme on se hyvä puoli, että jokainen haluaa sopeutua näihin olosuhteisiin. Muualta tuleville tytöille on aina raskasta lähteä pois ja jättää isä tänne. Täällä olevilla on aina sopeutumista siihen, että talo täyttyy aika ajoin nuorilla ihmisillä eri kokoonpanoissa, pojilla ja tytöillä. Kuka viettää minkäkin pyhän missäkin ja kenenkä seurassa.

Siitä olen iloinen, että nämä nuoret löytävät tiensä meille ja tulevat ilmeisen mielellään. Kaikille ovat muuttuneet tilanteet uusia ja outoja, mutta aika tekee siihenkin omaa työtään. Juhannuksen juhlinta on tällä porukalla vasta alkutaipaleella, niinkuin joulun ja pääsiäisen, vapun ja uudenvuoden. Mutta ensi vuonna meillä on tästäkin jo yhteisiä muistoja ja voidaan sanoa yhä useammin: muistatko silloin kun…

ruusunnuppu

Blogikirjoittaja lähtee nyt juhannuslomalle ja palaa hoodseille pyhien jälkeen.

Viettäkää tekin ihanat juhlat, olitte sitten missä kokoonpanossa hyvänsä. Kaikkeen voi sopeutua kunhan rohkeasti astuu askelen uuteen.

Eikä vanhoja muistojakaan tarvitse haudata.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

hei hei, mitä kuuluu?!

enkelin-siivetMinulla oli aikoinaan iäkäs ystävä, jonka nimi oli Hanna. Hänellä oli usein tappana soittaa minulle illalla juuri kymmenen aikaan ja jutella pitkän tovin kaikenlaisista tapahtumista. Ystävyytemme eteni vuosien mittaan siihen pisteeseen, että enää ei tarvinnuta kaunistella asioita. Kun eräänäkin iltana Hanna soitti ja minä kysyin, että mitä kuuluu, Hanna, hän vastasi, että eikö tuohon kysymykseen yleensä pruukata vastata että kiitos hyvää. Minä totesin Hannalle, että ei pruukata, sillä minua kiinnostaa ihan oikeasti mitä sinulle kuuluu. Ja niin Hanna alkoi jakaa kipeitäkin asioitaan.

Miksi niin usein tulee vastatuksi vain että kiitos, hyvää kuluu, ihan hyvää? Tiedän kyllä, että sitä ei kaikille ihmisille halua eikä jaksa koko elämäänsä avata, eikä tarvitsekaan. Ja kun on oikein vaikeaa, ei uskalla tunnustaa sitä aina edes omalle itselleen. Ääneen asioiden sanominen kun saattaa olla suora tunnustus asioiden todellisesta laidasta. Entäpä jos sinä kuitenkin kysyisit toiselta tänään että mitä kuuluu? Mitä saisit vastaukseksi?

Kiitos kysymästä, rahat on ihan loppu, enkä tiedä millä ilveellä maksan ensi kuun vakuutusmaksun tai autonkorjauksen. Palkka ei riitä eikä tukia saa kuin nälkärajalla elävät.

Minä olen juuri joutunut työttömäksi, enkä jaksa ajatella, että enää tässä iässä voisin kouluttautua uuteen alaan. Työllistyminen on aika mahdotonta kun saman alan työttömiä työnhakijoita on jonoksi asti.

Kun nyt kysyit, niin voin kertoa, että olen oikeastaan aika yksinäinen. Opiskeluaikaiset ystävät ovat kaikki menneet naimisiin ja muuttaneet kuka minnekin enkä ole jaksanut ruveta etsimään uusia ystäviä, eikä täältä kotoa kukaan ole tullut minua hakemaan.

Olisitko valimistautunut saamaan tällaisia vastauksia? Ne saattavat tuntua ensin ylivoimaisilta, mutta saattaisivat antaa tilaa aidolle ja oikealle jakamiselle yleisen liirumlaarumin tieltä.

Ystäväni Hanna on päässyt jo taivaan kotiin. Hän tietää siis elämästä enemmän kuin minä. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia ja näkee kulmankin taakse. Ja hän saa olla yhdessä niiden enkelien kanssa, joita hän aina toisten matkaan toivotti. Hanna nimittäin toivotti jokaikisen puhelun päätteeksi: ”Ja paljon niitä valkoisia enkeleitä!”

