kaikki elämäni rakkausvarannot

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! 😀

 

 

Kenelle lupaan ja mitä

verhokangasUusi vuosi on alkanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta astua uuteen, ihan kuin astuisi ensimmäistä kertaa puhtaalle, neitseelliselle lumihangelle tehden ne ainoat jäljet, jotka erottuvat. Seuraavat hukkuvat jo jälkien paljouteen. Ja ne ovat vain edellisten toistoa. ensimmäiset askelet, ensimmäiset jäljet, ensimmäinen hengenveto, niillä on merkitystä.

Tänä vuonna olin vuoden vaihtuessa tanssilattialla mieheni käsivarsilla ja katsoin ikkunasta, kuinka ensimmäinen, suuri valkoinen ilotulituspallo kohosi taivaalle. Sen jälkeen tulevia oli paljon, mutta muistan selvästi vain sen ensimmäisen.

En luvannut mitään. En itselleni enkä toiselle. Olin vain siinä hetkessä ja mieli avoimena kaikelle sille, mitä on tulossa. En elänyt menneessä, enkä tulevassa, vaan juuri vain siinä yhdessä hetkessä. Lupauksissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Tärkeää on muistaa elää nyt.

Tänään itkin vähän. Itkin, koska uskalsin rakastaa. Rakastaminen on vaarallista ja pelottavaa. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Ja jälleen huomasin eläväni jotain muuta hetkeä kuin sitä, mikä on käsillä. Minä saan rakastaa juuri nyt, enkä juuri nyt ole menettämässä mitään. Miksi siis pelkään ja itken jotain mörköä tulevaisuudessa? Pelkään ja itken,koska ihminen haluaa lupauksia. Lupauksia siitä, että kaikki menee hyvin. Lupauksia siitä, että toinen ei jätä, eikä kuole. Lupauksia onnesta ja autuudesta. Vaikka ei ihminen sellaisia lupauksia voi antaa.

Ihminen ei voi luvata sellaista, mistä ei ole lopullisesti vastuussa.

Silti minä haluaisin, että minulle luvataan. Rakkautta ja onnea ja menestystä ja iloa.

niin minä sinulle kuulun

vihkisormuksetMeillä oli viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Aloitin taas alusta näiden vuosipäivien laskemisen. Mietin etukäteen, ja vähän pelkäsinkin, onko siinä enää mitään hohtoa. Tuntuuko enää miltään viettää jälleen kerran ensimmäistä hääpäivää? Tiedän, että moni fundamentalisti naurahtaa ja sanoo, että vain ensimmäisellä kerralla pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta voin kertoa heille kaikille, että kyllä tällä päivällä oli minulle merkitystä. minä halusin juhlia ja viettää sitä ja sanoa miehelleni, että vaikka et olekaan ensimmäinen mieheni, olet minulle se merkittävin, tässä ja nyt. Sinä olet.

Muistan hyvin niitä tunteita mitä vihkipäivääni liittyi. Paljon rakkautta ja jopa tyttömäistä riemua kampaajalle mennessäni. Valmistelut tehtiin itse, myös ruuat. Valmistin ilolla jopa oman hääkimppuni, josta tuli kaunis ja valkoinen. Halusin pukeutua valkoiseen. Teemaväri, sanoi mieheni. Ja jopa tunsin itseni ihan oikeaksi morsiameksi.

Rahaa oli vähän, ei ollut suuria timantteja, eikä merkkivaatteita. Mutta oli uusi mekko ja huivi, hopeahilekengät ja kaksi hopeista vihkisormusta itsetuunaamassa rasiassa. Ja mikä tärkeintä: vierelläni alttarilla seisoi juuri sellainen mies, jota pystyisin rakastamaan koko loppuikäni. Vaikka kuka sanoisi mitä. Ja vaikka kuka arvostelisi ja nyrpistelisi.

Vuosi on mennyt ja tunne toisesta on syventynyt ja kasvanut. Ensimmäinen hääpäiväkin on jo takana. Ja sitä juhlittiin. Pikkuisen ja sopivasti. Rahaa ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Mutta rakkautta on jopa enemmän kuin silloin.

Sinä teet minulle hyvää <3

lyhtySinä tulit minun elämääni silloin kun olin hukassa ja rikki.

Minä olin monimutkainen ja kielsin sinua tulemasta lähemmäs.

Et uskonut.

Tulit viereeni ja kannoit silloin kun en itse jaksanut kävellä, enkä edes seisoa.

Pidit kädestä silloinkin kun vain itkin ja tärisin.

Opetit minut luottamaan ja katsomaan uusia mahdollisuuksia.

