Jakamisen kipeys

kotitaloJoskus tekee erityisen kipeää jakaa asioita. Minulle ei tee hankaluuksia jakaa omia tuntojani tai omia mokiani tai näkemyksiäni elämästä. Erityisen hankalaa minulle on jakaa äitiys ja äitiyden vastuu. Omin lasteni asiat itselleni ja olen mielestäni maailman paras ja ainut ihminen maailmassa, joka pystyy lapsiani oikeasti todella ymmärtämään. joo joo, tiedän, tiedän, ihan tyhjänleuhkimista tämmönen, mutta silti…

Muistan, kuinka laspuudessani oma äitini oli aina vihainen, jos ja kun olin asiani jo ehtinyt aina kotona olleelle mummulle kertomaan, enkä siten kokenut tarvetta niitä enää hänelle jakamaan kun hän palasi töistä. Nyt ehkä ymmärrän tämänkin asian vähän paremmin.

Avioerotilanteessa kipeimmät asiat liittyvät aina lapsiin. Mitä voit sanoa ja näyttää lapsen kuullen/nähden ja paljonko kipua ja kärsimystä heille tuotat omilla valinnoillasi ja tekemisilläsi ja tekemättäjättämisillä. Lapsi ei voi tietää ja tuntea samoja asioita kuin sinä, eikä hän näe asioita sinun näkökulmastasi- thank God!!

Uusperhekuvioissa tulee ennemmin tai myöhemmin (meidän tapauksessa ennemmin) äiti-ja isäpuolet lapsen vaikutuspiiriin. Ja sitten alkaa se varsinainen vääntö ja vertailu: mitä missäkin milloinkin kenenkanssa ja missätilanteissa on tehty ja sanottu tai jätetty tekemättä ja sanomatta lapselle ja lapsen kanssa. Äidille tämä on helvetin esikartano vähintääkin ja vaatii vahvoja poskilihaksia, sillä senverran on takahampaat niitä järsineet, että voin sanoa kipua olleen havaittavissa.

Äitiyden jakaminen jonkun toisen kanssa on ihan kamalaa. Olen myös ns. äitipuoli, joten koitan muistaa tämän asian myös toisesta näkökulmasta. Kamalaksi se muodostuu erityisesti, jos äidit ja äitipuolet eivät voi keskenään sopia mistään asioista. On vain suuria kuvitelmia ja ennakkoluuloja, jotka eivät perustu mihinkään faktoihin. Kuvitelmat suurenevat usein megalomaanisiksi ja sitä kautta kasvavat barrikaadeiksi asioiden sujuvuuden esteeksi.

Ja ehkä se naisten suurin helmasynti, kateus, on minunkin helmani tahrannut. Ajatus siitä, että joku toinen nainen pystyisi antamaan minun lapselleni jotain korvaamattoman ihanaa, tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin olevani itsekäs ja kamala. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa olla rehellinen.

Jakamisen kipeys. En haluaisi jakaa lastani kenenkään muun kanssa. En vielä. Sitten vasta kun hän on iso ja aikuinen ja vahva ja kestävä. Haluan pitää hänet sylissäni ja hoitaa häntä. Haluan että kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä näkevät ja tuntevat hänen arvonsa ja rakastavat häntä. Ja tekevät kaikkensa juuri hänen eteensä.

eihän sen toivominen ole liian paha asia?

 

Juhannusta juhlimaan uusperhekuviolla!

jasmiinipensasLapsena meillä ei oikein juhlittu juhannusta. Se oli vain yksi pyhä muiden joukossa. Muistan kerran kyllä äidin ja isän yrittäneen lähteä saareen teltan kanssa juhannuksen kunniaksi. Keskellä yötä tuli ukkosmyrsky, kaatosade ja raekuuro. Parivaljakko tuli kipinkapin kotiin jo ennen aamua. Se siitä, toista vastaavanlaista yritystä en kotona asuen muista.

Kun omat lapseni olivat pieniä, vietettiin monta juhannusta Raumalla meren rannalla seurakunnan mökillä. Tavaraa otettiin paljon mukaan, oli kaksi telttaa, makuupusseja, ruokatavaroita, muurikkaa, kaasupulloa ja lapsille tekemistä. Harvoin täytyi pettyä odotuksissa. Mukavaa oli, jokaisella oli jotain tekemistä, kuka juoksi pitkin rantakallioita, kuka uiskenteli laiturin kupeessa, kuka souteli ja kalasteli merellä. Aikuiset saunoivat ja viihtyivät porukassa.

Sitten lapset kasvoivat ja yhä harvempi lähti mukaan yhteiseen jussin viettoon. Yksi juhannus vietettiin jo murrosikäisten lasten kanssa tunturissa Hetta-Pallas-välillä. Sitten tuli ero ja piti opetella ihan oma tapa viettää myös juhannusta niinkuin kaikkia muitakin juhlia. Piti ajatella, että haluaako juhlia niinkuin ennenkin vai onko pakko löytää jotain uutta. Tuleeko liian haikea olo, jos tekee samanlaisia asioita kuin ennen? Alkaako harmittaa vai tuntuvatko uudet tavat hyviltä?