Ja kysytään ihmeessä toisiltamme mitä kuuluu. Kaiken uhallakin. Vastuu on sillä, joka vastaa. 😀

 

enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

muuttuva status

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Tietämättömyyden sietäminen

lumpeet järvelläAlusta asti yksi niitä eniten häpeää tuottavia asioita on ollut se kysymys: kuinka moni tiesi että minua petettiin ja nauroi minulle takanapäin?

Kun kyselin exältä tätä asiaa, hän nauroi minulle ja sanoi että ei kukaan. Minä en pysty uskomaan tähän. On kuitenkin kysymys ihmisistä, jotka koko ajan kulkevat paitsi omissa, myös yhteisissä työmenoissa ja heillä oli näitä yhteisiä työmenoja todella paljon. Rakastunut ihminen ei pysty pitämään sisällään tunnettaan niin etteivätkö ympärillä olevat ihmiset huomaisi asiaa. Eli: kuinka moni tiesi?

Muistan kuinka minua hävetti liikkua kaupungilla kun tunsin selässäni katseita, jotka eivät olleet todellisia. Kuulin mielessäni ihmisten puheita: tuossa tuokin raukka menee. Yksinkertainen kun ei ole  aikaisemmin tajunnut mitään. Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä. Varmasti tuossa naisessa on jotain vikaa kun hänen miehensä on noin tehnyt. Joutunut hakemaan lämpöä ja rakkautta muualta kun ei kotoa saanut. Ei tuollainen mitättömän näköinen nainen ole ansainnut tuollaista komistusta muutenkaan. Hyvä vaan oli kun mies jätti tuollaisen ja otti itselleen todellisen edustusnaisen.

Nämä ajatukset kummittelivat pitkään mielessäni. Ja minua hävetti. Ja minua suututti se, että minua hävetti eikä miestä. Hän ei osannut asiaa hävetä. Minä häpesin eniten itseäni. Minussa oli leima: torso, huono vaimo, poistettu käytöstä. Mies vielä kertoi kuinka kyllä hänelle aina löytyy kannustajia ja olalle taputtelijoita, sillä miehille yleensä niitä tulee tällaisessa tapauksessa. Ja minä häpesin lisää.

Paraneminen alkoi pikkuhiljaa. Aloin huomata kuinka minusta ei tullutkaan epäonnistujaa. Osasin edelleen työni, hoidin kotini, laitoin itseäni samalla tavalla kuin ennenkin. Opin jopa vähän kerrallaan sietämään tietämättömyyttäni. Ja ennen pitkää sain huomata olevani myös viehättävä ja haluttu. Paranin haava kerrallaan. Mutta arvet ovat jääneet.

Jokainen leikkaus jättää jälkeensä arpia, jotka kyllä vaalenevat vuosien saatossa mutta jälki niistä jää, vaikka himmeäkin. Jotkut korjaavat niitä laserilla, mutta se on keinotekoista. Minä haluan, että minun arpeni muistuttavat minua kokemuksistani, asioista jotka olen selättänyt ja joiden päälle olen kivunnut yksin ja toisten avulla.

En halua sääliviä katseita. En halua arvostelevia katseita. en halua katseita, jotka arvottavat minut exän mukaan. Haluan katseita, jotka näkevät minut. Vain minut ja eletyn elämäni. Ja arpeni.

Kyllästymisen sielunmaisemaa

verbi, kyllästyn, kyllästyi, kyllästyttiin

kyllästyä: saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin, väsyä, ikävystyä, pitkästyä, tympääntyä, tympeytyä, työlästyä johonkin. esim. Kyllästyä baariruokaan. Jonotti lippua kyllästymiseen asti. Elämään kyllästynyt.

Tämän selityksen löysin nykysuomen sanakirjasta sanalle kyllästyä. Avioeroon liittyy jossain määrin kyllästyminen, sillä eihän mistään mielenkiintoisesta halua eroon. Ja kun kerran on näin, johtaa se automaattisesti kysymykseen: mihin minussa kyllästyttiin? Koska en ole saanut asianomaiselta vastausta tähän kysymykseen, joudun itse analysoimaan asiaa suurella puskapsykologivarmuudella.

1. saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin. Voiko toisesta ihmisestä saada tarpeekseen? Ehkä, jos on hankala, vaikea tai muuten päsmäri. Silloin ymmärrän kyllikseen saamisen. En tunnusta, tuomio: syytön! Jatkan analyysiä.

2. väsyä, ikävystyä. Uskon kyllä, että minuun voi väsyä. En ole helppo ihminen ongelmineni. Jotta minua jaksaisi, täytyy sietää tunnekuohuja ja tunteenilmaisuja. Ja niihin voi väsyä kyllä. Mutta en vain voi mitään sille, että kaikki aina oikeasti tuntuu joltakin. Käytän harvoin jos koskaan sanaa ihan sama. Ja sitten ehkä huonoin asia minussa on se, että olen niin kovin arkipäiväinen. Minulle riittää tavallinen elämä, en tarvitse hohtoa ja meininkiä. Tykkään olla kotona, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, sisustaa ja olla vaan. Ja siihen voi toinen todellakin väsyä ja ikävystyä, jos omaa ihan toiset intressit. Joten: myönnän, syyllinen! Mutta jatkan edelleen analyysiä.

3. pitkästyä, tympääntyä. Olenko siis tylsä? Kerronko pitkästyttäviä ja tylsiä juttuja? Pukeudunko värittömästi ja mitäänsanomattomasti? Olenko huono seuranpitäjä? Tähän en osaa uskoa, jos olen ihan rehellinen. Tunnen paljon pitkästyttävämpiäkin ihmisiä joiden avioliitot ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, eivätkä heidän miehensä ole juosseet muiden helmojen perässä. Olen siis syytön!

Ehkä mies kyllästyi, väsyi, ikävystyi kaikkeen yhteensä. Paitsi minuun ja tavallisuuteeni, myös itseensä minun kanssani. Jospa hän kyllästyikin juuri siihen, millaiseksi itse oli tullut meidän yhteiselomme aikana ja näki valoa tunnelin päässä tässä toisessa ihmisessä ja erilaisessa yhtälössä.

Tekee kipeää pohtia tätä. Olenko siis olosuhteiden uhri? Mihin asioihin olisin itse voinut vaikuttaa? Mitkä asiat olivat minulle niin tärkeitä, että en halunnut muutosta? Ei ero ole yhden ihmisen syy, ei edes sen toisen naisen (vaikka niin pitkään itselleni uskottelin). Mutta sen haluaisin uskoa, että olen tehnyt parhaani siinä elämässä mitä olen elänyt.

Vaate, johon kyllästyy, heitetään pois tai annetaan jollekin toiselle. Ruoka, johon kyllästyy, vaihdetaan uuteen mielenkiintoisemman makuiseen. Ihminen, johon kyllästyy, hylätään. Mutta aine ei katoa olemattomiin, eikä ihminen lakkaa elämästä kyllästymisen seurauksena. Muuttuneena, ehkä. Toisaalta hauraampana, toisaalta vahvempana.

a

 

Nuku, nuku, nurmilintu

Kun olin lapsi, menin usein päiväunille nukkumaan mummun selän taakse. Mummun hengitys oli tasaisen rauhallista ja siihen oli hyvä itsekin nukahtaa. Tai hiljaisen pehmeään kuorsaamiseen. Turvallinen paikka pienelle tytölle. Muistan päiväpeiton värin ja kuosin. Herätessä oli virkeä olo.

Nuorena oli tärkeää että sai nukkua yksin. Juuri siinä asennossa missä halusi. Vaikka jaoin huoneeni sisaren kanssa (niin kauan kuin hän oli kotona), oli meillä vähän eri nukkumisrytmi. Minä valvoin usein pitempään, vaikka olin nuorempi. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin tulevaisuudesta jossain kaukana.

