Korkean vuoren rinteille

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Vahvistun koko ajan

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Uusi sivu käännettävänä

IMG_4060Aikaa on kulunut ja hampaankolossa on yhä vähemmän asioita. Eräs ystävä puhui kahdesta vuodesta, minä ajattelen, että toipuminen kestää koko elämän, eikä siltikään koskaan tule ennalleen. En tiedä, onko edes tarvetta. Takaisin paluuseen ei ole mahdollisuuksia, ei edes astraalitasolla, saatikka fyysisesti ja oikeasti.

Eilen illalla kotona oli hyvä jutteluhetki. Tiedäthän niitä hetkiä, kun molemmat ovat vapautuneita ja läheisyys antaa luvan olla rehellinen ja avoin pohjia myöten. Se on niitä hetkiä, kun tulee sanoneeksi asioita ihan oikeasti ja oltua auki ja vapaa. Siinä hetkessä minäkin totesin olevani onnellinen ja vapaa suuremmista katkeruuksista. Hengitin tässä ja nyt, en mennyttä enkä tulevaa.

Uskon edelleen ihmisyyteen, vaikka näenkin, että on ihmisiä, jotka elävät myös toisia ihmisiä varten ja sitten on niitä, jotka tallovat edeltään aina yhden ihmisen kerrallaan. Uskon rakkauteen, vaikka näenkin itsessäni arpia, jotka vihlovat huonolla säällä. Uskon tulevaisuuteen, vaikka hetki sitten toivoin kuolevani puukoniskuihin selässä ja sydämessä. Uskon siihen, että minä tulen nousemaan ja että saan kauneimmat siivet ever. Eikä uskoni Jumalaan kuollut, vaikka häntä kovasti haukuin ja soimasinkin huonoista korteista ja pahasta raekuurosta. Heinäsirkoista ja paiseista puhumattakaan.

jäinen puuVielä jokin aika sitten näin joka paikassa ällöttävän onnellisia ihmisiä ja olin heille niin kateellinen, että leukaperissä kiristi. Tänään tiedän, että toisten kadehtiminen ei lisää piiruakaan omaa onnellisuuttani, eikä muiden menestys ole minulta pois. Ja uskon vakaasti, että minullekin on pala kakkua olemassa, jossa on valkosuklaakuorrute ja nonparelleja.

Uusi sivu on käännettävänä ja se on jo käännetty. Vielä en osaa ajatella itsestäni kovin suuria. Häpeän omaa jätettyä itseäni. Mutta onneksi nyt osaan jo uskoa elämään. Tulossa on uusia sivuja, uusia voittamisen arvoisia esteitä, valloittamisen arvoisia vuoria. Ja jos ei niin olisi, olisin vain yksi pieni hapan pihlajanmarja, joka talven jälkeen löytyy tallattuna lumen alta kovasti  jäätyneenä. Siihen en suostu. En vain suostu.

kaikki elämäni rakkausvarannot

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! 😀

 

 

Valo paljastaa

helleaurinkoVaikka koko talvilomani ajan oli sateista ja pilvistä ja harmaata ja kuumeista ja flunssaista ja ikävää, olen kuitenkin nauttinut siitä, että päivän ja yön ero on selvä. Aamulla valo lisääntyy ja yöllä on pimeää. Ja päivä pitenee koko ajan vauhdilla. Kevät alkaa tuoksua ilmassa. Ja kun sataa, sanon itselleni: sada vaan, sillä jokainen vesipisara sulattaa lunta ja jäätä ja kevät tulee nopeammin. Ja kesä. <3

Kaipaan lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan väriä ja vehreyttä. Kaipaan pääsiäistä ja suklaamunia. Kaipaan vapaata järven pintaa ja pitkiä kävelylenkkejä varvassandaaleissa. Kaipaan kahvihetkiä puistonpenkillä satamassa. Kaipaan viinilasillista terassilla. Kaipaan hiekkarannan tuntua varpaidenvälissä. Kaipaan kesäyön automatkoja. Kaipaan ja odotan. ja tulen kärsimättömäksi.

Valo paljastaa likaisen ikkunan ja likatahran lattialla. Valo paljastaa kuraisen autonkyljen ja sängyn alle karkaavan villakoiran. Valo paljastaa myös mielessä hiipivän masennuksen ja surun. Paljastaa ja pelottaa, koska se myös vaatii tekemään asialle jotain. Jossain vaiheessa ne ikkunat tulee pestyä, koska ei enää kestä sitä tosiseikkaa, että ulkona lisääntyvä kauneus ei näy. Kun katu kuivuu ja aurinko paistaa, on aika kun autonkylki pestään hohtavan kiiltäväksi. Helppoa on ottaa imuri tai rätti, mutta miten mielen saisi vapaaksi masennuksesta ja peloista ja suruista?

Puhuminen puhdistaa. On puhuttava paitsi itselle myös toisille. Eikä vain niille, jotka ovat aina samaa mieltä. On uskallettava kääntää perspektiiviä. Itsestä ulos, ulkoa itseen, oikealle ja vasemmalle. Ja tärkeää on katsoa myös ylös. Umpikujassa voi katsoa vain ylös. Siellä on tilaa ja ilmaa ja taivas ja aurinko ja pilvet ja kuu ja tähdet. Ja kokonainen avaruus. Perspektiiviä minuuteen ja omiin pelkoihin.

Valo voi paljastaa myös kauneutta. Värejä ja tekstuureja. Nukkaisen posken ja tuikkivan silmän. Valo auttaa löytämään tien pimeydessä. Pelko voi poistua ja masennus ja suru.

Minulla on paljon

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

minä olen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Mikä saa muuttua ja mikä ei

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

Rakkauden arvoinen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

lokakuun angstia vai syysbitcheyttä?

tuikkuamppeliTämä syksy on ollut jotenkin erityisen ankea. Syvenevä pimeys ja lisääntyvä kylmyys tunkeutuvat sisälle ja aikaansaavat monenlaisia taantumuksen tuntemuksia. Kuten esimerkiksi kolotuksia, käpertymisentarvetta ja erityisesti suuttumuspuuskia. Olen siis ollut viime aikoina todellinen bitch!

…ja olen löytänyt sielunsiskoja! Muutama muukin, yleensä niin ihanainen naiseläjä, on tunnustanut itsessään samankaltaisia piirteitä. Ai että miten syysbitcheys sitten ilmenee? No esimerkiksi tulee tartuttua ihmisten kertomaan vastoinkäymiseen sellaisella raivonsekaisella tarmolla, että kertoja alkaa jo katua asian esille nostamista. Tai että toisten ihmisten pikkuviat saavat valtavat mittasuhteet omassa mielessä ja maailmanparannus alkaa taifuuninomaisesti ja jopa toista syyllistäen.

Mutta sitten on myös se toinen ääripää, jossa mikään asia ei tunnu enää elämisenarvoiselta, sitä haluaa vain kuolla pois tai ainakin kadota maailmankartalta mustaan aukkoon tai vain itkeä ja käpertyä kainaloon. Nämä päivät ovat läheisilleni vähintäänkin yhtä rasittavia.

…ja kiitos kysymästä, olen sytytellyt kynttilöitä! Olen kohta konkurssissa pelkästään savuna ilmaan poltettujen eurojen takia. Olen myös keskustellut ja itkenyt ja yrittänyt nauruterapiaa kavereiden kesken. Mutta mikään ei vain tunnu tänä syksynä auttavan. Vuoropäivinä olen joko angstaava läänintaiteilija tai raivoava bitch. Tai pahinta olla näitä jopa saman päivän aikana vuorotellen.

…ja kiitos kysymästä, hormonitasapainoni pitäisi olla kunnossa! Vitamiinihiilariproteiinisokeritasapainosta en sitten olekaan yhtä varma. Suklaata kuluu ja pastaa ja punaviiniä ja juustoja ja oituotaihanaaleipää ja lontoonrakeita ja pullakahveja. Se taasen näkyy vyötäröllä ja antaa vain hetkellistä lohtua ankeaan elämään.

Pikkuisen taas helpotti kun sai purkaa paineita. Ehkä asioiden tiedostaminen auttaa myös hillitsemään sisäistä ääriliikehdintää. Ja voi olla, että tänään töiden jälkeen menen ja ostan itselleni vähän lisää kynttilöitä ja ehkäpä myös pikkuisen suklaata.

 

Hengähdä hetken

luumutVuosien mittaan on jotenkin tottunut hektisiin hetkiin ja elämisen mutkiin. Jopa siinä määrin, että vastoinkäymisiä ihan odottaa tulevaksi. Itku pitkästä ilosta (ja pieru paljon nauramisesta, erään mummun lisäys) on iskostunut takaraivoon sellaisella vimmalla, että on vaikea iloita hyvästä hetkestä ilman, että odottaa koko ajan jotain ikävää. Ja se, jos mikä, estää elämäniloa.

Miten tämä sitten ilmenee arjessa? No esimerkiksi, kun joku kysyy mitä kuuluu, niin siihen pitää vastata jotenkin vältellen. Kuten: Nooo, kyllähän tämä tässä ihan hyvin menee siis juuri tällä hetkellä, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Kun voisi vastata: Kiitos kysymästä, minulle kuuluu nyt oikein hyvää! Samalla, kun vastaisi tällä tavalla, sitä asettaisi itsensä vaaraan, jossa katolta tipahtaisi vähintääkin tiili niskaan tai ainakin jättäisi sormensa auton oven väliin. Suurempi onnentunnustus tuntuu tuovan kohdalle todellisen katastrofin suuruusluokkana sairastuminen, työttömyys tai rutto.

Fatalistinen ajattelu on täysin ideologiaani vastaan taisteleva, mutta kuitenkin huomaan sortuvani siihen kerta toisensa jälkeen. Itselle tapahtuva pitkään kestävä onni tuntuu olevan tavoittamattomissa. Omassa mielessä. Ja se jos mikä, estää näkemästä onnea juuri tässä ja juuri nyt.

Haluan julistautua irti tällaisesta ajattelusta! Vaikka se ei ole helppoa ja vaatii muistuttelemista ja itseruoskintaa. Mitä siis olen tehnyt konkreettisesti asian hyväksi? Olen yksinkertaisesti yrittänyt pysähtyä tähän hetkeen. Koska eilistä ei enää ole, eikä huominen ole vielä läheskään varma, vain tämä hetki on merkityksellinen. Ja jos tässä hetkessä voin hengittää vapaasti, nautin raittiista ilmasta. Nyt. Tai, jos tässä hetkessä ei ahdista, silitän huolirypyt otsalta ja hymyilen. Nyt. Lisäksi olen opetellut sanomaan reippaasti: Minä olen onnellinen juuri nyt, juuri tässä.

Ikävät asiat eivät ole rangaistusta onnesta. Mutta onnenhetket voivat olla keitaita ikävien asioiden välillä ja joskus jopa aikana.