Viime juhannus meni hiljaisissa merkeissä keskellä kaupunkia. Katsottiin elokuvia, käytiin uimassa ja käveltiin hiljaisessa kaupungissa. Keli oli lämmin ja kaunis. Ei huono, mutta ei ehkä tuntunut oikealta juhannukselta. Tänä juhannuksena otetaan mukaan kummankin tyttäret, yhteensä 3kpl ja ajetaan juhannuksen viettoon Kuusamoon. Toivon, että reissusta tulee hyvä, vaikka säätiedotukset eivät hyvää lupaakaan.

Uusperhekuviot eivät ole koskaan yksinkertaisia. Vaikka tyttäret takapenkillä ovat hyvinkin samanikäisiä ja samanpituisia, ovat he kuitenkin kaikki ihan erityyppisiä ja se tuo omat haasteensa matkaohjelman suunnittelussa. Tarkoitushan on, että kaikilla on mukavaa. Tässä meidän monimuotoisessa perheessämme on se hyvä puoli, että jokainen haluaa sopeutua näihin olosuhteisiin. Muualta tuleville tytöille on aina raskasta lähteä pois ja jättää isä tänne. Täällä olevilla on aina sopeutumista siihen, että talo täyttyy aika ajoin nuorilla ihmisillä eri kokoonpanoissa, pojilla ja tytöillä. Kuka viettää minkäkin pyhän missäkin ja kenenkä seurassa.

Siitä olen iloinen, että nämä nuoret löytävät tiensä meille ja tulevat ilmeisen mielellään. Kaikille ovat muuttuneet tilanteet uusia ja outoja, mutta aika tekee siihenkin omaa työtään. Juhannuksen juhlinta on tällä porukalla vasta alkutaipaleella, niinkuin joulun ja pääsiäisen, vapun ja uudenvuoden. Mutta ensi vuonna meillä on tästäkin jo yhteisiä muistoja ja voidaan sanoa yhä useammin: muistatko silloin kun…

ruusunnuppu

Blogikirjoittaja lähtee nyt juhannuslomalle ja palaa hoodseille pyhien jälkeen.

Viettäkää tekin ihanat juhlat, olitte sitten missä kokoonpanossa hyvänsä. Kaikkeen voi sopeutua kunhan rohkeasti astuu askelen uuteen.

Eikä vanhoja muistojakaan tarvitse haudata.

Ihmisen ikävä toisen luo

Äitinä on kaikkein vaikeinta olla silloin kun huomaa oman lapsensa kärsivän. Ja etenkin silloin kun tietää, että et voi tehdä mitään mikä auttaisi tai lohduttaisi. Voit vain istua ja itkeä vieressä. Ihmisen ikävää toisen luo, tyttären ikävää isänsä luo.

Te olitte toisillenne maailman tärkeimmät. Teillä oli sama huumori ja luottamus. Te olitte eniten silloin kun olitte yhdessä. Ja nyt tytärtä sattuu se, että ei ole enää isälle se maailman tärkein, se, jota ilman ei voi elää. Ja minä saan katsoa vierestä, itkeä yhdessä, pitää sylissä ja varoa sanomasta yhtään mitään.

Tiedän, että olen itse syyllistynyt aikoinaan samaan syntiin; erottanut lapset päivittäisestä kanssakäymisestä oman isänsä kanssa. Ja koen siitä edelleen huonoa omaatuntoa, 17 vuoden jälkeen, vaikka tiedänkin, että minun oli itseni takia se pakko tehdä. Lapsi ei voi valita vanhempiaan, valitettavasti. Vanhempi voi aina valita sen, muuttaako pois kotoa ja lapsensa luota elämään itselleen. Mutta miten ihminen voi luopua omasta lapsestaan?

Onneksi lapsi ei voi valita vanhempiaan, sillä luulempa että minua ei olisi valittu. Niin vähän äidillinen olin siinä vaiheessa, kun sain ensimmäiset lapseni. Jotain osasin jo ehkä kahden viimeisen kohdalla. Mutta superäidiksi minusta ei koskaan ole ollut. Kuitenkaan en olisi pystynyt luopumaan lapsistani.

Eikö perheeseen voi sitoutua? Eikö tämän päivän meininkiin kuulu luopua jostakin omastaan toisen hyväksi? Miksi ennen ihmiset pitivät huolta perheestä ja lapsista? Onko ihmisestä tullut luuseri? Saako perheen pettäjää kutsua luuseriksi? Olenko siis minäkin luuseri?

Itku puhdistaa ja parantaa. On tärkeää saada tuottaa ulos se tuska mikä satuttaa sisällä ja tekee siellä myyräntyötään. Tytärkin on oppinut sanomaan sen koska itkettää. Ja minä tiedän useimmiten mitä hän itkee, sanomattakin. Joskus se on itkua menetetystä lapsuudesta, joskus se on muisto pahoista sanoista, joskus vain määrittelemätöntä murrosiän ahdistusta. Mutta usein se on juuri isäikävää ja sitä että ei omasta mielestään riittänyt. Isän uusi perhe ja uudet kuviot. Ja minä olen hiljaa ja puhisen omaa vihaani sisäänpäin samalla kun silitän tyttären hiuksia. Ja olen helvetin yli-ihminen.

Isäikävä. Ihmisen ikävä.