Toisen kanssa nukkumiseen oli sitten vaikeaa tottua. Ja vähän hämmentävää. Onko pakko mennä nukkumaan yhtäaikaa vai voiko pitää oman unirytminsä? Häiriintyykö sitä toisen nukkumisäänistä? Haluanko oman peiton? Monia kysymyksiä, jotka ajan myötä saivat vastauksensa. Ja eri aikoina toimi eri tavoin. Joskus sitä halusi nukkumaan yhtäaikaa, joskus taas oli pakko hakemalla hakea tekemistä, että toinen olisi varmasti nukahtanut ennen minua.

Lasten tullessa oppi uuteen nukkumiseen ja nukkumattomuuteen. Toisen tarpeet menivät varmasti omien ohi. Kun pieni lapsi nukahtaa syliin ja luottaa ehdoitta siihen, että sinä pidät hänestä huolta, tuntuu elämä todellakin elämisen arvoiselta. Toiset lapset nukahtivat mielellään viereen, toiset halusivat alusta asti oman reviirin. Niin se vain on.

Tänä päivänä on onnellinen kun ylipäätään saa nukkua ja pystyy nukkumaan enemmän kuin 5 tuntia yössä. Olosuhteisiin reagoi herkemmin. Ja keskellä yötä herättyään miettii helposti eriasteisia huolia ja murheita. Yöllä nekin tuntuvat kasvavan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Silloin auttaa kun nousee hetkeksi ylös ja tekee ihan muita asioita. Ja ennen pitkää kömpii takaisin sänkyyn. Silloin toisen läheisyys on lahja, eikä itsestäänselvyys. Saa jälleen kuunnella toisen tasaista hengitystä, kaivautua lähemmäksi ja antaa unen tulla. Tällä kertaa syvempänä ja levollisempana.

Äitienpäivän jatkot

peikonlehti-ja-sydän

Äitienpäivän aamu on ollut leppoisa. Nukuttiin pitkään kun koko porukalla katsottiin viime yön euroviisut loppuun asti. Mukavia lapsia minulla. Ja rakkaita. Olen etuoikeutettu, tiedän sen.

Lapsena juostiin sisaren kanssa äitienpäiväaamuna paljain jaloin ( eka kerta joka kevät) pihan poikki hakemaan valkovuokkokukkakimput paitsi äidille myös mummulle. ja he olivat iloisia. Varsinkin mummu. Halasi pehmeästi ja kiitti. Hän on ollut minun elämässäni se äiti-esikuva. Kovia kokenut, mutta ei yhtään katkera. Iloitsi iloitsevien kanssa ja itki itkevien kanssa. Käski katsoa eteenpäin ja yrittää uudelleen.

Kun mummu kuoli, koko koti tuntui tyhjältä, eikä enää kodilta. Se muuttui äidin ja isän asunnoksi. Henki puuttui. Mummu kävi aina heiluttamassa ulkona kun lähdin viikonloppuvierailulta. Sitten tuli maailman paskin sairaus: syöpä ja mummun piti taistella vielä viimeisetkin vuotensa. Siitä olen vihainen Jumalalle. Tiesin, koska oli viimeinen kerta kun mummu tuli heiluttamaan ulos. Tiesin sen sisimmässäni. Tiesin kun mummu tuli rappusille saattamaan viimeisen kerran. ja tiesin, kun häntä ei enää voinut pyytää ulos saattamaan.

Viimeinen hyvästi tapahtui kun mummu makasi paareilla odottaen ambulanssin lähtöä. Hän otti minua kädestä, hymyili, ja sanoi: sinä olet, Ainoleena, hyvä tyttö. Ne sanat ovat lohduttaneet minua kaiken keskellä ja tuoneet uskoa siihen, että toisten ihmisten sanat ja teot eivät näe sitä minää joka oikeasti olen. Mummu sanoi, että olen hyvä tyttö ja hän tunsi minut ihan kaikkineni.

oviMinulla on mummua ikävä, vaikka hän kuoli 28.12. 1985. Viattomien lasten päivänä. Hän ei ehtinyt nähdä minun lapsiani, vanhimmaiseni syntyi heinäkuussa 1987. Hän ei voinut olla tukenani vaikeimmissa vaiheissani. Mutta uskon siihen, että voimme vielä viettää hänen kanssaan taivaassa melkoiset äitienpäivän jatkot. Esittelen hänelle ihanat lapseni ja voimme nauraa ja iloita yhdessä. Ihan niinkuin teimme silloin kun sain olla itsekin lapsi.