Hengähdä, ystäväni, sinäkin, ja nauti onnestasi! Entäpä, jos se pitkä ilo tuleekin itkun jälkeen, olemme vaan käsittäneet ympyrän syklin väärin. (sama toimii pieruunkin…) Voidaan hyvin ja ollaan reippaasti onnellisia!

 

Mitä sinulle kertoisin

punahuiviJos tapaisimme ensimmäistä kertaa, mitä sinulle kertoisin?

Kertoisin, että elämä on elämisen arvoista. Että kulman takana sinua odottaa jotakin hyvää ja odottamisen arvoista ja sinne kulman taakse kannattaa kurkistaa, vaikka pelottaakin.

Kertoisin sinulle, että kipu on elämää, eikä elämää ole ilman kipua. Helpolla ei pääse kukaan, eikä supersuorittajanaapurin loistoelämä ole elämiseen yhtään sen sopivampi kuin sinun oma jo tutuksi tullut via dolorosasi.

Kertoisin, että taivas on auki kaikille ja ilmaa riittää niin paljon, että jaksaa hengittää, vaikka elämä olisikin puristettu niin pieneen koloon, että sinne ei aurinko paista. Avaat vain silmäsi ja katsot rohkeasti ylöspäin ja sitten vedät syvään henkeä. Huomaatko, miten keuhkot täyttyvät raittiista ilmasta ja ummehtunut pääsee ulos?

Kertoisin, että et ole yksin. Aina on joku, joka on olemassa. Vaikka se olisi se lähikaupan kassa, tai kirjastonhoitaja. Ja aina on joku, joka voi sanoa sinulle: tuo on ihan niinkuin minun elämästäni. Vaikka kokemuksesi ovat henkilökohtaisia, on olemassa joku, jonka kokemukset ovat samankaltaisia.

Kertoisin sinulle, että minäkin olen elämässäni meinannut luovuttaa, monta kertaa, mutta että sitten jollain kummalla tavalla olen saanut uutta voimaa ja iloa ja merkitystä. Ja olen iloinnut että en sittenkään luovuttanut, vaan jatkoin olemista.

Kertoisin sinulle. että rakkautta on niin paljon, että siitä riittää jokaiselle. Mutta että se vaatii sydämen avaamista ja itsensä alttiiksi asettamista. Ja se on hemmetin pelottavaa ja samalla käsittämättömän kaunista.

Jos tapaisimme ensimmäistä kertaa, halaisin sinua ja ottaisin kiinni kädestäsi ja sanoisin: Lähdetään yhdessä eteenpäin! Jatketaan etsimistä, kivun sietämistä, hengittämistä, kokemusten jakamista, iloitsemista ja rakastamista yhdessä.

Ja toivomista! Siitä emme luovu enää koskaan! <3

Viimeiset veneet

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

Itkahtelua omaan tahtiin

unelmiaMinulla on selvästikin aikoja, jolloin tunteet ovat tavallistakin pinnemmassa, eli siis itku tulee missä tahansa, vaikka kuinka yrittäisi estää sitä ja vaikka kuinka hävettäisi. Nyt minulla on juuri semmoinen vaihe meneillään. Ja tietenkin itku tuli taas toissapäivänä semmoisesa tilanteessa, että harmittaa ihan vietävästi. Ja nolottaa ja suututtaa ja raivostuttaa ja…

Olin palaverissa missä sovittiin tyttären asioista ja paikalla oli muutaman ammattilaisen lisäksi tietysti myös armas rakas ex-mieheni suurine egoineen. Ihmettelen kyllä miten hän egoineen niin pieneen huoneeseen oikein saikin itsensä sullottua, mutta siellä sitä oltiin suloisessa sillisuolatuntumassa. Asiat kärjistyivät, niinkuin ne vain joskus voivat kärjistyä. Yritin sovitella (sanon tämän käsi sydämellä ja oikeasti sitä tarkoittaen), mutta muutaman vähemmän ystävällisen kommentin kuultuani minulta tuli yksinkertaisen selkeästi ja tahtomattani pieni itku. Tähän kuulin kommentin siitä kuinka ”joku voisi nyt lopettaa itkahtelun että päästäisiin asiassa eteenpäin”. Kiitos ystävällisyydestä ja kannustuksesta, aplodit otan myöhemmin vastaan, nyt haluan vain vajota maan alle.

Mitä se itkahtelu sitten sananmukaisesti tarkoittaa? Netistä löysinkin määritelmää: ”Itkahtelu on itkemisen erityismuoto, joka on syytä erottaa aidosta kyyneleiden vuodattamisesta tunnekokemusten seurauksena. Itkahtelu tarkoittaa tarkoitushakuista, vaikeasta vuorovaikutustilanteesta luistamista, silloin kun halutaan välttää asian käsittely tai vastuun kantamista omista teoistaan.” Noniin, sain siis melkoisen meriitin niskoilleni ja hartioilleni, vaikka todellisuudessa yritin niellä itkuani viimeiseen asti.

Sain itkuni loppumaan, sillä suutuin melkoisesti. Vaikka tunnistan itkahtelun raivostuttavuuden, en mielestäni syyllistynyt siihen, sillä jos olisin saanut itse valita, en olisi tuossa seurassa enkä ainakaan exän läsnäollessa tirauttanut pisaraakaan. Enkä ollut väistämässä mitään vastuuta, vaan päinvastoin halusin edistää sekä tyttäreni hyvinvointia, myös heidän isä-tytär-suhdettaan.

Olin kaksi päivää kuin jyrän alle jäänyt. Saamani ikävät sanat ja suoranaiset v++++ilut pyörivät mielessä, vaikka yritin tehdä kaikkia positiivisia ja kivoja syysaskareita kotosalla. Mietin sivistystä ja sitä, kuinka korkeakoulutus ja akateemisuus eivät välttämättä lisää sivistystä eivätkä ainakaan sydämen avaruutta. Mietin myös omaa osuuttani ja sitä kuinka typerältä tuntuu olla näin herkkä. Se saattaa ihmisen toisten armoille ja riisuu paljaaksi. Itkevää on aina helppo pilkata, mutta onko itkeminen väärin? Tekeekö itkeminen ihmisestä moukan tai vähempiarvoisen?

Vuorovaikutustilanteissa esiintyy joskus myös seuraavaa: ”Nöyryyttäminen.
Tämä kuuluu enimmäkseen entisaikojen yhteisöihin. Tarkoituksena on sama kuin
mitätöinnillä ym. eli oman aseman korottaminen toiseen nähden.” Tämä seuraavakin tuntuu tutulta: ”Aggressiivinen viestintä sisältää jyrääviä mielipiteitä, omat mielipiteet ilmaistaan kuin ne olisivat ainoita oikeita totuuksia ja mielipidekysymyksiin saatetaan suhtautua siten, että jonkun on aina oltava oikeassa ja jonkun väärässä. Aggressiiviseen tyyliin kuuluu myös sanaton viestintä, jolla pyritään torjumaan eriävät mielipiteet. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi äänen korottaminen, tai ivallinen äänensävy.”

lasia-puussa

niimpä… olen itkahtelija mieluummin kuin toisia nöyryyttävä jyrä. Eikä itkeminen ole aina kivaa, varsinkaan, jos sitä tulee tehtyä enemmän kuin laki sallii.

Kokemus oli tämäkin. Pitäisköhän kotiin rakentaa semmoinen itkupuu, jonka alla voisi ja saisi kaikki itkeä rauhassa omat itkunsa ilman, että kukaan tulee viereen pilkkaamaan. Taidankin alkaa suunnitella tuota ihan tosissani.

mankelin läpi ja siitä yli!

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

Blogikirjoittajan loma ja pelkokerroin

kallioillaOlen ollut lomalla. Vapaalla, aivot narikassa, ilman nettiä ja kännykkää. Jopa monena päivänä ilman kelloa. Kävin Kreetalla ihanassa lämmössä ja auringossa. Nautin uimisesta, valmiista ruokapöydästä, kauniista maisemista, historian tuomasta syvyydestä ja tietenkin mieheni hyvästä seurasta. Oltiin kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa vähän runsaan viikon. Tuntuu hyvältä, ei riidelty ja olen iloinen, että juuri hän tuli kanssani kotiin reissun jälkeenkin. 😀

Matkan ehkä merkittävin asia oli yhteisen pelon jakaminen. Lähdimme yhtenä päivänä ajamaan autolla saaren itäosan ympäri. Puolivälikrouvin jälkeen siirryin ratin taakse, jotta toinenkin saisi ihailla maisemia. Kartan mukaan edessä olisi semmoinen maisemareitti, joten olisi luvassa hienoja näkymiä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen reitti muuttui totaalisesti: tie alkoi vain kaveta ja kaveta ja nousta ja nousta. Vauhtimme putosi n. 40 km/h. Pakko myöntää, mutta koskaan aiemmin en ole sillä tavalla pelännyt, en ratissa, enkä mielestäni muutenkaan. Jyrkänteen reunalla ajaminen oli adrenaliinia nostattavaa, mutta samalla se toi pelon siitä pääseekö koskaan enää kotiin. Päädyimme yli 800m korkeuteen, missä ei kulkenut ketään eikä mitään. Oli kuin olisimme olleet ainoat kaksi ihmistä maailmankaikkeudessa.

Yhteisen pelon jakaminen oli merkittävä asia. Oli tärkeää nähdä se miten toinen toimii pelon tullessa. Kumpikaan ei mennyt toimintakyvyttömäksi, ei alkanut huutaa, eikä sättiä toista. Kun minä jossakin kohdassa haukuin  itseäni siitä, että miksi valitsin juuri tämän reitin, että pitikin olla niin tyhmä, sanoi mieheni siihen, että hänen vaimostaan ei saa tuolla tavalla puhua. Olimme samassa veneessä, soutamassa samaan suuntaan.

Toisesta voi löytyä monenkin vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä ja meillä niitä yhteisiä vuosia ei vielä ole monikkoihin asti. Tämäkin kokemus toi minulle varmuuden siitä, että juuri tuo mies on rakastamisen ja luottamuksen arvoinen. Hänen kanssaan uskallan olla vahva ja jopa heikko. Saan olla rohkea ja reipas, mutta myös pelätä. Kaiken ei tarvitse mennä upeasti ja nousujohdanteisesti. Saan olla surullinen ja iloinen ja välillä jopa ihan tyhjä ja väsynyt.

kuuma-ihana-aurinkoJotta voi antaa toisille jotain itsestään, on osattava välillä latautua. Ja latautuminen kulkee joskus tyhjentävien kokemusten kautta. Ennen vanhaan kännykänkin akun oli ensin tyhjennyttävä kokonaan jotta sen voisi taas ladata täyteen.

Lupaan taas kirjoittaa blogiani, sillä olen kohdannut lomallani iloa, rauhaa-                  ja oman pelkoni.

 

 

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

Rakkaus on pitkämielinen, mutta ei nössö.

huopasydänMonta kertaa ajatellaan, että jos rakastaa, ei voi tehdä mitään muuta kuin toisen mieliksi. Bullshit!! Rakkaus voi olla syviä tunteita, toisen hyvää ajattelevaa, toisen ilosta nauttivaa, mutta se ei koskaan ole nössö.