Veit minut hiljaisuuteen ja rauhaan.

Sinä teit minulle pesän, jossa olin turvassa.

Sinä teet niin edellen. Sinä teet minulle hyvää.

Kiitos!

Riidankylväjä vai sovinnonrakentaja

rakkausEilen tunsin olevani oikea riidankylväjä. Kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle aamusta alkaen. Nostin esille aiheita, jotka normitilassa eivät olisi olleet yhtään haitallisia, mutta juuri tuossa mielentilassa aikaansaivat pahaa mieltä ja tappiomielialaa. Itkin ja puhisin ja pahoitin mieltäni. Ja toisen. En olisi saanut enkä halunnut. Oikeasti, käsi sydämellä.

Tuollainen riidan kylväminen on kuin lumipallo. Kun kerran aloittaa, ei jotenkin vaan saa aihetta katkeamaan ja sitä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes tulee paha maku suuhun ja itsekin tuntee itsensä ihan luuseriksi. Ja sitten kaduttaa. Kovasti. Oikeasti, käsi sydämellä.

Enkä varmaan osannut illalla edes pyytää anteeksi. Tein kyllä semmoisia pieniä sovinnon elkeitä. Katsoin silmiin, hymyilinkin. Annoin suukon ja toisen. Mutta jotenkin vaan se anteeksipyyntö ei tullut ulos suusta. Ja sitten nukuin vielä huonosti kaupantekijäisiksi, kiitokseksi itselleni huonosti suoritetusta päivästä. Onneksi toinen tuntui vierellä nukkuvan ihan hyvin.

Luulisi, että tähän ikään ja elämänkokemukseen asti olisi jo oppinut laittamaan asioita vaakakuppiin ja mittaamaan sitä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Esimerkiksi: kannattaako alkaa nassuttaa pienistä asioista, kun vaakakupin toisella puolella on paljon hyvää ja kaunista? Voin sanoa, että ei kannata. Kurja fiilis. Huonosti nukuttu yö. Morkkis ja henkinen krapula.

Voi, kun osaisin olla semmoinen sovinnonrakentaja. Ihminen, jonka lähellä olisi hyvä olla ja joka osaa punnita oikein asioita ja tärkeyksiä. Aina en vaan osaa, enkä jaksa, enkä edes tahdo. Olen siis ihminen, enkä pyhimys. Mutta toivottavasti edes vähän enemmän rakkauden rakentaja.

 

Rakkauden arvoinen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Rakkaus on pitkämielinen, mutta ei nössö.

huopasydänMonta kertaa ajatellaan, että jos rakastaa, ei voi tehdä mitään muuta kuin toisen mieliksi. Bullshit!! Rakkaus voi olla syviä tunteita, toisen hyvää ajattelevaa, toisen ilosta nauttivaa, mutta se ei koskaan ole nössö.

Rakkaus on laaja käsite. Siihen kuuluu toisen ymmärtäminen tai ainakin siihen pyrkiminen. Kun rakastan, toivon pystyväni ymmärtämään sen mikä on toiselle hyväksi, mikä edistää hänen etuaan ja hyväänsä. Rakkaus ei ole pelkkää joojoota, vaikka useimmiten se olisi se helpoin ja vaivattomin tie- lyhyellä tähtäimellä.

Ja entäpä sitten kun tulee kysymykseen kuuluisat valkoiset valheet? Kuinka helppoa on sanoa nopeasti asianlaatuja lieventäviä valkoisia epätotuuksia, jotta toiselle ei tulisi paha mieli. Mutta entä sitten kun asiat mutkistuvat ja suurenevat, olisiko ollut helpompaa puuttua asioihin heti, eikä sitten vasta? Kuka ottaa vastuun siitä, koska voi valehdella vähän tai pistää päänsä pensaaseen epämiellyttävien asioiden tullessa? Olisiko  kuitenkin parempi, että asiat tuodaan valoon juuri sellaisina kuin ne ovat, sillä hetkellä kun ne ovat aktiivisia?

Olen miettinyt paljon valehtelemista suhteessa totuudessa pysymiseen. Huomaan olevani erityisen herkillä tässä asiassa. Koska minua on petetty useammassa asiassa, en siedä sitäkään vähää epärehellisyyttä kuin aiemmin. Asiat pitää tuoda esiin sellaisina kuin ne ovat, vaikka ne olisivat kuinka kamalia tahansa. Tieto lisää tuskaa, mutta vain hetkeksi. Lopulta tieto tuo vapautuksen, eikä täydy kieriä kummallisuuksissa ja epätietoisuuksissa. Epätietoisuus tuo lisää jossittelua ja miksittelyä, eikä edistä yhtään mitään. Ei ainakaan mitään hyvää.

love-is-allRakkaus ei sano vain kyllä, vaan se sanoo myös ei. Koska rakkaus ei etsi omaansa, joutuu se aina välillä unohtamaan oman mukavuutensa ja harmittomuudenhalunsa ja ottamaan lujastikin kantaa kipeisiin kysymyksiin. Lastenkasvatuksessakaan ei aina voi vain myötäillä ja sulkea silmänsä, vaan on puututtava, sanottava ja rakastettava teoissa ja totuudessa.