rakkaus on väkevämpi kuolemaa <3

Musiikin voima

Eroprosessin yhteydessä kiinnitin erityisesti huomiota musiikin voimaan ja erityisesti laulujen sanoituksiin. Ennen täysin yhdentekevät jollotukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Muistan kerrankin, kun energiatyhjiötä täyttäessäni kuntosalilla aloin kuunnella taustalla soivaa biisiä. Anna puu lauloi säännöistä rakkaudelle. En ollut ennen tajunnut millainen syrjähypyn riemuylistys se kappale on. Emme saa paljastaa asioita kotona rakkaillemme. Niinpä. Minua alkoi kuvottaa ja sain melkein paniikkikohtauksen kesken juoksumattotreeniä.

Niihin aikoihin, kun muutin tyttären kanssa pikku kaksioomme, soi radiossa paljon Haloo Helsingin Vapaus käteen jää. Kun tultiin kohtaan missä lauletaan:” Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. Ei muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itket kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan.
On paljon tasoja vielä meidän edessä. Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä. Tää kaikki ei oo meidän käsissä. Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton, mutta lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.”pistin radion täysille ja lauloin mukana. Jälkeenpäin olo oli aina vähän voimaantuneempi ja parempi.

Viime syksynä aloitin vanhan harrastuksen uudelleen. Liityin oopperakuoroon. Aloitin varovasti alttostemmalla Brahmsin Requiemissä. Kaunis teos. Musiikki täytti minut kokonaan ja sain iloita siitä, että minusta lähtee taas ääni. Kevätpuolella pääsin sopraanoon ja opettelin taas laulamaan korkealta. On uskomaton tunne, kun uskaltaa ottaa korkean sävelen. Avata suu kitalakeen asti ja antaa tulla. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen oli kuin suussani olisi ollut liian iso omena, kokonaisena. Mutta tämä vahvistaa paitsi ruumistani, myös sieluani ja mieltäni. Minä pystyn vielä johonkin. Minä kelpaan ja saan aika ajoin jopa kaunista jälkeä.

Välillä tulee aikoja kun joku kappale saa kyynelet silmiini. Muistot ovat liian kokonaisvaltaisia. Silloin voi antaa tunteen tulla, pitää sen laulun ajan läsnä, tutkia sitä turvallisesti ja sitten viimeisten tahtien tullessa luovuttaa muistot musiikin mukana kaikkivaltiuden hoidettavaksi. Pyyhkiä kasvot puhtaalla nenäliinalla ja lähteä uuteen alkuun, kerta toisensa jälkeen.

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.

Elämäni miehiä, osa 2

Tämä osa on ehkä kaikkein vaikein, sillä en tiedä mikä meihin meni. Elämäni suuri rakkaus, en voi kieltää sitä, enkä haluakaan. Kukaan ei mene naimisiin erotakseen tai epäonnistuakseen. Me yritettiin oikeasti. Tai minä ainakin yritin. Ihannepari, sanoivat ihmiset. Toisilleen luodut, sanoivat ystävät ja itkivät, kun kuulivat uutisen.

Kun päätimme erota, elimme kuukauden symbioottisessa suhteessa ja puhuimme asiasta yötäpäivää. Ja väsyimme paitsi teemaan myös itseemme ja toinen toisiimme. Jos en olisi saanut asuntoa niinkin nopeasti, olisimme varmaan olleet konkreettisesti toistemme kurkuissa kiinni. Niin raivokkaasti teimme eroa. Kun viime töiksemme teimme matkan anoppilaan, meitä seuranneet ihmiset olisivat luulleet, että tuossa kaksi rakastunutta ihmistä kulkee Rauman katuja käsi kädessä. Totuus oli, että jätimme jäähyväisiä yhteiselle elämällemme siinä ympäristössä missä olimme olleet kaikkein onnellisimpia. Suosittelen tätä kaikille eroaville pareille: menkää sinne mistä teillä on hyvät muistot, itkekää yhdessä ja haudatkaa menneet. Viimeiseksi mentiin  yhdessä Reetun keikalle ja laulettiin karaokea. Tai minä lauloin ja exä istui pöydässä, joi,itki ja kuunteli.