Rakkaus on laaja käsite. Siihen kuuluu toisen ymmärtäminen tai ainakin siihen pyrkiminen. Kun rakastan, toivon pystyväni ymmärtämään sen mikä on toiselle hyväksi, mikä edistää hänen etuaan ja hyväänsä. Rakkaus ei ole pelkkää joojoota, vaikka useimmiten se olisi se helpoin ja vaivattomin tie- lyhyellä tähtäimellä.

Ja entäpä sitten kun tulee kysymykseen kuuluisat valkoiset valheet? Kuinka helppoa on sanoa nopeasti asianlaatuja lieventäviä valkoisia epätotuuksia, jotta toiselle ei tulisi paha mieli. Mutta entä sitten kun asiat mutkistuvat ja suurenevat, olisiko ollut helpompaa puuttua asioihin heti, eikä sitten vasta? Kuka ottaa vastuun siitä, koska voi valehdella vähän tai pistää päänsä pensaaseen epämiellyttävien asioiden tullessa? Olisiko  kuitenkin parempi, että asiat tuodaan valoon juuri sellaisina kuin ne ovat, sillä hetkellä kun ne ovat aktiivisia?

Olen miettinyt paljon valehtelemista suhteessa totuudessa pysymiseen. Huomaan olevani erityisen herkillä tässä asiassa. Koska minua on petetty useammassa asiassa, en siedä sitäkään vähää epärehellisyyttä kuin aiemmin. Asiat pitää tuoda esiin sellaisina kuin ne ovat, vaikka ne olisivat kuinka kamalia tahansa. Tieto lisää tuskaa, mutta vain hetkeksi. Lopulta tieto tuo vapautuksen, eikä täydy kieriä kummallisuuksissa ja epätietoisuuksissa. Epätietoisuus tuo lisää jossittelua ja miksittelyä, eikä edistä yhtään mitään. Ei ainakaan mitään hyvää.

love-is-allRakkaus ei sano vain kyllä, vaan se sanoo myös ei. Koska rakkaus ei etsi omaansa, joutuu se aina välillä unohtamaan oman mukavuutensa ja harmittomuudenhalunsa ja ottamaan lujastikin kantaa kipeisiin kysymyksiin. Lastenkasvatuksessakaan ei aina voi vain myötäillä ja sulkea silmänsä, vaan on puututtava, sanottava ja rakastettava teoissa ja totuudessa.

 

Olen tullut yhä vahvemmin siihen tulokseen, että rakkaus on pitkämielinen. Se on anteeksiantava ja lempeä. Rakkaus ei etsi omaansa eikä käyttäydy sopimattomasti. Eikä se ole nössö.

Ja onneksi, minä osaan ja uskallan vielä rakastaa, sittenkin.

Hiljaisuuden painoarvo

love-is-all-you-needMieheni on parina viime päivänä kysellyt minulta, miksi olen ollut niin hiljainen. Se ei, katsos, ole minulle ollenkaan tyypillistä. Kuitenkin, kun elämässäni tapahtuu jotain muutosta, vetäydyn omiin ajatuksiini ja silloin minua on vaikea tavoittaa, enkä edes osaa aina yksilöidä sitä, mitä oikeastaan ajattelen. Ehkä annankin aivoilleni lepotaukoa jatkuvasta informaation tulvasta. Ja kiitos mieheni, saan sen myöskin tehdä ilman syyllistymistä ja vaivaantumista.

Tällaisena hiljaisuuspäivänä saatan vaikka istua ja suunnitella kotiin jotain mukavaa sisustuselementtiä. Tai sitten tyhjennän päätäni liiallisesta sosiaalisuudesta. Tai vain yksinkertaisesti istun ja odotan. Ajatusta, selvyyttä, kirkastumista tai lepoa. Nyt luulen tämän hiljaisuuspäiväni olevan eniten juuri loman odotusta ja sitä varten asioiden poisraivaamista.

Jotkut ihmiset tarvitsevat lomallelähtökännit. Eräänlaista tyhjennystä sekin. Joillekin on ihan pakko järjestää lomareissu heti kun työpaikan ovi takana lukittuu, sillä muuten on irti karhu ja leijona ja ärjysimpanssi. Minä teen usein itseni kanssa etukäteisvalmistelut, jotta loma alkaisi jo valmiiksi tyhjältä pöydältä. teen kaiken töissä mahdollisimman valmiiksi ja sitten alan luopua pikkuhiljaa oravanpyörästä, jos se vain on mahdollista. Joskus tuntuu, että kaikki asiat vaan kasautuvat viimeisille työpäiville ja silloin lomalle lähtö tuntuu melkoiselta benji-hypyltä.

Hiljaisuudella on painoarvoa. Aina ei ole pakko puhua pulputtaa, vaan sitä voi keskittyä oleelliseen ilman kokoaikaista jakamista. Hiljaisena ollessani en ole yleensä vihainen, enkä ärsyyntynyt, vaan yllättävänkin seesteinen ja mukava. Tähän joku vääräleuka voisi sanoa, että kukapa nainen ei tuntuisi erityisen mukavalta juuri suu kiinni ollessaan, mutta tarkoitan vähän enemmän kuin sitä. 😀

tuikkuamppeli

 

Kiireisessä elämänrytmissä on kyllä oma flownsa, mutta on tärkeää saada aikaa myös paikallaan olemiselle ja hiljaisuudelle- suom. omille ajatuksille. Kun uskaltaa antautua kaksinpuheluun niiden kanssa, voi oppia itsestään aivan uusia huikeita asioita. Voi sitä kautta esim. ymmärtää paremmin sitä  mitä elämältä oikeasti haluaa.

Minä haluan aloittaa lomani hyvissä merkeissä, puhtaalta pöydältä. Hiljaisuudella on painoarvonsa ja se on kultaa.

Odottelua ja selittelyä

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. 😀

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa2

2006Vuosi 2006 vierähti töitä tehdessä. Tyttöryhmää, nuorisotyötä, kouluvierailuja, kerhojen organisointia, isoskoulutusta, leirejä, retkiä, perusduunia. Oma paikka alkoi hahmottua työmaailmassa, mutta kotipaikkakunnalla tunsin olevani turha ja yksin. Minut tunnettiin, mutta kukaan ei oikein tullut juttelemaan. Kun kävin koululla sopimassa lasten kouluasioista, minua ei otettu todesta, mutta kun mies kävi hoitamassa asioita, heti alkoi tapahtua. En ollut tottunut sellaiseen. Aloin höperöityä ja kotona olin paljon neljän seinän sisällä kun en kuulunut joukkoon.

Yllä oleva kuva otettiin Tallinnassa 20-vuotta valmistumisesta- kurssimatkalla. Oli kiva nähdä mitä kenellekin kuuluu. Oli myös ihanaa löytää uudelleen rakas opiskelutoveri, joka muutama vuosi myöhemmin kuoli syöpään. Saimme jakaa elämäämme ja kokea yhteyttä vielä kerran.

20072007 ja uusi muutto miehen työn takia. Tällä kertaa perheemme naiset halusivat sitä kiihkeästi. uskoimme ja luotimme siihen, että tyttären pahaksi äitynyt koulukiusaaminen loppuisi paikkakunnan vaihdokseen. Näin ei valitettavasti käynyt. Muuten muutto oli silti positiivinen.

Asuimme Ähtärin keskustassa isossa pappilassa järven rannassa. Minulle se oli unelmien täyttymys, asua palveluiden lähellä mutta saada oma ranta ja laituri. Työmatkani kasvoi 70- kilometriseksi.

Keskimmäinen pojista pääsi ripiltä ja minä aloitin opiskelut työn ohessa ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Samana syksynä sairastin pahan välilevyn pullistuman, joka teki elämästäni välillä täyttä tuskaa. Kipulääkkeiden voimalla töihin ja takaisin. Tätä kesti kesästä jouluun. Joskus syksyllä aloin yskiä…

2008Vuosi 2008 oli vaiherikas. Kun yskimistä oli kestänyt yli puoli vuotta, menin keuhkokuviin. Sieltä laajempiin tutkimuksiin ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen minulla todettiin paha keuhkosarkoidoosi. Paikat olivat kipeät, käveleminen välillä todella vaikeaa ja yskiminen herätti monena yönäkin valvomaan. Paitsi että piti tajuta olevansa vakavasti sairastunut, piti opetella elämään jatkuvan kivun ja kokoaikaisen yskimisen kanssa. Laulaminen ja soittaminen oli välillä lähes mahdotonta. Kitaraa en pystynyt soittamaan lähes ollenkaan, sillä sormet olivat niin kipeät.

Vahva kortisonilääkitys, joka jatkui kome vuotta, alkoi muuttaa ulkonäköä. Mies väitti, että ei oikeastaan haitannut, mutta minä näin naamasta, että kyllä haittasi. Ja se, että en päässyt aina liikkumaan. Kipu traumatisoi minut entistäkin liikkumattomaksi. Sain kuitenkin jouluna opiskelut päätökseen ja valmistuin. Olin onnellinen siitä, että kuitenkin pystyin siihen kaikesta huolimatta. 😀

Kuva on otettu 10-vuotishääpäivämatkalta Tallinnasta.

2009Seuraavana vuonna, 2009, työmatkani vaihtui 70 kilometristä 70 metriin. Sain aloittaa työt pitkästä aikaa kotiseurakunnassa ja vielä uudessa työssä, mihin olin juuri saanut pätevyyden. Uudessa työssä sain olla noviisi, opettelija ja minua opasti ihana eläkkeelle kohta siirtyvä pitkän linjan työtoveri, joka osasi auttaa monessa asiassa. Sain taas tuulta siipien alle, vaikka henkilökohtaisessa elämässä koin ison menetyksen sukulaisten taholta. Minulla ei siis enää ollut heitä.

Perheemme kävi läpi isoja surullisia asioita, mutta kuitenkin koimme olevamme yhtä ja samaa porukkaa. Vanhin poikakin oli saamassa elämäänsä taas kuntoon ja oli kiinteästi yhteydessä meihin. Työnteko auttoi monessa surussa ja antoi iloa.

Minä sairastelin, mutta aloin jo tottua asiaan. Ei ole helppoa ymmärtää olevansa kroonisesti sairas ja sietää oma rajallisuutensa. Kuva on otettu lomamatkalta Kreetalta. Kortisonin vaikutus alkaa jo hyvin näkyä kuvissa ja ulkonäössä.