 

Olen tullut yhä vahvemmin siihen tulokseen, että rakkaus on pitkämielinen. Se on anteeksiantava ja lempeä. Rakkaus ei etsi omaansa eikä käyttäydy sopimattomasti. Eikä se ole nössö.

Ja onneksi, minä osaan ja uskallan vielä rakastaa, sittenkin.

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

Avaa siivet ja lennä!

Rakas lapseni

Kun sinä synnyit, olin sinusta hyvin onnellinen. Näytit itseltäsi jo heti ensi hetkestä. Ja kun sinä katsoit minua ensimmäisen kerran, sinä teit samalla minut, äitisi. Ilman sinua en olisi äiti ja ilman sinua en tuntisi elämää näin syvästi kuin nyt tunnen.

Usein minusta tuntuu siltä kuin en olisi osannut olla tarpeeksi. Jouduin viemään sinut päivähoitoon sillä minulla ei ollut varaa olla kotona sinua hoitamassa. Koen siitä huonoa omaatuntoa, mutta samalla toivon, että olet saanut sitä kautta elämäneväitä sosiaalisuuteen ja toisten ihmisten hyväksymiseen. En myöskään ole osannut olla tarpeeksi huomaavainen ja kärsivällinen. Suutuin helposti ja väsyin liian nopeasti. Olisit ansainnut enemmän. Pyydän anteeksi.

Kun nyt katselen sinua, poikani ja tyttäreni, tunnen syvää rakkautta sinua kohtaan. Haluaisin sinulle pelkkää hyvää, sitä kaikkein parasta tässä maailmassa. Joskus toivon sitä sinulle niin kovasti, että haluaisin melkein elää elämääsi sinun puolestasi, jos sillä tavalla voisin raivata tieltäsi kaikki esteet ja pahat peikot. Haluaisin tiesi tasaiseksi ja kauniiksi.

Tänä päivänä haluaisin kysyä sinulta eniten sitä, oletko onnellinen? Ja kuitenkin pelkään sitä, että sinä vastaat minulle vastauksen jota en haluakaan kuulla. Onnellisuus nousee monesta eri asiasta ja jokainen teistä kokee onnellisuuttansa omalla tavallaan. Minun tapani ei ole sinun tapasi ja sinun elämäsi ei ole minun elämäni. Onneksi myöskään minun virheeni eivät ole sinun virheitäsi, vaan sinä saat elää alkaen puhtaalta pöydältä vaikka joka päivä.

Lapseni, tulevaisuus on sinulle auki ja vain taivas on rajana. Avaa siivet! Älä pyristele, äläkä arkaile sen edessä mitä toivot ja mistä unelmoit! Avaa siivet rohkeasti ja lennä!! Minä toivon leutoja myötätuulia sinun elämääsi.

Nyt ja aina. <3

Rakkauden tekoja ja toivomuksia

Mikä sinulle olisi todellinen rakkauden teko? Olisiko se ihana timanttisormus, vaiko Pariisin matka? Haluaisitko jonkun näyttävän palveluksen tai sitten sen, että saisit olla ihan vaan omissa oloissasi? Mitä sinä toivoisit?

Rakkauden teot ovat jokaiselle varmasti hyvin erilaisia. Minulle rakkauden tekoa on esimerkiksi se kun tytär tulee kaulaan, antaa suukon poskelle ja sanoo, että sinä olet minulle niin rakas! Tai se kun mies osallistuu yhteisiin kotitöihin ja auttaa ihan automaattisesti, pyytämättä. Rakkauden tekoa on myös se, kun soitan kesken päivää ja kerron autostani kuuluvan pahoja ääniä ja mies lähtee saman tien vaihtamaan minulle käyttöön ehjää autoa eikä moiti eikä murise. Kiitos näistä! <3

Mutta osaanko minä itse tehdä rakkauden tekoja kanssaihmisille? Kriisit tekevät ihmisestä itsekkään ja sisäänpäinkääntyneen. Sitä ajattelee vain itseään ja omia mustia ajatuksiaan eikä välttämättä huomaa muita ihmisiä ympärillään. Kriisi vääristää helposti suhteellisuudentajun siitä mitkä asiat ovat itsestä riippuvaisia ja mitkä eivät todellakkaan sitä ole. Joskus voisi helpottaa oloa irtautua kokonaan itsestään ja katsoa muita enemmän.