Ero oli väistämätön, olihan kysymyksessä toisen naisen väliintulo ja uuden elämän etsimistarve. Ja minä olin hukassa omassa itsessäni. Mitä minulle nyt tapahtuu? Olenko tuomittu deittailemaan yhdentekeviä ihmisiä? Minusta ei olisi siihen, baarien lihatiskille, ja yksin en haluaisi lopunelämääni viettää. Olin pihalla ja surullinen ja vihainen ja väsynyt ja pettynyt ja kuollut. Minä siis lähdin ja kuolin. Jotta sain vetää elämän henkeä uudelleen sisääni. Sillä hengittämättä ei vaan voi olla. Rakkaus odotti kulman takana, vaikka kaikki merkit olivat sitä asiaa vastaan, eikä kukaan pystynyt sitä uskomaan.

Avasin tietokoneen ja menin sinne, missä on ihmisiä, ehkä joku minuakin varten. 😀

 

Elämänilon hukkaaminen on valitettavan helppoa

Minua sanottiin lapsena aina sunnuntailapseksi, sillä synnyin sunnuntaina. Elämänvaiheeni saivat minut kuitenkin epäilemään asiaa kunnes tajusin, että olen syntynyt tuomiosunnuntaina. Se selittääkin sitten jo jotain. Eli ihan ei ole mennyt niinkuin toivoa sopii., mutta asioihin olen pyrkinyt suhtautumaan sangviinisen luottavaisesti. Tuulta päin ja parempaa odotellessa- asenteella. Aina se ei vaan ole ollutkaan yhtä helppoa ja tilanteiden kasaantuessa yhä vaikeampaa.Viimeisimpiä koetinkiviä oli juuri tuo avioero ja se miten kovasti minusta haluttiin eroon.

Ensin tuli kipu. Se oli oikeasti möykky rintalastan kohdalla, joka ei häipynyt yölläkään. Tai tuntui siltä, että juuri yöllä se suureni niin, että vaikeutti pallean työskentelyä ja sitä kautta hengittämistä. Piti huokailla, jotta keuhkot olisivat saaneet tarvitsemansa määrän happea. Nyt ymmärrän kovia kokeneiden vanhojen naisten huokailun ja ääneen voivottelun, sillä se oikeasti auttaa pahimman yli. Tai sitten puhaltelu. Kuulostin ja näytin varmaan valaalta kuivalla maalla. Ei mairittelevaa, believe me!

Sitten tuli pahoinvointi. Aloin oksennella, enkä saanut syödyksi kuin ihan pakolla. Tuohon aikaan tyttärelläni oli anorektisia taipumuksia ja omien kokemusteni kautta tajusin, että ihmiselle, jolla on sisällään helvetin huono olo, on aivan turha sanoa, että syö syö. Kyllä jokainen tietää, että syöminen on tärkeää, mutta kun ei vaan pysty. Tämä oli minulle ihan eduksikin, sillä laihduin prosessissa parissa kuukaudessa 12 kiloa, josta exmies tuntui olevan jopa pahoillaan. Hän sanoikin minulle, että harmi kun nyt sitten…

Seuraava asia oli voimattomuus. Jaksoin vain vähän kerrallaan ja uupumus iski pienestäkin voimien ponnistamisesta. Tämä oli muuttamisen suhteen todella haitallista, sillä jaksoin pakata tavaroitani aina vaan vähän kerrallaan, enkä välittänyt siitä mitä pakkakasin tai jätin pakkaamatta. Jälkeeni jäi asioita, joista olisin ehkä vähän sinnikkäämminkin voinut pitää puoliani, mutta kun ne eivät tuolloin keskellä kaikkea tuntuneet merkittäviltä. Pieniä asioita kaiken muun rinnalla.