20102010 olin lihavimmillani. Näytin täyteen pumpatulta vaahtokarkilta. Kun käsivartta painoi, siihen jäi sormien painuma. Oli pakko hankkia isompi sormus ja yhä suurempia vaatteita. Olin surullinen asiasta, mutta lääkäri kielsi ajattelemasta muuta kuin voimien keräämistä ja oikeanlaista lepoa. Tämä kaikki tapahtui työn ohessa. Yritin lopettaa lääkitystä, mutta kun huomasin, että en meinannut pystyä kävelemään pihan poikki, lopetin kokeilut alkuunsa. Nuorin pojista pääsi ripiltä. 😀

En kehdannut laittaa tähän niitä pahimpia valokuvia. Kaikki tämän ajan kuvat minusta ovat surullisia. Poskeni pullottavat ja silmäni ovat syvällä päässä. Halusin laittaa tähän vähän itseäni kunnioittavamman kuvan työtehtävästä vappukonsertista. Huomatkaa pinkit irtoripset. 😀

2011Tammikuussa 2011 sain ilouutisen: keuhkoni olivat melkein puhtaat ja sain lopettaa pikkuhiljaa lääkityksen. Vaikka vielä jouduin syömään särkylääkkeitä, auttoi kortisonin lopettaminen pudottamaan painoa ja tiputinkin sitä kolmessa kuukaudessa 9 kiloa! Sain kehuja ystäviltä ja työtovereilta.

Samana keväänä mies alkoi haikailla uutta työtä ja vaikka minä olisin saanut vihdoin vakituisen työpaikan, jouduin hyppäämään todella rankkaan tilanteeseen: työttömäksi työnhakijaksi. Aloitin kyllä YAMK-opinnot, mutta ne aikaansaivat vain sen, että minua ei hyväksytty saamaan mitään päivärahaa ja tilanne näytti kohdallani aika toivottomalta. Samalla perheemme pieneni entisestään, kun molemmat nuoremmat pojat jäivät Ähtäriin tekemään opintojaan loppuun.

Opettelin tekemään työpaikkahakemuksia ja hainkin uusia paikkoja yötäpäivää jo epätoivoa hipoen, kunnes sain uuden mahdollisuuden ja palasin vanhaan toimenkuvaani, ensin nuorisotyöhön 3kk:ksi ja sitten sain vuoden pestin erityisnuorisotyöstä.

Elämä alkoi taas voittaa, mutta samalla se alkoi myös omalla tahollaan murentua ja kadota. Onneksi ihminen ei näe kulman taakse, sillä jos olisin tiennyt etukäteen mitä on tulossa, en olisi jaksanut kestää työttömyysjaksoa ja epätietoisuutta, enkä miehen poissaoloja senkään vertaa.

Muistan mitä tein viime kesänä

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Postimies tuo aina kahdesti…vai kolmesti?

paperiveneTytär sai postia. Minäkin usein saan sitä, mutta koska se on pääsääntöisesti laskupainotteista, en aio sitä sen kummemmin tässä availemaan. Mutta tyttären posti oli merkittävää. Paitsi että lukiosta tuli tieto, että kyllä kiitos olette päässeet opinahjoomme, tuli toinenkin kirje: Kutsu, invitation. Hääkutsu.

Kyllähän tätä on odotettu ja luulempa että olen tulevan päivän tiennyt aiemmin kuin häitään juhliva morsian. Ainakin minua vannotettiin asiaa paljastamasta. Tiedän että näistä juhlista on haaveiltu jo silloin kun se tyttö ei taitanut tietää, että mun mies ei ollut vapaa vielä. Oli haaveiltu hääpuvuista ja tulevista tontinpaikoista. Ja nyt se sitten tuli konkreettisena tietona ihan meille kotiin asti.

Lukija voi nyt aivan vapaasti muistuttaa, että kirjoittajan häitähän juhlittiin jo menneenä talvena, mutta muistuttele rauhassa, muistan, muistan ja tunnustan, tunnustan. Voin silti sanoa käsi sydämellä että ihan ilman tunteita en tätä tietoa pystynyt ottamaan. Ainahan sitä toivoo viimeiseen asti, että pettureilla on petturimainen loppu, eikä mitään happyendiä. No niin. Sainpas sanottua. Katkeria pihlajanmarjoja ja happamia ajatuksia kaikki tyynni.

Asioiden konkretisoitumiset tuovat tilanteet oikeaan valoon. Ei jää niin paljoa kuvitelmien varaan. (Kyllä niillä varmaan on ihan paskaa…) Samoin kun on tärkeää pitää rajaa sillä mitä asioita enää jakaa toiselle. Ei tarvitse alkaa toiselle olkapääksi eikä ymmärtäjäksi kun kerran on tilivälit selvät. Itkut on itketty, aikoinaan myös naurut on naurettu ja monet hetket koettu. Nyt itkun ja naurun kohteet ovat toiset ja ajan myötä myös muistot häviää tai ainakin heikkenee. Sitten ei ole enää tarvetta olla ystäviä eikä sen puoleen  myöskään vihollisia.

kesäainoHaluan olla tässäkin asiassa rehellinen. Joskus vielä haluan toivottaa heille sydämestäni kaikkea hyvää. Onnea ja auvoa tai vähintäänkin oolrait-meininkiä. Ihan ilman sarvia, hampaita ja piikkimattoa. Vielä en siihen pysty, mutta minulla on aikaa jopa noihin tuleviin juhliin. Siinä on haastetta, todellinen positiivisuushaaste 5/5.

Olen tavannut voittajani yhden kerran kasvoista kasvoihin. Menin hänen luokseen ja kiitin siitä kuinka hän on ollut tyttäreni tukena vaikeina hetkinä. Hän häkeltyi ja punastui. Minä sain lähteä pois pystyssä päin.

Jospas sitten kerran myös ne onnittelut… 😀

kerrostalokyylän kasvuturve

vp-ruusuOlin eilen pitkästä aikaa kunnolla ulkona, eli siis suomeksi sanottuna viihteellä. Kävin kuuntelemassa useampaa suomalaista huippuartistia, istuin baarissa, lauloin karaokea ja nautin mieheni hyvästä seurasta. Ei mennyt myöhään, tultiin kotiin hyvässä hapessa ja mentiin nukkumaan jo yhdeltä. Tänä aamuna nukuin ruhtinaallisesti puoli yhteentoista, söin aamupalan sängyssä, kuuntelin Tuure Kilpeläisen tuotantoa ja nautin elämästäni, tosin pikkuisen nuutuneena, mutta sisäisesti vahvasti virkistyneenä.

On siis merkittävää ottaa välillä rennosti, mennä hoodseille ja elää muutakin kuin pelkkää arkea. Tässä eteen tuleekin kysymys siitä, mikä on syrjäytymisen suurin ansa? Mikä tekee ihmisestä kerrostalokyylän?

Kerrostaloelämä on hyvin suppeaa. Jos vietät aikaasi, syystä tai toisesta, paljolti vain kotosalla, elämänpiirisi suppeutuu siinä määrin että kohta sinun rauhaasi horjuttavat asiat ovat yhä vain pienempiä ja pienempiä. Alat seurata muiden elämää, koska sinulla itselläsi sellaista ei vaan yksinkertaisesti ole.

Työttömyys, sairaus, omaishoitajana toimiminen, yksinäisyys, nämä kaikki voivat johtaa siihen, että ei ole mahdollisuutta lähteä mukaan rientoihin jotka maksavat tai joihin olisi mukavampi mennä jonkun ihanan kaverin kanssa. Sitten alkaa kyrpiä ja naapurin imurointiäänet alkavat suututtaa ja jyskyttää ohimolohkossa. Kerrostalokyylän kasvuturvelannoitteet ovat sopivasti muhimassa.

Minulle varmaan kävi samalla tavalla kun keskityin vain lähimpien ihmisteni huolehtimiseen. Annoin toisille mahdollisuuden mennä, olla, kyläillä, sairastaa, tervehtyä, yletä, harrastaa ja naapurien elämä alkoi suututtaa. Eikö tuokin voisi joskus jättää matontamppauksia keittiön ikkunan alla edes yhtenä viikkona väliin. Ja kun ei voinut, tuhinani kasvoi ja minusta tuli ikävä ämmä.

Nyt olen ottamassa elämääni takaisin omaan haltuuni, ja annan muiden pitää oman elämänsä. Mitä sitten, jos jonkun penskat levittävät lelunsa pitkin pihaa? Eipähän minun tarvitse olla niitä yötä myöten keräämässä. Haluan kulkea ja kohdata. Haluan laulaa ja tanssia. Haluan levätä ja rötväillä. Haluan nauttia ja halata. Tämä taitaa olla kerrostalokyylälle sopivaa rounduppia.

Tänään menenkin kuuntelemaan ilmaiskonserttina militaristijazzia lounaispuistoon. Ja halaan vähän miestäni. <3

Aikaa ajatella

Tänään  minulla on ollut taas aikaa ajatella. Olen käynyt läpi ajatuksia tästä vasta lapsenkengissä olevasta kesästä ja sen tulevista asioista joita en vielä pysty näkemään. Olen käynyt läpi ajatuksia nuoruudestani, jolloin olin vielä viattoman kiltti ja sinisilmäinenkin. Olen ajatellut myös lähimenneisyyden kokemuksiani ja sitä millaiseksi ne ovat minua muovanneet.

Näin elokuvan, missä oli isä, joka osasi oikealla tavalla lohduttaa jo aikuista tytärtään ja sanoa oikeat sanat oikeaan paikkaan. Olin vähän kateellinen. Juuri sellaisen isän minäkin olisin halunnut. Minun isäni suusta tuli useammin sammakoita kuin mitään positiivista. Yksi pahimmin muistiin jäänyt asia oli kenties se, kun ensimmäinen mieheni kosi minua ja kertoi asian isälleni. Tämä tokaisi minun kuulteni, että ”vai semmoista olet ajatellut. Ota vaan hänet, jos et kerran parempaakaan ole löytänyt.” Minä olin siis isäni mielestä heikkotasoinen tai sitten hänen vitsinsä oli Guinnessin ennätyskamaa huonommuudessaan. En kyllä osannut sitä silloinkaan vitsinä ottaa.

Lähimenneisyys on koetellut todella minun luottamustani hyvään ja kauniiseen. Olen joutunut miettimään sitä kuinka kaikki vaikuttaa olevan aivan hyvin ja kuitenkin nurkan takana odottaa jo kasapanosammus. Mikä on enää luottamuksen arvoista ja kestävää? Mikä on varmaa tässä elämässä? Mitä merkkejä on osattava lukea, jotta kaikki ikävät asiat eivät tulisi niin suurena yllätyksenä? Kuka puhuu totta ja kuka ei valehtele? Mikä on se asia, joka voi toteutuessaan katkaista kamelinselkäsi? Mitä vielä voi tapahtua? Mikä pahuus voisi vielä yllättää sinut kaiken tämän jälkeen?