Haluaisin olla parempi rakkauden teoissa. Sellaisissa, joissa ei ole marttyyriutta tai vaatimusta. Haluaisin huomata toisen hädän ja olla silloin olemassa ilman, että koko ajan selitän kuinka minullekin silloin joskus ihan samalla lailla… Haluaisin antaa omastani ilman että menetys kirpaisee. Haluaisin antaa hyvää palautetta ilman kateuden häivääkään. Haluaisin halata lämpimästi vain toisen itsensä takia, en omaa tarvettani täyttäen. Haluaisin hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän itse haluaa olla, vaikka olisinkin ihan varma kuinka hänen tulisi elää. Ja haluaisin rakastaa täydestä sydämestäni, puhtaasti ja täysillä niin, että halkean.

Tahtoisin toivoa rakkauden tekoja, ei vain sanoja. Tekoja, jotka näyttävät sen sanotetun rakkauden todeksi. Tekoja jotka näkyvät ja tuntuvat. Ja jotka saavat elämän olemaan elämisen arvoista.

enkelin-siivet

 

Tahtoisin toivoa myös sinulle jotakin oikein hyvää: enkelin siipien havinaa,

iloa, onnea syvää

ja niitä rakkauden tekoja. <3

 

Valmistujaisjuhlia

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. 😀

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.

Voimamittelöä

Koko elämä on yhtä voimamittelöä. Se alkaa jo syntymässä, kun äidin elimistö työntää sinua ulos paikasta, johon olet luottanut ja turvannut 9kk elämästäsi, eli koko elämäsi. Ja välittömästi ulos tullessasi sinun on alettava taistella ensimmäisestä hengenvedosta omilla keuhkoillasi. Napanuora katkasitaan ja sinusta tulee oma itsellinen yksilösi.

Irtaannut koko ajan enemmän vanhemmistasi ja kohta huomaat, että et halua enää edes pitää heitä kädestä kun ylität katua tai lähdet kouluun. Kunnes tulee aika kun haluat pitää kädestä kiinni hyvää ystävää, jonka kanssa vaihdat salaisuutesi, ilosi ja surusi. Menee muutama vuosi ja huomaat haluavasi pitää kädestä kiinni jotakin aivan erityistä, jotakin, joka saa sydämesi sykähtämään pienimmästäkin kosketuksesta tai katseesta. Joudut kokemaan tunteita, jotka ovat voimakkaampia kuin  mitkään mitä olet aikaisemmin kokenut.

Elämässä joutuu taistelemaan monilla eri osa-alueilla. Eikä pienintä tämä taistelu suinkaan ole tunnetasolla. Haluaako antautua rakkaudelle, ilolle, kaipaukselle, ja sitä kautta myös mahdolliselle pettymykselle, pelolle ja jopa surulle ja vihalle?! Sillä jos ei rakasta, ei myöskään vihaa. Välinpitämättömyys on kaiken loppu.

Luulen tajunneeni exässä tapahtuneen muutoksen yhdessä lauseessa mitä hän ei sanonut. Meille tuli kylään yksi hänen työtovereistaan , joka mainitsi kuinka onnekkaita me olemme kun me olemme aikoinaan löytäneet juuri toisemme. Minä myöntelin iloisena tätä lausumaa, mutta huomasin sydän kylmeten, että ex-mieheni ei sanonut yhtään mitään. Hän ei voinut, sillä hän ei enää iloinnut tästä asiasta. Hän iloitsi jo silloin uudesta löydöstä, uudesta onnesta. Ja joutui taistelemaan kotona tunnekuohujaan vastaan, jotta minä en olisi huomannut mitään.

Kaija Koo kysyy laulussaan: kuka opettaisi sen, miten rakkaus lopetetaan. Se on todellinen voimamittelö, varsinkin kun sen joutuu tekemään väkisin ja väkivalloin. Mutta ajan kanssa siinä onnistuu. Jokaisen on vain löydettävä oma ristintiensä saavuttaakseen mittelön jälkeen rauhan. Käytiin se mittelö sitten millä elämänalueella tahansa.taustakuva1

Kateellinen kultahäistä

Siinä he kävelevät toinen toistaan tukien. Välillä pysähtyvät istumaan penkille. Herra ottaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii sillä penkinkohdan mihin rouva istuu. Rouva on pieni ja harmaahiuksinen. Herra on suoraselkäinen herrasmies. Aina kun toinen puhuu jotain, toinen katsoo kohti ja hymyilee. Lopulta he nousevat penkiltä toisiaan auttaen ja jatkavat matkaansa. Rouva laittaa kätensä herran kainaloon, herra kohottaa käden huulilleen ja suutelee sitä aivan kuin olisi tehnyt sitä aina ja ikuisesti.