Kaikkein haitallisin ja pitkävaikutteisin asia on ollut kuitenkin ajatus siitä, että minulle tehtiin niin rumasti. Että minulla ei ollut mitään arvoa. Että minulle piti tehdä niin rumasti kun en muuten tajunnut lähteä ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen ja hienoon elämään. Entäpä minun elämäni? Ei kukaan kysynyt minulta mitä minä haluan. Minulle ei annettu mitään mahdollisuutta. Ei mahdollisuutta muuttaa tai korjata asioita jotka olivat huonosti. Minusta vaan piti päästä eroon. olin torso, huono, epäonnistunut, ruma, lihava, epäkelpo, vanhentunut. Minut poistettiin käytöstä punaisella aleleimalla. Vaikka nykyään pystyn näkemään itseni jo vähän paremmassa valossa, tarraleiman liimapinta on edelleen näkyvissä, vaikka olen sen punaisen pintakerroksen jo saanut hinkattua pois. Sitkeässä on, but I´m working on it.

Vaikeissa elämäntilanteissa olen aina alkanut yksinkertaistaa elämää. Esimerkiksi: aamulla töihin lähtiessä, jos aurinko paistaa, pysähdyn hetkeksi kasvot valoon päin, suljen silmäni ja iloitsen vaikka siitä, että olen olemassa. Sittenkin, pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet rakkaat ihmiset. Vanhin poikani tuli Turusta asti muuttamaan äitiä ja pikkusiskoa, kun tarvittiin kahta vahvaa hauista ja tasoittavaa mentaliteettia. Kiitos siitä! Tytär on ollut olemassa ja hänen tukemisensa on auttanut minua unohtamaan omat huoleni aina hetkeksi. Kiitos siitä! Muuta pojat ovat antaneet äidille tilaa, eivätkä ole vahvistaneet pahoinvointiani jatkuvalla jauhamisella. Kiitos siitä! Ja sitten on tämä ihanan lämmin uusi ihminen: mies. Välillä tuntuu, että hänessä on yksi suuri sydän, joka ymmärtää ja rakastaa. Ihme (sillä uskon, että niitäkin vielä tapahtuu). Kiitos siitä!

 

Maailman tärkeimmät ihmiset

Sain tänään olla tyttäreni ysiluokan tanssiaisissa avecina. Katselin ennen lähtöä vanhoja valokuvia. Vielä vuosi sitten niiden katseleminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nyt saatoin muistella tunnelmia ja muistin jopa sanoja mitä kuvien ottamisen aikaan sanottiin. Tytär oli pienenä ihan kiiltokuvaenkelin näköinen kiharine hiuksineen ja pyöreine poskineen. Tänään hän sonnustautui mustaan kiireestä kantapäähän ja meikkasi silmänsä todella kauniisti. Vahva tyttö, tulee äitiinsä, sanoo moni. Maailman tärkein ihminen minulle nyt ja aina. Meidän kahden välillä ei ole mitään liirumlaarumia. Ja se tekee joskus kipeää, sillä toiselle ei vaan osaa eikä voi puhua puolitotuuksia. Mutta kun sanon hänelle että rakastan, hän tietää, että se on varmasti, oikeasti totta.

Minä olen harvoin tuntenut olevani se maailman tärkein. Äitini hylkäsi minut, koska olin liian rehellinen, enkä hyväksynyt asioita, joita ei pitänytkään hyväksyä. Se oli liikaa. Kuitenkaan en osaa ajatella, että olisin mitäänsanomaton tai turha. Marttyyriksi en rupea, enkä tahdo. Se, mikä ei tapa, se todellakin hajottaa, mutta onneksi ei ole kokonaan rikkonut.

Jokainen tarvitsee itselleen ne maailman tärkeimmät ihmiset. Yhä useammalle ne ovat tutkimuksien mukaan nykyään viranomaisia. Minun tärkeimmät ihmiseni ovat kaikki jollakin tavalla rikki. Olen nimennyt kotini Särkyneiden Majataloksi. Nykyään sinne saa tulla kuka haluaa, mutta toivon, että tulija on aito. Kun muutin tähän kotiin helmikuussa 2014, löysin paikallisesta rautakaupasta sisustustarran, jossa lukee: Bless this Home and all who enter. Halusin sen ulko-oven yläpuolelle. Toivon, että itse Hyvyyden Voima siunaa jokaisen kulkijan, joka siitä ovesta tulee ja menee- myös minut itseni. Ja ne maailman tärkeimmät ihmiseni.