Alkaneesta kesästä en tiedä vielä mitään. Minulla on muutamia suunnitelmia, mutta en voi kuitenkaan tietää, toteutuvatko ne. Minä voin vain luottaa siihen, että hyvilläkin asioilla on tapana toteuttaa itse itseään. On siis vain jatkettava hyvien asioiden ajattelemista ja toivomista. Jos pahuus yrittää saada valtaa, on vain uskottava, toivottava ja rukoiltava. Ja iloittava jokaisesta vapaasta hengenvedosta, jonka saat vetää keuhkoihisi.

taivasKun on aikaa ajatella, tulee pyöriteltyä helposti ikäviä asioita. Mutta tärkeää on maadoittaa itsensä tähän aikaan ja tähän paikkaan. Silloiset isän sanat loukkasivat ja loukkaavat, mutta en ole enää nuori tyttö lapsuudenkodin eteisessä. Menneet tapahtumat ovat jättäneet jälkensä, mutta en ole enää se nainen, joka tärisee kauttaaltaan löydettyään miehensä rakkauselämän johon sinä et enää kuulu.  Etkä ole se ihminen, joka joutuu tekemään elämänsä raskaimman päätökseen kuultuaan yhdestä kauheasta salaisuudesta.

Kun on aikaa ajatella, voi antaa aikaa myös unohdukselle.

Ja ehkä aikanaan myös anteeksiantamukselle. Ja tulevaisuudelle.

Ihan ok!

Pitääkö ihmisen täyttää 50 ennenkuin voi olla tyytyväinen peilikuvaansa?omakuvaa

Lapsena ymmärsin olevani lihava, tai ainakin lihavampi kuin muut. Vatsani pullotti toisin kuin sisarellani, joka oli lapsena taasen vähän alipainoinen. Perin sisareltani pieneksi jääneitä vaatteita, mutta ne sopivat huonosti, koska olin ihan eri mallinen kuin hän. Koulukaverinikin olivat laihempia kuin minä. Yläasteella sain kuulla kouluni pojilta että olen helvetin ruma. Minulla ei siis ollut mitään toivoa.

Aloin inhota peilejä. Erityisesti kokovartalosellaisia mitä oli tavarataloissa. Uskoin siihen mitä muuta sanoivat enkä siihen mitä silmäni näkivät. Olin täysin tavallisen normaalin näköinen, en kauniimpi mutta en rumempikaan kuin muut. Naisellisen muotoinen.

Luonnossa urospuoliset ovat usein naaraita kauniimpia ja värikkäämpiä. Ihmisten keskuudessa naiselta odotetaan aina kauneutta ennen kaikkea muuta. Voit olla uskottava ja kiinnostava, jos olet kaunis, mutta liian kauniskaan ei ole uskottava. Pitää siis olla ihan ok. Miten siihen sitten yltää ja pääsee?

Kouluaikana suosittuja olivat tytöt, joita nykyään sanottaisi lissuiksi. Täydelliset muotivaatteet, vähän yrmeä ilme, juuri oikea painoindeksi ja ylimielinen asenne toisinpukeutujia kohtaan. Ehkä he ovat menestyneet elämässään paremmin kuin minä, naineet paikkakunnan kermaan kuuluvia nuorukaisia, mutta onnellisuutta ei mitatakaan aikuisena enää sillä mittarilla millä yläkoulussa tai lukiossa.

Osaan jo käyttää hyväkseni joitakin positiivisia piirteitä ulkonössäni. Hymyilen leveästi ja katson suoraan silmiin. Kokouksiin tai tilaisuuksiin, joissa tarvitaan uskottavuuutta ja äänenpainoa, pukeudun yleensä aina korkkareihin. Toimii! ;D Kuitenkin tietynlainen alamittaisuuden tunne on säilynyt tuolta lapsuudesta asti tähän päivään. Ajattelen jossain määrin jopa että eroni yhtenä syynä oli se, että en ollut miehen mielestä tarpeeksi edustava ja kaunis. Kuka haluaa luopua kauniista vaimosta?

Itsetunnon kolaukset vaativat paljon työtä paikkaantuakseen umpeen. Yksi paha sana tai arvostelu voi karvastella pitkään kun taas sitä parantamaan tarkoitettuja tekoja ja sanoja tarvitaan kokonainen lauma. Aina on helpompaa arvostella toista kuin etsiä positiivista sanottavaa. Ihminen on ihmiselle susi ja kettu, harakka ja räkätti.

juhlissaHaluan päästä alemmuudentunteestani ja aion tehdä työtä sen asian eteen. Olen päättänyt tänä kesänä olla piittaamatta ylipainosta ja mitäänsanomattomuudesta. Aion ottaa niin monta selfietä kuin jaksan ja jakaa niitä surutta kaikissa sosiaalisissa medioissa joissa olen. Aion katsoa aamuisin peiliin ja sanoa itselleni: Oletpa sinä verrattoman kaunis nainen! Mukavaa päivää sinulle! Tee tänään joku onnelliseksi, ainakin itsesi. 😀

 

 

Positiivisuushaaste

Onko sinulla koskaan sellainen olo, että tunteet sisälläsi nousevat ylivoimaisen voimakkaiksi kantaa tai pitää sisällä? Oikeastaan toivon, että vastaat: on! Vaikka minua on joskus syytetty siitä, että olen kuulemma ylitunteellinen ja liioittelevuuteen taipuvainen, haluan edelleen pystyä tuntemaan syvästi ja vahvasti ja niin että pakahdun.

Olen pelännyt sitä, että kaikki kokemani kriisit ovat tasapäistäneet tunneskaalaani niin että en osaa enää tuntea voimakkaita äärisuruja tai ääri-iloja. Muuttuisin pikkuhiljaa robotiksi joka vain tekee mekaanisesti asioita ja hymyileekin joskus, mutta ei koskaan pakahdu onnesta, eikä räydy surusta. Vihaisin sellaista elämää. Ja vain siksi, koska en ole sellaista koskaan kokenut.

Suuret kriisit murentavat ihmistä. Minäkin pelkäsin, että minua vastaan rikotut asiat olisivat rikkoneet liikaa. Jotain olisi mennyt peruuttamattomasti rikki. Ja onhan paljon tapahtunutkin. Minun on edelleen vaikea luottaa siihen, että voisin olla ansainnut ihanuuksia. Samalla kun minulla on vahva usko siihen, että paskamagneettini on vahvistunut entisestään. Loirin sanoilla siis: aina tulee jotain, se vaan menee niin. Kulman takana ei häämötä auvo vaan vaikeudet ja kärsimys.

miksi siis otsikkonani on: positiivisuushaaste?

Jos antaisin periksi epätoivolle ja vihalle, kääntäisin selkäni omalle itselleni, sille Ainoleenalle, jolle haluan olla uskollinen ja tärkeä. Lapsesta asti olen luottanut siihen, että aina löytyy jotain ratkaisuja, jollakin kummallisella tavalla se elämä vaan jatkuu. Sittenkin.

Sain tänään positiivisuushaasteen. Ja jostain kumman syystä minun ei ollut yhtään vaikeaa nimetä tänään kolmea asiaa, joista olen kiitollinen ja jotka luovat minuun positiivista mieltä. Pystyn edelleen pysähtymään ihanan syreeninkukan nähdessäni, tai pikkulinnun, joka on pudonnut puusta ja yrittää selvitä pölläytyksestä. Näen edelleen järven pintaan muodostuvan timanttimeren auringon osuessa siihen säteillään. Kuulen edelleen toisen sanat ja huokauksetkin. Osaan edelleen ottaa kiinni kaulasta, puristaa lujasti ja sanoa: olet minulle tärkeä.

iloinen-AinoJos joka päivä olisi yhtä positiivisuushaastetta, näkisinkö paremmin ne asiat, joista voin olla kiitollinen? Keskittyisinkö enemmän hyvään kuin pahaan? Mieheni kertoi kuinka joku oli väittänyt toiveiden ja pyrkimysten oikeasti toteuttavan itse itseään. Jos siis ajattelen pelkkiä negatiivisia asioita, toteutuuko elämässäni pelkkä surkeus?

Ja kun päätän nähdä hyvyyttä elämässäni yhä selvemmin, totettaa se itse itseään jakamalla elämääni hyvyyttä, onnistumista ja iloa.

Vaikka tämä ei ihan pitäisikään paikkansa, aion totisesti yrittää. Posistiivisuushaaste: here I come!! 😀

enttententten…

orvokit-ja-sydänHuomaan edelleen olevani aika herkillä itseni kanssa. En haluaisi loukkaantua olemattomista kommenteista enkä ainakaan niistä rivienvälisanomattomista sanoista, jotka kuitenkin aavistan, ikävä kyllä. Ja niitä rivienväliasioita on viikon aikana tullut luvattoman paljon ja monelta eri taholta. Kelpaamattomuuden kanssa ehkä joskus vielä oppii elämään, mutta mitenkä sen asian kanssa, että kokee olevansa se kaikkein helpoin asia jätettäväksi.

Kaikki alkoi varmasti siitä, kun sukulaiset eivät hyväksyneet oikeudentajuani ja käänsivät selkänsä. Aivan ne lähimmät, ne, joiden puoleen olin tottunut kääntymään ja jotka kääntyivät minun puoleeni kun heillä oli vaikeaa tai he tarvitsivat kannustusta ja tukea. Minä sanoitin asioita, joita he eivät halunneet kuulla eivätkä tunnustaa ja siinä sitten tekivät ratkaisun että minut on helppo unohtaa ja deletoida elämästään, jotta ei joudu katsomaan tosiasioita silmiin. Olin siis pahoista asioista se suurempi paha, joka piti poistaa elämästä kuin syöpäkasvain. Ja niin minut unohdettiin.

Juuri kun olin pääsemässä sen asian kanssa tasapainoon, tuli ihminen, joka oli ollut minulle kuin kivi ja kallio, jonka sanaan olin voinut luottaa ja joka oli luvannut tahtoa. Hän kertoi miettivänsä kumman jättäminen aiheuttaisi hänelle enemmän tuskaa, minun vai tämän toisen naisen. Minä kerroin hänelle, että saa jättää pohdinnan sikseen, sillä teen asian hänelle helpommaksi. Ei tarvitse valita kun valintapöydällä on vain yksi nimi. En halunnut enkä pystynyt olemaan jonkun ihmisen kakkosvaihtoehto. Halusin olla jollekin se one and only, se henkilö, jonka kanssa elää ja hengittää ja jonka olemassaolo on merkittävintä ja tärkeintä.

Voiko ihmistä valita? Tai voiko ihmistä valita pois? Mikä oikeus meillä on ajatella valitsevamme jotakin kumppaniksemme? Olenko valinta vai olenko itsellinen, omatahtoinen ja itse toista haluava? Kumpi on puolisoista se, joka saa tehdä valinnan puolesta vai vastaan? Kumpi on se, joka saa odottaa toisen valinnan tulosta? Eikö peli ole silloin jo menetetty?

Miksi siis olen pahoittanut mieleni niin monesti menneenä viikkona? Ehkä siksi, koska olen nähnyt itseni ja elämäni toisen ihmisen silmin, sellaisen ihmisen silmin, joka ei oikeasti tunne minua. Unohdan kyllä pahan mieleni, siihen ei mene kauaakaan. Mutta unohdanko sen, kuinka joku on pitänyt minua arvottomana, hylätyksi kelpaavana tai jopa säälittävänä.