Kultahäät, timanttihäät, vuosikymmenien yhteenhioutuminen. Toisen läpikotainen tunteminen. Yhteinen historia, yhteiset lapsenlapsenlapset, yhteinen  koti ja yhteiset pinttyneet tavat. Jonkun mielestä tämä lista kuulostaa tylsältä, minä olen vain ja pelkästään kateellinen. Tämä on jotain sellaista mitä minä en koskaan tule saamaan. Vaikka eläisin aviomieheni kanssa yhdessä koko loppuelämämme, emme koskaan voi saada kultahäitä. Meillä ei koskaan tule olemaan yhteisiä lapsenlapsenlapsia.

Ero katkaisee aina historian ketjun. Se pilaa sen suunnitelman mikä ihmisillä on yhteistä elämää aloittaessaan. Koska elettyä elämää ei voi keriä takaisin. Olen täyttänyt 50. Se on hyvä ikä, mutta en usko eläväni satavuotiaaksi. Kuitenkin haluaisin elää jonkun kanssa pitkään ja hartaasti. Hioa ja hioutua, iloita ja surra, muistaa ja muistella, elää ja kerran kuolla.

Kateellinen kultahäistä kuulostaa hassulta, mutta kun sitä ajattelee tältä kantilta, pidätkö sitä enää yhtä hassuna? Saisinko pyytää edes hopeahäitä – ja hopeahapset?

Äitienpäivän jatkot

peikonlehti-ja-sydän

Äitienpäivän aamu on ollut leppoisa. Nukuttiin pitkään kun koko porukalla katsottiin viime yön euroviisut loppuun asti. Mukavia lapsia minulla. Ja rakkaita. Olen etuoikeutettu, tiedän sen.

Lapsena juostiin sisaren kanssa äitienpäiväaamuna paljain jaloin ( eka kerta joka kevät) pihan poikki hakemaan valkovuokkokukkakimput paitsi äidille myös mummulle. ja he olivat iloisia. Varsinkin mummu. Halasi pehmeästi ja kiitti. Hän on ollut minun elämässäni se äiti-esikuva. Kovia kokenut, mutta ei yhtään katkera. Iloitsi iloitsevien kanssa ja itki itkevien kanssa. Käski katsoa eteenpäin ja yrittää uudelleen.

Kun mummu kuoli, koko koti tuntui tyhjältä, eikä enää kodilta. Se muuttui äidin ja isän asunnoksi. Henki puuttui. Mummu kävi aina heiluttamassa ulkona kun lähdin viikonloppuvierailulta. Sitten tuli maailman paskin sairaus: syöpä ja mummun piti taistella vielä viimeisetkin vuotensa. Siitä olen vihainen Jumalalle. Tiesin, koska oli viimeinen kerta kun mummu tuli heiluttamaan ulos. Tiesin sen sisimmässäni. Tiesin kun mummu tuli rappusille saattamaan viimeisen kerran. ja tiesin, kun häntä ei enää voinut pyytää ulos saattamaan.

Viimeinen hyvästi tapahtui kun mummu makasi paareilla odottaen ambulanssin lähtöä. Hän otti minua kädestä, hymyili, ja sanoi: sinä olet, Ainoleena, hyvä tyttö. Ne sanat ovat lohduttaneet minua kaiken keskellä ja tuoneet uskoa siihen, että toisten ihmisten sanat ja teot eivät näe sitä minää joka oikeasti olen. Mummu sanoi, että olen hyvä tyttö ja hän tunsi minut ihan kaikkineni.

oviMinulla on mummua ikävä, vaikka hän kuoli 28.12. 1985. Viattomien lasten päivänä. Hän ei ehtinyt nähdä minun lapsiani, vanhimmaiseni syntyi heinäkuussa 1987. Hän ei voinut olla tukenani vaikeimmissa vaiheissani. Mutta uskon siihen, että voimme vielä viettää hänen kanssaan taivaassa melkoiset äitienpäivän jatkot. Esittelen hänelle ihanat lapseni ja voimme nauraa ja iloita yhdessä. Ihan niinkuin teimme silloin kun sain olla itsekin lapsi.

rakkaus on väkevämpi kuolemaa <3