Sunnuntaina eräs mies kutsui minua kylään vähän pilkalliseen sävyyn ja sanoi kuinka minun olisi hyvä tulla katsomaan ”kuinka rahvas elää”. Ennen olisi vain nauranut kommentille. Nyt jäin miettimään sitä kuinka säälittävältä mahdoin hänen silmissään näyttää. Kuitenkin tyydyin vain hymyilemään ja vastaamaan: ”Kiitos, se tulee olemaan todella mielenkiintoista!”

Kolme vuotta sitten olisin voinut kutsua hänet pappilan saliin vaikka kahville.

 

muuttuva status

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Rakkauden tekoja ja toivomuksia

Mikä sinulle olisi todellinen rakkauden teko? Olisiko se ihana timanttisormus, vaiko Pariisin matka? Haluaisitko jonkun näyttävän palveluksen tai sitten sen, että saisit olla ihan vaan omissa oloissasi? Mitä sinä toivoisit?

Rakkauden teot ovat jokaiselle varmasti hyvin erilaisia. Minulle rakkauden tekoa on esimerkiksi se kun tytär tulee kaulaan, antaa suukon poskelle ja sanoo, että sinä olet minulle niin rakas! Tai se kun mies osallistuu yhteisiin kotitöihin ja auttaa ihan automaattisesti, pyytämättä. Rakkauden tekoa on myös se, kun soitan kesken päivää ja kerron autostani kuuluvan pahoja ääniä ja mies lähtee saman tien vaihtamaan minulle käyttöön ehjää autoa eikä moiti eikä murise. Kiitos näistä! <3

Mutta osaanko minä itse tehdä rakkauden tekoja kanssaihmisille? Kriisit tekevät ihmisestä itsekkään ja sisäänpäinkääntyneen. Sitä ajattelee vain itseään ja omia mustia ajatuksiaan eikä välttämättä huomaa muita ihmisiä ympärillään. Kriisi vääristää helposti suhteellisuudentajun siitä mitkä asiat ovat itsestä riippuvaisia ja mitkä eivät todellakkaan sitä ole. Joskus voisi helpottaa oloa irtautua kokonaan itsestään ja katsoa muita enemmän.

Haluaisin olla parempi rakkauden teoissa. Sellaisissa, joissa ei ole marttyyriutta tai vaatimusta. Haluaisin huomata toisen hädän ja olla silloin olemassa ilman, että koko ajan selitän kuinka minullekin silloin joskus ihan samalla lailla… Haluaisin antaa omastani ilman että menetys kirpaisee. Haluaisin antaa hyvää palautetta ilman kateuden häivääkään. Haluaisin halata lämpimästi vain toisen itsensä takia, en omaa tarvettani täyttäen. Haluaisin hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän itse haluaa olla, vaikka olisinkin ihan varma kuinka hänen tulisi elää. Ja haluaisin rakastaa täydestä sydämestäni, puhtaasti ja täysillä niin, että halkean.

Tahtoisin toivoa rakkauden tekoja, ei vain sanoja. Tekoja, jotka näyttävät sen sanotetun rakkauden todeksi. Tekoja jotka näkyvät ja tuntuvat. Ja jotka saavat elämän olemaan elämisen arvoista.

enkelin-siivet

 

Tahtoisin toivoa myös sinulle jotakin oikein hyvää: enkelin siipien havinaa,

iloa, onnea syvää

ja niitä rakkauden tekoja. <3

 

Voimamittelöä

Koko elämä on yhtä voimamittelöä. Se alkaa jo syntymässä, kun äidin elimistö työntää sinua ulos paikasta, johon olet luottanut ja turvannut 9kk elämästäsi, eli koko elämäsi. Ja välittömästi ulos tullessasi sinun on alettava taistella ensimmäisestä hengenvedosta omilla keuhkoillasi. Napanuora katkasitaan ja sinusta tulee oma itsellinen yksilösi.

Irtaannut koko ajan enemmän vanhemmistasi ja kohta huomaat, että et halua enää edes pitää heitä kädestä kun ylität katua tai lähdet kouluun. Kunnes tulee aika kun haluat pitää kädestä kiinni hyvää ystävää, jonka kanssa vaihdat salaisuutesi, ilosi ja surusi. Menee muutama vuosi ja huomaat haluavasi pitää kädestä kiinni jotakin aivan erityistä, jotakin, joka saa sydämesi sykähtämään pienimmästäkin kosketuksesta tai katseesta. Joudut kokemaan tunteita, jotka ovat voimakkaampia kuin  mitkään mitä olet aikaisemmin kokenut.

Elämässä joutuu taistelemaan monilla eri osa-alueilla. Eikä pienintä tämä taistelu suinkaan ole tunnetasolla. Haluaako antautua rakkaudelle, ilolle, kaipaukselle, ja sitä kautta myös mahdolliselle pettymykselle, pelolle ja jopa surulle ja vihalle?! Sillä jos ei rakasta, ei myöskään vihaa. Välinpitämättömyys on kaiken loppu.

Luulen tajunneeni exässä tapahtuneen muutoksen yhdessä lauseessa mitä hän ei sanonut. Meille tuli kylään yksi hänen työtovereistaan , joka mainitsi kuinka onnekkaita me olemme kun me olemme aikoinaan löytäneet juuri toisemme. Minä myöntelin iloisena tätä lausumaa, mutta huomasin sydän kylmeten, että ex-mieheni ei sanonut yhtään mitään. Hän ei voinut, sillä hän ei enää iloinnut tästä asiasta. Hän iloitsi jo silloin uudesta löydöstä, uudesta onnesta. Ja joutui taistelemaan kotona tunnekuohujaan vastaan, jotta minä en olisi huomannut mitään.

Kaija Koo kysyy laulussaan: kuka opettaisi sen, miten rakkaus lopetetaan. Se on todellinen voimamittelö, varsinkin kun sen joutuu tekemään väkisin ja väkivalloin. Mutta ajan kanssa siinä onnistuu. Jokaisen on vain löydettävä oma ristintiensä saavuttaakseen mittelön jälkeen rauhan. Käytiin se mittelö sitten millä elämänalueella tahansa.taustakuva1

Ota vaikka lasi vettä

aallot ja kallioTuntuuko sinusta koskaan, että olisit kuin ulkopuolinen, joka seuraa elämääsi vierestä? Asioita sattuu ja tapahtuu ja sinä joudut ihmettelemään tapahtumien käänteitä. Tapahtumat kohdistuvat sinuun, etkä aina pysty vaikuttamaan niiden voimaan ja vaikutusvaltaan.

Minun viime vuoteni oli vähän tällainen. Elin muiden ihmisten ratkaisujen tai elämäntilanteiden mukaan ja mukauduin niihin kuin kameleontti. Milloin olin ymmärtävä ja väistyvä, milloin hoitava ja kannustava. Ja monessa mutkassa huomasin jättäväni omat toiveeni ja tarpeeni alimmaiseksi tarvelistalla. Vaati täysin ulkopuolisen ihmisen kommentin, että tajusin oman tilanteeni ja tilani. Olin sairastumassa uupumukseen enkä edes itse ollut tajunnut koko asiaa.

Uupua voi monesta syystä. Minun syyni oli ehkä vuosien kertynyt kriisivyyhti, joka laajeni kuin lumipallo. Reippauteenkin voi sairastua ja itselläni oli aina ollut tarve ja taipumus kehoittaa paitsi itseäni myös toisia olemaan reipas ja rohkea. Rohkeutta vaatikin mennä peilin eteen jälleen kerran ja todeta, että tästä kaikesta ei nyt selviä itsesuggestiolla ja reippaudella. Tarvittiin puhetta ja rehellisyyttä. Jouduin myöntämään itselleni, että en olekaan kaikesta selviytyvä ja ylittevahva.

Kun ihminen on kriisissä, hänen on vaikea nähdä asioita selvästi ja ymmärtää asioita edes päällisin puolin. Tulee tehtyä lehmänkauppoja. Erossakaan en pitänyt väliä sillä miten minun asiani menevät, kunhan pääsen nopeasti rauhaan ja turvaan. Rauhaan valtavista tunnekuohuista ja turvaan pettämisestä ja valehtelusta. Ensimmäinen kotini olikin turvapesä sekä itselleni mutta myös tyttärelleni, joka muutti mukanani. Elämämme ei kuitenkaan ollut kovin helppoa siltikään.

Tänä päivänä sitä kaikkea ajatellessa olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Jaksan jälleen paitsi iloita elämästäni, myös jopa luoda uutta ja suunnitella. Olen kanssaihmisillenikin toivottavasti kärsivällisempi ja ystävällisempi. Ymmärrän tänään paremmin väsymystä ja lannistumista kuin olisin koskaan ymmärtänyt ennen kaikkia näitä kokemuksiani.

Tänään kun asiat kasaantuvat ja tilanteet meinaavat ottaa vallan, osaan jo istua alas, huokaista ja juoda vaikka lasin vettä. Antaa itselleni aikaa ymmärtää tilannetta vähän laajemmin. Enkä enää halua tehdä lehmänkauppoja. Ja itseäni en halua enää kieltää.

Tietämättömyyden sietäminen

lumpeet järvelläAlusta asti yksi niitä eniten häpeää tuottavia asioita on ollut se kysymys: kuinka moni tiesi että minua petettiin ja nauroi minulle takanapäin?

Kun kyselin exältä tätä asiaa, hän nauroi minulle ja sanoi että ei kukaan. Minä en pysty uskomaan tähän. On kuitenkin kysymys ihmisistä, jotka koko ajan kulkevat paitsi omissa, myös yhteisissä työmenoissa ja heillä oli näitä yhteisiä työmenoja todella paljon. Rakastunut ihminen ei pysty pitämään sisällään tunnettaan niin etteivätkö ympärillä olevat ihmiset huomaisi asiaa. Eli: kuinka moni tiesi?

Muistan kuinka minua hävetti liikkua kaupungilla kun tunsin selässäni katseita, jotka eivät olleet todellisia. Kuulin mielessäni ihmisten puheita: tuossa tuokin raukka menee. Yksinkertainen kun ei ole  aikaisemmin tajunnut mitään. Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä. Varmasti tuossa naisessa on jotain vikaa kun hänen miehensä on noin tehnyt. Joutunut hakemaan lämpöä ja rakkautta muualta kun ei kotoa saanut. Ei tuollainen mitättömän näköinen nainen ole ansainnut tuollaista komistusta muutenkaan. Hyvä vaan oli kun mies jätti tuollaisen ja otti itselleen todellisen edustusnaisen.

Nämä ajatukset kummittelivat pitkään mielessäni. Ja minua hävetti. Ja minua suututti se, että minua hävetti eikä miestä. Hän ei osannut asiaa hävetä. Minä häpesin eniten itseäni. Minussa oli leima: torso, huono vaimo, poistettu käytöstä. Mies vielä kertoi kuinka kyllä hänelle aina löytyy kannustajia ja olalle taputtelijoita, sillä miehille yleensä niitä tulee tällaisessa tapauksessa. Ja minä häpesin lisää.

Paraneminen alkoi pikkuhiljaa. Aloin huomata kuinka minusta ei tullutkaan epäonnistujaa. Osasin edelleen työni, hoidin kotini, laitoin itseäni samalla tavalla kuin ennenkin. Opin jopa vähän kerrallaan sietämään tietämättömyyttäni. Ja ennen pitkää sain huomata olevani myös viehättävä ja haluttu. Paranin haava kerrallaan. Mutta arvet ovat jääneet.

Jokainen leikkaus jättää jälkeensä arpia, jotka kyllä vaalenevat vuosien saatossa mutta jälki niistä jää, vaikka himmeäkin. Jotkut korjaavat niitä laserilla, mutta se on keinotekoista. Minä haluan, että minun arpeni muistuttavat minua kokemuksistani, asioista jotka olen selättänyt ja joiden päälle olen kivunnut yksin ja toisten avulla.

En halua sääliviä katseita. En halua arvostelevia katseita. en halua katseita, jotka arvottavat minut exän mukaan. Haluan katseita, jotka näkevät minut. Vain minut ja eletyn elämäni. Ja arpeni.

Kyllästymisen sielunmaisemaa

verbi, kyllästyn, kyllästyi, kyllästyttiin

kyllästyä: saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin, väsyä, ikävystyä, pitkästyä, tympääntyä, tympeytyä, työlästyä johonkin. esim. Kyllästyä baariruokaan. Jonotti lippua kyllästymiseen asti. Elämään kyllästynyt.

Tämän selityksen löysin nykysuomen sanakirjasta sanalle kyllästyä. Avioeroon liittyy jossain määrin kyllästyminen, sillä eihän mistään mielenkiintoisesta halua eroon. Ja kun kerran on näin, johtaa se automaattisesti kysymykseen: mihin minussa kyllästyttiin? Koska en ole saanut asianomaiselta vastausta tähän kysymykseen, joudun itse analysoimaan asiaa suurella puskapsykologivarmuudella.

1. saada kyllikseen, tarpeekseen jostakin. Voiko toisesta ihmisestä saada tarpeekseen? Ehkä, jos on hankala, vaikea tai muuten päsmäri. Silloin ymmärrän kyllikseen saamisen. En tunnusta, tuomio: syytön! Jatkan analyysiä.

2. väsyä, ikävystyä. Uskon kyllä, että minuun voi väsyä. En ole helppo ihminen ongelmineni. Jotta minua jaksaisi, täytyy sietää tunnekuohuja ja tunteenilmaisuja. Ja niihin voi väsyä kyllä. Mutta en vain voi mitään sille, että kaikki aina oikeasti tuntuu joltakin. Käytän harvoin jos koskaan sanaa ihan sama. Ja sitten ehkä huonoin asia minussa on se, että olen niin kovin arkipäiväinen. Minulle riittää tavallinen elämä, en tarvitse hohtoa ja meininkiä. Tykkään olla kotona, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, sisustaa ja olla vaan. Ja siihen voi toinen todellakin väsyä ja ikävystyä, jos omaa ihan toiset intressit. Joten: myönnän, syyllinen! Mutta jatkan edelleen analyysiä.

3. pitkästyä, tympääntyä. Olenko siis tylsä? Kerronko pitkästyttäviä ja tylsiä juttuja? Pukeudunko värittömästi ja mitäänsanomattomasti? Olenko huono seuranpitäjä? Tähän en osaa uskoa, jos olen ihan rehellinen. Tunnen paljon pitkästyttävämpiäkin ihmisiä joiden avioliitot ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, eivätkä heidän miehensä ole juosseet muiden helmojen perässä. Olen siis syytön!

Ehkä mies kyllästyi, väsyi, ikävystyi kaikkeen yhteensä. Paitsi minuun ja tavallisuuteeni, myös itseensä minun kanssani. Jospa hän kyllästyikin juuri siihen, millaiseksi itse oli tullut meidän yhteiselomme aikana ja näki valoa tunnelin päässä tässä toisessa ihmisessä ja erilaisessa yhtälössä.

Tekee kipeää pohtia tätä. Olenko siis olosuhteiden uhri? Mihin asioihin olisin itse voinut vaikuttaa? Mitkä asiat olivat minulle niin tärkeitä, että en halunnut muutosta? Ei ero ole yhden ihmisen syy, ei edes sen toisen naisen (vaikka niin pitkään itselleni uskottelin). Mutta sen haluaisin uskoa, että olen tehnyt parhaani siinä elämässä mitä olen elänyt.

Vaate, johon kyllästyy, heitetään pois tai annetaan jollekin toiselle. Ruoka, johon kyllästyy, vaihdetaan uuteen mielenkiintoisemman makuiseen. Ihminen, johon kyllästyy, hylätään. Mutta aine ei katoa olemattomiin, eikä ihminen lakkaa elämästä kyllästymisen seurauksena. Muuttuneena, ehkä. Toisaalta hauraampana, toisaalta vahvempana.

a

 

Musiikin voima

Eroprosessin yhteydessä kiinnitin erityisesti huomiota musiikin voimaan ja erityisesti laulujen sanoituksiin. Ennen täysin yhdentekevät jollotukset alkoivat elää omaa elämäänsä. Muistan kerrankin, kun energiatyhjiötä täyttäessäni kuntosalilla aloin kuunnella taustalla soivaa biisiä. Anna puu lauloi säännöistä rakkaudelle. En ollut ennen tajunnut millainen syrjähypyn riemuylistys se kappale on. Emme saa paljastaa asioita kotona rakkaillemme. Niinpä. Minua alkoi kuvottaa ja sain melkein paniikkikohtauksen kesken juoksumattotreeniä.

Niihin aikoihin, kun muutin tyttären kanssa pikku kaksioomme, soi radiossa paljon Haloo Helsingin Vapaus käteen jää. Kun tultiin kohtaan missä lauletaan:” Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa. Ei muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itket kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan.
On paljon tasoja vielä meidän edessä. Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä. Tää kaikki ei oo meidän käsissä. Tuhon kynsissä oon, aikamme sieluton, mutta lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen.”pistin radion täysille ja lauloin mukana. Jälkeenpäin olo oli aina vähän voimaantuneempi ja parempi.

Viime syksynä aloitin vanhan harrastuksen uudelleen. Liityin oopperakuoroon. Aloitin varovasti alttostemmalla Brahmsin Requiemissä. Kaunis teos. Musiikki täytti minut kokonaan ja sain iloita siitä, että minusta lähtee taas ääni. Kevätpuolella pääsin sopraanoon ja opettelin taas laulamaan korkealta. On uskomaton tunne, kun uskaltaa ottaa korkean sävelen. Avata suu kitalakeen asti ja antaa tulla. Ensimmäisten harjoitusten jälkeen oli kuin suussani olisi ollut liian iso omena, kokonaisena. Mutta tämä vahvistaa paitsi ruumistani, myös sieluani ja mieltäni. Minä pystyn vielä johonkin. Minä kelpaan ja saan aika ajoin jopa kaunista jälkeä.

Välillä tulee aikoja kun joku kappale saa kyynelet silmiini. Muistot ovat liian kokonaisvaltaisia. Silloin voi antaa tunteen tulla, pitää sen laulun ajan läsnä, tutkia sitä turvallisesti ja sitten viimeisten tahtien tullessa luovuttaa muistot musiikin mukana kaikkivaltiuden hoidettavaksi. Pyyhkiä kasvot puhtaalla nenäliinalla ja lähteä uuteen alkuun, kerta toisensa jälkeen.

Onko kiltteys hyve vai kirosana?

Lapsena minua opetettiin kiltiksi. Ja voi miten kiltti yritinkään olla. Koin huonoa omaatuntoa siitä, jos en luopunut omasta hyvästä toisen vuoksi. Itkin, jos toista moitittiin. Pyysin anteeksi aikuiselta, vaikka aikuinen oli toiminut itse väärin. Varoin suututtamasta äitiä, ettei hänelle vaan tule paha mieli. Pidin tätä ainoana oikeana, todella kristillisenä tapana toimia. Luovu omasta, anna toiselle. Tulee hyvä mieli ja palkka taivaassa.

Kiltteys ei ole synonyymi sanoille ystävällisyys, lempeys, empaattisuus tai hyvyys. Kiltti ihminen syö seisaallaan, istuu vaikka vaan hyllyllä, asettuu toisen jalkojen juureen ja katsoo spanielin silmillä. Ja pienentää itseään koko ajan. Uhrautuu ja tekee itseään tärkeäksi uhrauksillaan. Sitten ihmettelee kun se palkka ei ollutkaan semmoinen kuin toivoi. Muut eivät nostaneetkaan kilttiä ihmistä jalustalle, vaan tallasivat jalkoihinsa ja lakkasivat huomaamasta. Kiltti katkeroituu ja ajattelee, että paskat.

Kiltti ihminen on todella helppo lapsi, sillä hän ei pyydä itselleen mitään.  Kiltti ihminen on ihana vaimo, joka passaa ja peesaa ja väistyy taka-alalle kun vähänkin ärähdetään. Tulee kolostaan ja sanoo, että anteeksi, olinpas minä nyt tuhma kun en heti ymmärtänyt. Ja tekee hyvän aterian tai antaa sovintoseksiä. Kiltti ihminen luopuu työpaikalla omista vapaistaan tai lomatoiveistaan, koska eihän minulla ole mitään tärkeää. Lääkärille kiltti ihminen on helppo potilas. Kaikkea saa tehdä, eikä tarvitse antaa palvelua eikä huomiota. Kerrankin ihminen joka ei kysele eikä vaadi. Ravintolassa kiltti syö kiltisti kaiken, oli annos sitten kylmä tai liian suolainen tai palvelu heikkoa ja hidasta. Kiitos, oli hyvää, anteeksi tämä vaiva, ymmärrän kyllä että on kiire.

Miksi kiltteys on mielestäni kirosana? Kiltti asettuu aina toisen alapuolelle, ei rinnalle tasavertaiseksi. Samalla kiltti antaa toiselle kaiken vastuun siitä mitä tapahtuu, väistyy ja muuttuu näkymättömäksi. Ja kerää itselleen katkeruuden siemeniä mielensä säkkiin kasvatettavaksi.

Missä vaiheessa lakkasin olemasta kiltti? Ehkä en ollut sitä sittenkään pohjimmiltani aidosti koskaan. Murrosiässä opettelin sanomaan vastaan. Sain kuulla kuinka kiittämätön olen, enkä niinkuin tuo toinen sisar. Kun aloin pukeutua niinkuin itse halusin, minua paheksuttiin ja vähän naurettiin. Kun en ollut tunnollisuuden perikuva minun sanottiin vielä joskus kuolevan nälkään ja tomuun.

Toinen täytyy ottaa huomioon, mutta rinnalla kulkien. Samalta tasolta. Sen taidon opetteleminen kestää koko iän ajan. Välillä sen osaa paremmin, välillä huonommin. Astinlaudaksi ei saa ruveta. Eikä puujumalaksi. Ja spanielinsilmätkin on kauniit- vain spanielilla.

 

Ystävällisyyden mitta

Tänä päivänä kun julkkikset eroavat, he hehkuttavat lehdissä, että erosimme ystävinä.

Minä yritin olla ystävä ja ystävällinenkin. Kunnes tajusin, että joka kerta kun olen ystävä, joudun luopumaan omastani. En voi leikkiä, että kaikki on hyvin. En voi väittää, että en välittäisi siitä mitä on tapahtunut. En vain voi enää kuulla ja kuunnella. Sillä aina kun kuuntelen, myös kuulen asioita joita minun ei ole tarkoitettu kuulevan. Sitä tekee 15 vuoden vanha ystävyys. Ja nyt ei ole enää ystävyyttä. On vain yhteinen lapsi.

Tuttuus ei katoa pitkään aikaan. Toisen erottaa katukuvasta jo kaukaa, vaikka paikalla olisi sata muuta ihmistä. Samat vitsit ja sananparret. Vähitellen tulee uusia sanontoja mitä uusi elämä on tuonut tullessaan. Puolin ja toisin. Se on hyvä. Se auttaa irrottautumisessa. Samoin kuin uusi pukeutumistyyli tai kampaus. Pikkuhiljaa tuttuus katoaa ja jäljelle jää neutraali. Sitten ei tule enää letkautettua vanhasta muistista asioita jotka vain harvat tietävät.

Mikä on ystävällisyyden mitta? Minkä verran voin antaa ystävällisyyttä ilman että luovun omista rajoistani? Milloin minulla on oikeus kääntää selkä, jotta saisin itseni suojeltua? Muistan laulun: minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä… nyt on vain suojeltava itsensä ja that`s it. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Ja välinpitämättömyyteen on vielä matkaa.

Lapsi kokee usein olevansa välissä. Se ei ole tarkoitus, eikä hyvä asia. Mutta millä säilytät neutraaliuden kaiken kokemasi jälkeen? Miksi vain toiselta vaaditaan epäinhimillisen täydellistä ja toinen saa olla raadollisen inhimillinen olalle taputtelijoineen kaikkineen? Ja niitä löytyy kyllä. Alfa-urokselle.

Ystävällisyyden mitta on kuitenkin itsensä kunnioittamisessa. Minä rakastan…minua.

 

Elämäni miehiä, osa 3

korttikuvaJos tätä nykyistä suhdetta vertaisi edellisiin, olisi se suuri vääryys, sillä 15 vuoden suhteeseen mahtuu paljon asioita verrattuna uunituoreeseen, vielä vaaleanpunaisen kauniiseen. Viime erossakin sanoin, että älä vertaa tätä meidän tämän hetkistä tilannetta teidän kahden vastaheränneeseen rakkauteen, vaan koita muistaa ne meidän alkuajat. Suhteet muuttuvat ajan kuluessa.  Elämä on niin kummallista. Sitä luulee koko ajan, että tämä on parasta mitä elämä voi tuoda minulle, kunnes tapahtuu jotain ja tärkeysjärjestykset ja ajatukset menevät ihan mullinmallin.

Me tavattiin netissä. Luulin, että ei täältä ketään oikeaa ihmistä löydä, pelkkiä pelureita ja humpuukia vaan. Mutta sitten löysin miehen, joka oli oikeasti sitä mitä väitti.Ehkä se asia on ollut se kaikkein tärkein. On vaikeaa eheytyä, kun huomaa, että on ollut systemaattisen pettämisen uhrina pitkän aikaa. Vapauttavaa on, kun toinen on juuri sellainen mitä väittää, ei enempää eikä vähempää.

Nykyiseltä suhteelta vaatii paljon ymmärrystä kun heikentynyt itsetuntoni aikaansaa välillä marttyyriutta ja itsensä aliarvioimista. Varmistan asioita edelleen koko ajan: Haittaako sinua tämä tai tuo asia? Oletko varma, että jaksat minua? Ja toinen sanoo, että  miksi en jaksaisi.

Kun mies sanoi ensimmäisen kerran minua kauniiksi, aloin itkeä. Itku tulee spontaanisti vieläkin tilanteissa, jotka koen ylitsekäyvän ihaniksi. Minua kohdellaan kauniisti, eikä moitita tai loukata. Se on ihme. Ja miehelläni on silittämisen armolahja. Ensimmäisellä yhteisellä elokuvareissulla hän silitti kättäni koko elokuvan ajan. Eikä edes huomannut sitä tekevänsä.

sydänkynttiläOlemme olleet toisillemme rehellisiä ja kertoneet taustamme. Ei ole ollut mitään järkeä vähätellä edellisen elämän merkitystä, eikä saattaa sitä rumempaan valoon kuin on totta. Se ei vähennä toisen merkitystä tässä ja nyt. Historia on olemassa kummallakin, mm. yhteensä 9 lasta. Heillä on omat isänsä ja äitinsä. Mikään ei muuta sitä. Tärkeintä on kuitenkin nykyhetki. Voimautua voi, mutta ei kannata ajatella että se tapahtuu instant, nyt heti. Uusi ihminen on tärkeä ja hänen mukanaan tulleet uudet tuttavuudet. Mutta tärkeää on myös, että ympärillä on ihmisiä, jotka tuntevat sinut kaukaa. Historia ankkuroi sinut maaperään jossa voi kasvaa uutta.

Ja vielä yksi mainio sivuseikka: oli aika kivaa vaihtaa sukunimeä, sillä nyt ei tartte aina kaikille selittää, jos ei erikseen halua.

Elämäni miehiä osa 1

ruusuOlen mennyt naimisiin kolme kertaa. Ei muuten ole mikään kehumisen paikka tämä. Mikä ihme siinä on, että ei ole voinut kerralla onnistua? Suomeksi: mitä ihmeen vikaa minussa oikein on? Pakkohan se on olla minussa vika kun eivät miehet oikein tahdo pysyä kauaa samassa osoitteessa kanssani? Tai kaksi ensimmäistä liittoani kesti molemmat 15 vuotta eikä nykyinen puoliso ole vielä alkanut kerätä tavaroitaan matkalaukkuihin. Olemme kylläkin vielä tuore pari, joten onnea pitäisi riittää vielä jonkun aikaa.

Ensimmäisen aviomieheni tapasin Porissa. juu, kehtaan tunnustaa. Porissa asuu porilaisia, joten kyllä, hän on porilainen. Olin juuri täyttänyt kypsät 20 vuotta kun avioiduimme. Se oli silloin tapana. Ei avoliittoa, suoraan vaan naimisiin, siitä se onni aukeaa…yeah, right!!

Hääyönä sulho karkasi hotellin baariin ja totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Meitä ei oltu luotu toisillemme, mutta ei sitä kukaan etukäteen suostunut kertomaan. Se oli asia, joka oli opittava kantapään kautta. Ja kantapäitä kulutettiin puolin ja toisin. Minä suurine haaveineni ja odotuksineni ja toinen omine jahkailuineen ja riippuvuuksineen. Ei ollut paha  mies, eikä häijy, ei vaan minulle sopiva. Joskus ajattelin, että olisi sillä edes toinen nainen, voisi lähteä kisaamaan ( niinhän minä silloin sinisilmäisyyksineni ajattelin), mutta kun pullon kanssa ei oikein pysty kilpailemaan. Aloin häiriökäyttäytyä, tuli ihastumisia. Ensin suretti, sitten ahdisti ja lopulta ei enää tuntunut miltään. Ja se oli merkki, the sign!

Kolmen pojan jälkeen ystävän neuvosta katsoin itseäni peiliin ja totesin, että peilistä minua katsoo juuri se henkilö, jolle olen elämästäni tilivelvollinen ja jonka hyvinvoinnista olen täysin riippuvainen. Pakko lähteä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä ja kuolla. Ei ehkä niinkään fyysisesti, vaikka siitäkään en enää ollut ihan varma, vaan henkisesti ja elämänilon kannalta.

Silloinen appiukkoni kysyi minulta että mikä nyt sitten muka on se syy miksi minun on erottava. Vastasin hänelle, että vaikka selittäisin sitä hänelle kaksi viikkoa yötäpäivää, ei hän sitä siltikään ymmärtäisi. Enkä selittänyt. Lähdin. Muutin yksinhuoltajaparatiisiin, rivaripäätyyn itse suunnittelemastani omakotitalosta. Toiselle jäi omakotitalo ja kaksi autoa. Minulle tuli mukaan kolme pientä poikaa ja oma vapauteni. Osituksessa sain 2400mk!! Jiihaa! Laitoin elämän risaiseksi (seuraavalla ”häämatkalla”).

Maailman tärkeimmät ihmiset

Sain tänään olla tyttäreni ysiluokan tanssiaisissa avecina. Katselin ennen lähtöä vanhoja valokuvia. Vielä vuosi sitten niiden katseleminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Nyt saatoin muistella tunnelmia ja muistin jopa sanoja mitä kuvien ottamisen aikaan sanottiin. Tytär oli pienenä ihan kiiltokuvaenkelin näköinen kiharine hiuksineen ja pyöreine poskineen. Tänään hän sonnustautui mustaan kiireestä kantapäähän ja meikkasi silmänsä todella kauniisti. Vahva tyttö, tulee äitiinsä, sanoo moni. Maailman tärkein ihminen minulle nyt ja aina. Meidän kahden välillä ei ole mitään liirumlaarumia. Ja se tekee joskus kipeää, sillä toiselle ei vaan osaa eikä voi puhua puolitotuuksia. Mutta kun sanon hänelle että rakastan, hän tietää, että se on varmasti, oikeasti totta.

Minä olen harvoin tuntenut olevani se maailman tärkein. Äitini hylkäsi minut, koska olin liian rehellinen, enkä hyväksynyt asioita, joita ei pitänytkään hyväksyä. Se oli liikaa. Kuitenkaan en osaa ajatella, että olisin mitäänsanomaton tai turha. Marttyyriksi en rupea, enkä tahdo. Se, mikä ei tapa, se todellakin hajottaa, mutta onneksi ei ole kokonaan rikkonut.

Jokainen tarvitsee itselleen ne maailman tärkeimmät ihmiset. Yhä useammalle ne ovat tutkimuksien mukaan nykyään viranomaisia. Minun tärkeimmät ihmiseni ovat kaikki jollakin tavalla rikki. Olen nimennyt kotini Särkyneiden Majataloksi. Nykyään sinne saa tulla kuka haluaa, mutta toivon, että tulija on aito. Kun muutin tähän kotiin helmikuussa 2014, löysin paikallisesta rautakaupasta sisustustarran, jossa lukee: Bless this Home and all who enter. Halusin sen ulko-oven yläpuolelle. Toivon, että itse Hyvyyden Voima siunaa jokaisen kulkijan, joka siitä ovesta tulee ja menee- myös minut itseni. Ja ne maailman tärkeimmät ihmiseni.